Pelejä päivisin ja öisin

Vanhemmat ovat jo töissä tällä viikolla. Jarkko on sukuloimassa toisessa kaupungissa. Veli ja minä lomailemme, nukumme joka aamu pitempään ja valvomme joka yö myöhempään. Aloitimme viime viikolla Game of Thrones -maratonin: olemme katsoneet kaikki vanhat kaudet ja uudet jaksot ovat vielä kesken. Tämä tapahtuu myöhään yöllä, koska sarja on vanhempiemme mielestä jotain todella tylsää - minusta se taas on valtavan kiehtova. Linnoittaudumme siis olohuoneeseen, kietoudumme täkkeihin, syömme joulusuklaita ja kerrosvoileipiä erilaisilla täytteillä ja uppodumme Westerosin valtaistuinpelien maailmaan.

Päivisin pelaamme vanhaa kunnon Monopolia naapurin Pennin kanssa. Tämä on pitkä perinne. Meillä on ihan omat säännöt - mm. lainaa saa pankista rajattomasti - niinpä kukaan ei päädy konkurssiin, vaan peli jatkuu suunnilleen ikuisuuksiin. Veli voittaa joka päivä - joudumme käyttämään punaisia legopalikoita, kun häneltä loppuvat jo hotellit kesken. Penni-paralla puolestaan on suunnilleen miljoona velkaa, ja hän yrittää aina viimeisenä keinonaan myydä Korkeavuorenkatua. Nauramme lopulta jokainen katketaksemme ja jokseenkin hysteerisesti kaikelle ja mille tahansa.  

Anu on houkutellut minut muutamana iltapäivänä ulos. Olisi ihanaa potkukelkkailla, mutta lunta ei ole tarpeeksi. Käymme sen sijaan pitkillä kävelyretkillä ja juttelemme. Kerrostalojen kohdalla yritämme löytää ehjää bingoriviä ikkunoiden joulukyntteliköistä.

Suloista tämä joululomailu.

Juhlahumua ja kuumehoureita

Mikä lie kulkutauti riehui juuri silloin, kun meillä piti olla hartaasti odotettu puurojuhla. Minulle nousi korkea kuume, ja jouduin lähtemään kesken päivän koulusta. Kotona otin buranaa, kaaduin sänkyyn ja vaivuin syvään uneen. Heräsin yhtäkkiä iltapäivällä yllättävän pirteänä ja tunnustelin oloani: kuumeeni oli laskenut. Soitin heti Anulle, että tulen mukaan. Pakkasin röyhelöhameeni, pitsipöksyni ja sukkanauhani kiireellä, ja ehdimme vielä ajoissa koululle ja pukuhuoneeseen meikkaamaan. Suvi ja Marikakin olivat saapuneet paikalle nuhaisina ja lääkkeen voimilla. Kauhistuksekseni huomasin, että musta toppini oli jäänyt kotiin - olipa syy sitten kuumehoureessani tai kiireessäni. Onneksi Nooralla sattui olemaan mukana varatoppi, jota sain lainata.

Mutta can-canimme meni joka tapauksessa loistavasti, räjähtävällä energialla. Tytöt olivat aivan syötävän hyvän näköisiä. Suvi varsinkin - hänellä oli yläosana oikea, tiukka korsetti, ja hän suorastaan hehkui vaarallista viehtätysvoimaa. Jarkko istui muiden abien kanssa, ja minusta tuntuu, että hän oli pikkuisen ylpeä nähdessään tyttöystävänsä mukana lavalla. Leena ja Satukin tulivat juttelemaan ja tarjoutuivat jopa ottamaan valokuvia esityksestämme.

Onnellinen juhlahumun jälkitunnelma kantoi vielä viimeiset koulupäivät. Karismaattinen matematiikanopettajamme kommentoi kokeita palauttaessaan: "Aa, Niina - yksi viehättävistä kabareetähdistämme" ja katsoi minua, kuin olisi oikein ensi kertaa huomannut olemassaoloni luokassaan. No jaa, ehkä matemaattiset taitoni eivät ole toistaiseksi ehtineet häikäistäkään...

Varsinainen joulujuhla oli eilen, pelkistetty tilaisuus todistustenjakoineen. Olemme siivonneet kotona koko viikonlopun, mutta nyt illan hiljetessä alkaa laskeutuminen joulurauhaan. Sataa hiljalleen lunta. Kirjoittelen tätä sängyssä, Kissi on käynyt kerälle viereeni ja kehrää unisena - olen aivan onnellinen tässä ja nyt.

Ensikertalaiset ensilumessa

Viime lauantaina satoi lunta. Illalla, kun musta maa oli peittynyt puhtaanvalkeisiin kinoksiin, ovikello soi. Ovella oli Jarkko, ja hän näytti omituiselta. "Mä ajoin kolarin," hän sanoi. Ensin minut valtasi hysteerinen halu nauraa epäuskosta. Mutta en sentään nauranut, onneksi. Koska se kolari oli totta. Jarkko oli joutunut auton kanssa liirtoon lumessa, ja auto oli luistellut päin kadun ainutta lyhtypylvästä. Luojan kiitos, kenellekään ei sattunut mitään. Jarkon isän auto on kylläkin mäsänä.

Juttelimme, ja Jarkko oli aivan häpeissään ja onneton. Kesken kaiken vanhempieni koko päivän jatkunut eripura puhkesi äänekkääksi ilmiriidaksi. Minua nolotti ja raivostutti niin - minulla on siinä poikaystävä kylässä, ja näillä kahdella muka aikuisella ei ole mitään estoja huutaa mitä inhottavampia asioita toisilleen täyteen ääneen. Otin iskän lompakosta viisikymppisen, ja lähdimme kaupungille.

Loppuillasta päädyimme Jarkon huoneeseen, Jarkon sänkyyn. Riisuimme toisemme yön pimeydessä, jota lumen kajastus ja jouluvalot valaisivat vain hieman. Poissa oli suudelmiemme nälkäinen, huoleton kiihko. Olimme molemmat hyvin varovaisia ja vakavia. Tuntui ujostuttavalta olla alasti yhdessä. Hapuilimme: kondomi oli vaikea saada paikalleen, oli vaikea tietää mitä ja miten tehdä. Sitten Jarkko oli sisälläni. Minuun sattui - ei paljon ja olin osannut odottaa sitä.

Myöhemmin makasimme vierekkäin siinä kapealla pojansängyllä. Jarkko silitti hiuksiani ja sanoi hyvin hiljaa: "Ootsä kauheen pettynyt?" "En tietenkään ole", vastasin ja olisin halunnut sanoa, että rakastin häntä aivan pakahduttavasti juuri sillä hetkellä. Jarkko on aina kovin itsevarma ja itsetietoinenkin - mutta siinä ja silloin hän oli vain nuori poika, joka oli juuri rakastellut tytön kanssa ensimmäistä kertaa. Mutta jotenkin sanat pysähtyivät huulilleni.

Sunnuntaiaamuna katsoin itseäni tarkkaan peilistä, silmiäni, olemustani. Mutta ei - ei se minusta mitenkään näkynyt, neitsyyden menettäminen.

Lukion tytöt verkkosukissaan

Aion tanssia can-cania verkkosukissa koko koulun edessä.

Lukiossa vietetään viikon päästä perinteistä puurojuhlaa. Se on iltatilaisuus salissa. Opettajat ja oppilaat tulevat, lauletaan joululauluja, syödään joulupuuroa ja on esityksiä. Idean meidän esityksestä taisi keksiä Mari, Noora tai Johanna - kuitenkin joku siitä taiteellisten, vilkkaiden tyttöjen klikistä. Tanssimme siis can-cania. Kävimme Anun kanssa tänään ostamassa asujemme täydennykseksi verkkosukat ja sukkanauhat. Äiti ompelee minulle hametta tummansinisestä vuorisilkistä, johon tulee sisäpuolelle monta kuohkeaa kerrosta värikkäitä röyhelöitä. Asuun kuuluu myös pitsilahkeiset puuvillapöyksyt ja musta korsetti tai toppi. Ja jotain bling-bilingiä tietysti.

Suvi ja Heli ovat ryhmämme ballerinat, ja he ovat laatineet koreografian ja vastaavat ohjauksesta. Mari organisoi ulkoasumme. Meillä on tiukka suma tenttejä näinä viimeisinä viikkoina ennen joululomaa, mutta olemme vielä löytäneet aikaa touhottaa tämän esityksemmekin vuoksi. On ollut hauskaa. Tällainen yhteinen tekeminen luo uudenlaista yhteishenkeä, ja on mukavaa tutustua näihin ihailemiini koulukavereihin.

Pysy aina pikkuveljenä

Ystävystyin veljeni kanssa viisi vuotta sitten. Olimme myyneet asuntomme ja uusi oli vielä kesken, joten jouduimme muuttamaan väliaikaisesti toiselle puolelle kaupunkia vanhan puutalon yläkertaan. Molempien kaverit olivat kaukana, ja meidän oli pakko olla toistemme seurana. Junarata kulki talomme takana pienen metsikön halki, ja vietimme radan varressa useita verkkaisia iltapäiviä. Joskus kävelimme Mummon ja Ukin luo, jotka asuivat lähellä. Matkan varrella oli puro, johon pysähdyimme heittelemään keppiveneitä. Kerran näimme junan yliajaman kissan raiteilla.

Siihen asti veli oli ollut tietysti rakas sinänsä, mutta pikkusisaruksena myös kilpakumppani, jonka kanssa suhde oli jännitteinen. Mutta sen kevään jälkeen näimme toisemme uudella tavalla ja meistä tuli läheisiä ystäviä. Veli on minua fiksumpi, mikä ei näy niinkään koulumenestyksessä. Mutta hän voittaa minut kaikissa älypeleissä, tietää kaiken tietokoneista, ymmärtää englantia ikäisekseen käsittämättömän hyvin ja on sosiaalisesti taitavampi. Hänellä on aivan hirttämätön, terävä huumorintaju ja olemme hetkittäin niin samalla aaltopituudella, että katse riittää kertomaan kaiken ilman sanaakaan.

Veli pärjää varmasti maailmassa, mutta olen silti joskus huolissani. Isän alkoholiongelma alkoi pahentua kaksi vuotta sitten, niihin aikoihin kun Ukki joutui sairaalaan ja kuoli. Veli oli silloin vasta kymmenen. Minä olin jo neljätoista - lapsi tietysti itsekin, mutta oli minulla enemmän työkaluja käsitellä sitä asiaa. Joskus mietin, että muistaako veli, minkälaista oli ennen ja onko hänellä ollut lapsuuden turvaa ollenkaan.

Sylihoidossa - ja vähät kaunaisesta exästä!

Tapasin eilen Jarkon, jolla oli ollut huippuhauskaa poikien kanssa Helsingissä. Kävimme leffassa katsomassa Nälkäpelin. Myöhemmin huoneessaan Jarkko puristi minut syliinsä nälkäisesti kuin viime tapaamisesta olisi ollut kaksi viikkoa eikä kaksi päivää. Minä olin melkein pois tolaltani: halusin häntä niin sokeasti, hänen käsiään ja suudelmiaan.

Ehkä pieni ero ja mustasukkaisuus tekivät vain hyvää ja auttoivat tajuamaan, miten onnellinen olen. Onnellisempi kuin ikinä ennen. 

Unohdin saman tien mielipahani Leenan käytöksestä. Mitäpä siitä. Pelkkää kaunaisuutta, jonka voin antaa anteeksi. Leena voi pitää muistonsa Jarkosta - minulla on tämä hetki, minulla on niin paljon. 

Poikaystäväni ja toinen tyttö

Olin eilen Anun kanssa jouluostoksilla. Kaupunki oli täynnä hyörinää ja vilinää, ja jouluvalot loistivat harmaassa hämärässä. Näemme tietysti joka päivä koulussa, mutta muuten olemme tavanneet aika harvoin tämän syksyn aikana. Anu on tietysti paljon Ilen kanssa ja minä Jarkon, sitten on koulu ja harrastukset. Siksi oli ihanaa viettää aikaa kahdestaan. Anu tuo aina parhaat puoleni esiin: hänen kanssaan olen hauskempi, fiksumpi ja täynnä loistavia ideoita.

Tiina oli käymässä isänsä luona, ja menimme suoraan kaupungilta hänen luokseen. Oli mahtavaa tavata Tiinaakin. Hänellä on ollut aikamoinen syksy: uusperhe, uusi kaupunki, vaativa koulu ja uudet ystävät. Teimme ruokaa yhdessä ja juttelimme kaikenlaisesta - mutta emme kaikesta. Emme keskustelleet minun seurustelustani ja poikaystävästäni. Aihe on tabu Leenan takia. Leena tulikin kotiin jossain vaiheessa iltaa Satun kanssa, ja he liittyivät seuraamme. En tiedä, mistä ajatus syntyi, mutta yhtäkkiä katsoimme filmejä ja valokuvia viimevuotisista vanhojen tansseista. Silmieni ohi vilisi lukemattomia kuvia Jarkosta ja Leenasta yhdessä, kädet kädessä, parina. Naurettiin, ihasteltiin pukuja ja kampauksia. Nauroin ja ihastelin muiden mukana, mutta illan hauskuus oli osaltani loppunut ajat sitten. Miksi minusta olisi hauskaa katsella poikaystävääni yhdessä toisen kanssa? 

Minuun sattui eilen, ja sattuu vieläkin. Ajatus Jarkosta ja Leenasta yhdessä - että Jarkko on katsonut Leenaa silmissään halua ja ihailua... Tiedän, että siitä on melkein vuosi. Että he eivät ikinä oikeasti seurustelleet. Silti tunnen kipua sydämessäni, mustasukkaisuutta. Mietin myös... Että oliko se itse asiassa tarkoituskin siinä eilisillan kuvien näyttämis-episodissa: näpäyttää minua? Satuttaa minua? Tehdä minut mustasukkaiseksi?

Käteni muistaa ihosi lämmön

Jarkko lähti kaveriensa kanssa Helsinkiin konserttiin. Vietän koti-iltaa pyjama päällä ja villasukat jalassa. Juon kahvia shaaliin kietoutuneena, poltan kynttilää ja ahmin Lohikäärmetanssi-kirjaa. Onnistuin jopa huiputtamaan Kissin viereeni kerälle kehräämään. Mikä ihana joutilaisuus.

Minusta on suloista tuntea pientä ikävää, kun Jarkko on poissa. Tunnustelen sydäntäni, se lyö vähän kipeämmin, se pumppaa verenkiertooni jotain surumielistä. Kun ajattelen häntä, minua hengästyttää. Kun suljen silmäni, näen hänen ilkikuriset, hymyilevät silmänsä. Käteni muistaa hänen ihonsa lämmön, hänen hiustensa pehmeyden. Suuni muistaa hänen suudelmiensa maun.

Tehdäänkö se oikeesti?

Myöhään illalla suljemme huoneen oven. Käännämme musiikin hieman kovemmalle. Kuuntelemme vanhoja Dire Straitsin levyjä; musiikissa on savuisten kapakoiden hämyinen tunnelma, viipyilevä, nostalginen, aistillinen.

Nousen Jarkon päälle ja suutelen häntä. Hiukseni valahtavat hänen kasvojensa ympärille kuin verho. Suutelemme nälkäisesti ja pitkään, hänen kätensä vaeltavat pitkin selkääni. Hameeni helmat rullautuvat ylös. Keinun hänen päällään ja tunnen hänen erektionsa.

Joskus riisumme toisiamme vähän.

Joka kerta menemme hieman pidemmälle. Joka kerta on aina vähän vaikeampi lopettaa.

Viime viikonloppuna makasimme lattialla pimeässä huoneessani. Jarkko oli pitkään hiljaa ja sanoi: "Niina, ensi kerralla mä haluisin, että me tehtäisiin se oikeesti."  Haluaisin kyllä. Olemme seurustelleet jo melkein kaksi kuukautta ja olen rakastunut. Ja olen kuitenkin jo kuusitoista. Mutta silti minua jännittää. Se tuntuu niin lopulliselta ja isolta askeleelta.

Hulppeat bileet, menetetyt ystävät

Menin perjantaina Jarkon kanssa bileisiin, jotka yksi abeista, P piti kotonaan. Valtava hirsihuvila oli kauempana keskustasta, järven rannalla. Siellä oli aivan hulppeat puitteet: avarat huoneet olivat kuin suoraan sisustusohjelmasta ja ruoka- ja juomatarjoilut olivat ylelliset. P:n vanhemmat ovat tunnettuja yrittäjiä kaupungissamme. P itse on hulttio ja alkoholisti, jos joku voi 19-vuotiaana olla alkoholisti. Jarkon kertomukset kurssikaverien bileistä ja baarireissuista huipentuvat yleensä P:n sekoiluihin ja siihen, että P joudutaan kantamaan kotiinsa.

Siellä oli vähän outoa olla pariskuntana ja selvin päin. Abi-tytöt tervehtivät minua kyllä ystävällisesti "Ai sie oot nyt se Jarkon tyttöystävä", mutta jatkoivat sitten omia juttujaan. Jarkon kaveri T. tuli juttelemaan, vinkkasi silmää, katsoi minua silmäkulmastaan ovelan näköisenä ja kuittasi Jarkolle "Sweet surrender..." En viitsinyt edes loukkaantua. Leena ja Satu olivat niin kuin eivät olisi minua huomanneetkaan, mistä tuli paha mieli. Minulla ei ole liikaa ystäviä, ja nyt valitsemalla Jarkon, olen ilmeisesti menettänyt kaksi.

Tänään olen kuitenkin viettänyt isänpäivää kotona ja nauttinut ensilumesta. Isällä on ollut nyt pitempi selvä kausi, ja kotona on ollut helpompaa. Toivottavasti se kestäisi.

Kauniit, fiksut kurssikaverini ja riipaisu sydämestä

Yläkoulustani tuli aika harvoja kavereita samaan lukioon. Kurssikaverit ovatkin suurimmaksi osaksi uusia tuttavuuksia. Musiikkiluokalta tuli joukko taiteellisia humanistityttöjä, jotka loistavat kielten tunneilla ja reaaliaineissa. Kursseillani on myös monta maalaiskunnasta tullutta nuorta, jotka ovat ryhmänä yhteenhitsautuneita ja melkein ylivertaisen hyvännäköisiä, fiksuja ja tyylikkäitä. Yksi heistä on eräs Mari, jota en voi olla ihailematta: hän on todella taiteellinen, kaunis, vilkas, sanavalmis ja täynnä energiaa ja ideoita. Olen ehkä eniten tutustunut muihin pitkää matikkaa lukeviin tyttöihin, Liisamaijaan ja Sannaan. Liisamaija muistuttaa luonteeltaan vähän itseäni: hän on rauhallinen introvertti, vähän salaperäinen, mutta todella herttainen. Sanna taas on jalat maan pinnalla -tyyppiä ja äärimmäisen fiksu. Vanhoja yläkoulun tuttuja ovat Olli ja Petteri, hauska parivaljakko - Petteri on siitä erikoinen pojaksi, että osaa keskustella tyttöjen kanssa kuin yksi meistä.

Tuomas taas on todella lopettanut lukion kesken.

En tiedä hänestä mitään, missä hän nyt on ja miten aikaansa viettää. Ajatus hänestä riipaisee sydäntäni, vaikka olen nyt Jarkon kanssa. Miten oli niin vaikea edes mennä puhumaan Tuomaalle? Kun tämän toisen pojan kanssa on niin helppoa ja huoletonta olla.

Poikia ja pahoja tapoja

Kävin tänään Mummon luona koulun jälkeen auttelemassa siivoamisessa. Mummo oli loistavalla tuulella, kuten yleensäkin: pyöri ja hyöri rätin kanssa ja hyräili Kulkurinvalssia. Hän on kovasti kiinnostunut ja tohkeissaan poikaystävästäni, tai "siun sussustais" niin kuin hän karjalaisittain sanoo. Hän on itse aloittanut seurustelun jo nuorempanakin ja on nyt mielissään, kun voi vihdoin jakaa näitä juttuja kanssani. "Noh, onks siul sussuu?" on Mummo kysellyt jo parin vuoden ajan. "Ota siekii monta sussuu. Mut jos ne alkaa näyttää pahhoi tappoi, ni jätä heti pois."

Mummolla on monta sisarta, joiden kanssa hän nuorena kävi tansseissa väliin pitkässäkin matkassa jalkaisin, koska menohalut olivat kovat. Olen nähnyt vanhoja valokuvia. Ne sisarukset ovat olleet  kaikki siroja, vilkkaita tummatukkia, silmissä naurua ja keimailua, päät ryhdikkäästi pystyssä. Ja edelleen he ovat nokkelia puheissaan ja kerkeitä nauramaan. Joten voin kuvitella, että tansseissa on hakijoita riittänyt.

Jarkko ei ole toistaiseksi näyttänyt pahoja tapoja. Vain ihania, vain pikkuriikkisen syntisiä...

Loputtoman pitkiä suudelmia ja pörröiset hiukset

Olen päihdyksissä Jarkosta. Rakastan häntä, rakastan tätä rakastumisen tunnetta. Kaikki muu elämässäni on vähällä huomiolla - elän vain tätä onnea ja huumaa. Rakastan leikitellä naisellisuudellani. Pukeudun treffeille hameisiin ja pidän pitkät, tummat hiukseni auki. Kun hän katsoo minua, näen että hän pitää minua kauniina, kiinnostavana, haluttavana. Ja tiedän, että hän näkee samanlaisen intohimon minun silmissäni.

Käymme kävelyillä, elokuvissa ja pizzalla, mutta iltaisin vietämme aikaa joko minun huoneessani tai hänen. Soitamme levyjä ja juttelemme. Sitten vain hymyilemme ja katselemme toisiamme. Hän koskettaa jalkaani. Minä silitän hänen selkäänsä. Jokainen uusi kosketus on täynnä latausta, kuin suloinen sähköisku. Hän tulee lähemmäs, ja uppoudumme syviin suudelmiin. Ne kestävät loputtoman pitkään, emmekä haluaisi lopettaa. Eroamme myöhään, hiukset pörrössä ja vaatteet rypyssä, hengästyneinä ja kuumissamme. Aamulla pitää mennä kouluun. Ja koulussa katsomme toisiamme salavihkaa hymyillen, välillämme on yhteinen, käsittämätön, ihana salaisuus - tämä tuore, polttava ensirakkaus.

Poikaystävä tapaa perheen

Minulla on Poikaystävä. Kyllä sen voi jo niin määritellä.

Jarkko oli meillä käymässä ensimmäistä kertaa syyslomalla pari viikkoa sitten. Se meni todella hyvin. Jarkko näyttäytyi vanhempieni silmissä kaikin puolin unelmien vävykokelaana: siisteine vaatteineen ja hiuksineen, kohteliaine ja aikuismaisine käytöksineen, täydellinen lukiolaisprinssi. Äiti ja isä olivat hassun muodollisia ja kohteliaita, ja heistä näki, että he olivat jotenkin onnellisesti kuohuksissaan. He koputtivat huoneeni ovelle ja pyysivät kahville. Keittiössä oli sitten katettu pienet, hienot kahvikupit, aluslautaset ja taitellut servetit, pullaa ja karjalanpiirakoita. Vähän kuin lasten leikkikahvikutsut.

Minäkin olen käynyt vierailulla Jarkon kotona, myös hyvällä menestyksellä. Jarkon vanhemmat ovat tavallisia, mukavia ihmisiä. Jarkolla on pikkusisko, joka on samanikäinen kuin Veli. Pikkusisko on todella herttainen ja avoin - sydän avoinna, ja meistä tuli heti kaverit.

Viime perjantai-iltana ehdotin ihan ex-tempore, että mennään käymään minun mummoni luona. Ja Jarkosta se oli hyvä idea. Emme edes soittaneet, vaan ajoimme vain Tirilään ja menimme pimpottamaan ovikelloa saman tien. Mummo ei ole mitenkään tavallinen ihminen, ja minun on vähän vaikea hahmottaa, miten muut ihmiset hänet näkevät ja kokevat. Vaikka en tietenkään voisi sitä sulattaa, jos joku häntä arvostelisi. Yleensä ihmiset kyllä pitävätkin hänestä, tai hän ei ainakaan taatusti jätä ketään kylmäksi. Mummokin tarjosi kahvia - ja oli oma räiskyvä, värikäs itsensä - ja molemmat pitivät toisistaan. "Ihana mummo sulla!" Jarkko sanoi jälkeen päin.

Suudelma tanssilattialla

Jarkko ehdotti, että menisimme perjantaina yökerhoon. Miten sinne kuuluisi pukeutua? Laitoin sitten jotain neutraalia, farkut ja valkoisen topin. Äiti lainasi siistiä takkiaan ja käsilaukkua.

Jarkko tuli hakemaan minut isänsä autolla. Kävelimme käsi kädessä ja näennäisen itsevarmasti sisään raflaan. Oikeasti minua jännitti. Siis, olen vasta kuusitoista - ei mitään käsitystä, miltä yökerho edes näyttää! Mutta portsari ei kysynyt minulta edes papereita, vaan toivotti vain tervetulleeksi. Jarkko haki minulle lonkeroa, ja joukko Jarkon kavereita - kaikki meidän koulusta - tuli istumaan kanssamme.

Menimme tanssimaan porukalla, mutta yhtäkkiä musiikki vaihtui. Jäimme kahden ja keinuimme hitaasti ympäri. Jarkko kumartui, otsamme olivat vastakkain. Hän tuoksui hyvältä ja jotenkin jo tutulta: partavedeltä ja purukumilta. Sitten hän suuteli minua - tunnustellen, hitaasti, hellästi, pitkään. Se oli sanoin kuvaamatonta, päihdyttävän ihanaa.

Kuin satua.

Puhuttelu välitunnilla

Heti ensimmäisellä välitunnilla Leena ja Satu sitten pitivät minulle puhuttelun. Yritin piiloutua omien kurssikaverieni keskelle, mutta turhaan. He vetivät minut syrjään: "No, mitäs tää juttu nyt oikein tarkoittaa?" Sitten he selittivät minulle tiukkaan sävyyn, että tämä on huono ajatus - ei mitään järkeä - ja ettei todellakaan kannata. Leena on kuulemma ollut Jarkon kanssa vuosi sitten.

Portaikossa Jarkko sitten tuli kysymään, että mitä tytöt olivat minulle sanoneet ja ettei heistä kannata välittää.

Minua repii nyt kahtaalle. Voinko alkaa olla Jarkon kanssa, jos hän on jotenkin satuttanut ystävääni?

Käsi kädessä pulpetilla

Näin Jarkon vasta viimeisellä välitunnilla. Seisoskelin luokkahuoneen edessä Anun ja Satun kanssa, kun hän tuli sisään käytävään. Hän hymyili ja käveli luoksemme noin vain, itsevarmasti. Jarkko tervehti meitä kaikkia ja kommentoi sitten minulle kujeellisella äänellä jotain unettomista viime öistä. Satun silmät levisivät ja suu aukesi äänettömään o-kirjaimeen. Ja ennen kuin kukaan ehti kysyä mitään, Jarkko jatkoi muina miehinä: "Minkäslainen luokka teillä on?" ja vetäisi minut perässään luokkahuoneeseen.

Istuimme pulpetilla ja juttelimme. Pyörittelin hansikkaitani käsissäni levottomasti, ja yhtäkkiä hän tarttui minua kädestä. Hänen kätensä oli kuiva, lämmin ja iso; oma käteni upposi siihen kokonaan. Kello soi, ja saatoin Jarkon luokan ovelle. Leena oli liittynyt Anun ja Satun seuraan, ja kaikki katsoivat minua jotenkin vaativasti. Mutta peräännyin takaisin sisälle välttääkseni selitykset, ja onneksi saksan tunti jo alkoikin.

Huomenna alkaa syysloma. Sovimme Jarkon kanssa, että menemme illalla ulos.

Kultaiset lehmukset ja poskisuudelma bussipysäkillä

Menin lauantaina keskustaan bussilla ja olin vähän etuajassa. Olimme sopineet, että tapaamme elokuvateatterilla. Olin niin jännittynyt, että sydämeni hakkasi kuin mikäkin viidakkorumpu ja käteni tuntuivat hyvin epävakailta. En halunnut seisoskella odottamassa, vaan yritin kuluttaa aikaa kiertämällä korttelin. Ilta alkoi jo pimetä, kaupungin valot loistivat lempeästi hämärässä ja lehmukset olivat niiden valossa valtavia ja himmeän kultaisia. Juuri kun käännyin Pormestarinkadulle, huomasin hänet seisoskelemassa ja katselemassa näyteikkunaa. Hyppäsin kiireesti takaisin kulman taakse, ja minua nauratti: en ollutkaan ainut hermostunut viivyttelijä kaupungissa. Samassa jännitykseni suli, ja olin aivan huoleton ja iloinen. Juoksin kioskille ostamaan purkkaa ja sitten takaisin elokuvateatterille. Heilutin hänelle sateenvarjoani, hymyilin ja huikkasin tervehdyksen.

Hänen nimensä on Jarkko. Menimme elokuvan jälkeen pizzalle. En kyllä pystynyt paljon syömään. Juttelimme - koulusta, opettajista, hänen harrastuksistaan (kuntosali) ja perheistämme. Kaikki oli ihmeellisen luontevaa ja helppoa. Olen yleensä ujo ja varautunut vieraiden ihmisten kanssa, mutta nyt minun oli hyvä olla. Aika kului nopeasti, ja kello oli pian sen verran, että viimeinen bussini oli lähdössä. Jarkko saattoi minut pysäkille. Ja juuri ennenkuin nousin kyytiin, hän kumartui puoleeni. Suloisen, ohikiitävän hetken hänen tuoksunsa - yhdistelmä nahkatakkia, menthol-purukumia ja partavettä - ympäröi minut ja hänen hymyilevät silmänsä katsoivat syvälle omiini. Hänen huulensa sipaisivat poskeani nopeasti ja hellästi. Ja seuraavassa hetkessä istuin yksin linja-autossa, ja pitelin kättäni siinä, mihin Jarkko oli minua suudellut.

Treffit Abin ja Aleksis Kiven kanssa

Luin eilen Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä. Meillä oli tänään kirjaan liittyvä laaja essee-tentti. Minulla on ollut syksyn mittaan jännittävämpiä kirjoja, joita olen lukenut omaksi huvikseni ja lisäksi opiskeleminen päälle. Siitä syystä Aleksis jäi viimeiseen iltaan. Keitin siis eilen ison pannullisen hyvää kahvia, majoittauduin säkkituoliini ja luin kirjan kertaistumalta.

Näin varmaan yölläkin unta Juhanista, Simeonista ja Eerosta, palavista saunoista, mylvivästä härkälaumasta, pakkasöistä. Aamulla kun menin kouluun tuntui kuin en olisi ollut ihan tällä planeetalla. Tentti meni kuitenkin hyvin, ja sen jälkeen stressi laukesi, ja meillä Anun kanssa oli jotenkin ihan älyttömän iloinen päivä. Nauroimme kaikki välitunnit ja kävimme ihan ylikierroksilla. Ja kaiken hauskuuden päälle ihastukseni kohde, Abi-poika, heitteli minuun koko päivän ihania katseita. Paitsi viimeisellä välitunnilla en enää nähnyt häntä missään. Ehdin jo pettyneenä ajatella, että näen hänet seuraavan kerran vasta maanantaina. Mutta yhtäkkiä hän tuli ulos pihan puoleisesta ovesta, pysähtyi portaille ja haravoi katseellaan ylitse koko koulunpihan.  Sitten hän lähti kävelemään suuntaamme, ja minä aivan häkellyin ja aloin hämmennyksissäni selittää jotain Anulle.

Yhtäkkiä joku - hän - kosketti olkapäätäni. Käännyin ympäri. Hän seisoi vieressäni ja hymyili. "Onko sulla mitään huomisiltana? Lähtisitkö mun kanssa elokuviin?"

Nyt en tiedä, miten päin olisin. Hermostuttaa, mutta ihanasti! En voi olla paikallani. Enkä lakata hymyilemästä. Olen täynnä muotoutumatonta, kihisevää energiaa - taidan lähteä tästä juoksulenkille ja saatan vaikka laulaa mennessäni koko matkan!

Tarkkasilmäinen koulukaveri

Syksyn värit ovat niin kauniit, että henkeni salpaantuu. Aurinko kultaa lehmusten keltaiset ja vaahteroiden tulipunaiset lehdet. Muuttolintujen aura halkoo kylmän sinistä taivasta. Minä en halua tänään etelään, enkä minnekään pois. Tässä ja nyt on hyvä olla.

Historian tunnilla Suvi kysyi Anulta: "Onko Niina rakastunut kun se vain hymyilee itsekseen koko ajan?" En vastannut, mutta hymyilin entistä enemmän. Ehkä olen ja ehkä en - mutta tänään olen onnellinen kaikesta: syksyn väriloistosta, tarkkavaisista koulukavereistani, yhdestä flirttailevasta abi-poitsusta...

Hymyjä abilta ilman traagisuutta

Lukiossamme on yksi abiturientti, joka vaihtaa kanssani pitkiä katseita koulunpihalla. En edes oikein muista, miten se alkoi. Perjantaina koululla oli salissa yhteinen tilaisuus, jossa esiintyi lausuntataiteilija. Abit istuivat takanani vasemmalla, ja kevyellä päänliikkeellä näin pojan silmäkulmastani. Hän katsoi minua koko ajan, ja kun katseemme kohtasivat, hän hymyili täysin peittelemätöntä, avointa hymyä. 

Myöhemmin välitunnilla Anu raportoi Leenalle ja Satulle, että olen ihastunut yhteen abeista. Leena ja Satu ottivat siitä kaiken ilon irti ja meuhkasivat kovaan ääneen, että kuka ja missä. Kyseinen poika ei seisonut kovinkaan kaukana, ja ilmeisesti kuuli ainakin osan. Hän hymyili ihanasti ja hänen kaverinsa nauroivat. Minäkään en voinut muuta kuin hymyillä ja hehkua punastuksesta.

On niin hauskaa olla ihastunut tällä tavalla, kepeästi ja hilpeästi ja täysin ilman kaikkea traagisuutta.

Huolissani

En ole nähnyt Tuomasta varmaan kahteen viikkoon - en kaupungilla enkä varsinkaan koulussa. Pelkään, että hän on lopettanut lukion. Hän ei ole samoilla kursseilla kuin minä, joten en ole nähnyt, miten hän pärjää tunneilla. Mutta välitunneilla hän katoaa kaupungille tai tupakkapaikalle ja näyttää vaiteliaalta ja hajamieliseltä. Meidän välimme eivät ole sellaiset, että voisin vain mennä kysymään, onko jokin vialla, että voinko auttaa.

Koululiikuntaa ja zumbaa

Vihasin liikuntatunteja alakoulussa. En varmaan alkuun, mutta opin vihaamaan. En ole hyvä pallopeleissä, enkä yleisurheilussa. Minulla on kyllä hyvä rytmitaju. Alakoulun liikunnanopettaja ei varsinaisesti nähnyt näitä ominaisuuksiani. Hän ei oppinut edes nimeäni niiden kuuden vuoden aikana, joina minulle liikuntaa opetti. Viidennellä luokalla hän lupasi, että nostaa kaikkien numeroa, jotka liittyvät koulun liikuntakerhoon. Liityin. Ajattelin, että voin olla parempi jos harjoittelen. Parin kuukauden jälkeen päätin lopettaa kerhon, koska tunsin harjoittelusta huolimatta edelleen olevani näkymätön ja huono. Opettaja katsoi minua vinosti ja sanoi säälin ja halveksunnan sekaisella äänensävyllä: "Lopeta vain. Tämähän ei ole sinun lajisi." 

Yläkoulussa opettaja vaihtui. Kun meillä oli ollut muutama viikko liikuntatunteja, uusi liikunnanopettaja kysyi kaikilta liikunnannumeroita. Minua hävetti sanoa ääneen se seiskani. En varmaan ikinä unohda, miten yllättyneenä opettaja huudahti: "Miten se voi olla mahdollista - etkö sie sitten tehnyt siellä tunneilla mitään?" Hän näki minut toisin - näki, että minusta on johonkin. Kolmen vuoden ajan tämä opettaja kannusti ja rohkaisi. Usein tunneilla oli myös vaihtoehtoja ja mahdollisuus valita kahdesta lajista. Opettaja opetti paitsi liikuntaa myös liikunnan iloa. En ole edelleenkään hyvä pallopeleissä, mutta uskallan yrittää ja teen parhaani. 

Tänä syksynä aloin käydä zumba-tunneilla. Nautin siitä aivan käsittämättömän paljon. Hetkittäin tanssiessa koko muu maailma unohtuu. On vain musiikki ja rytmi. Liikkeet tulevat minulta jotenkin luonnostaan ja helposti. Tunnin vetäjä kysyi minulta ensimmäisen tunnin jälkeen, että mitä tanssia harrastan, jazzia, balettia vai mitä. Eikä hän ollut uskoa, että yhtä viikonloppukurssia lukuun ottamatta en ole koskaan ollut tanssitunnilla. 

Minäkin siis voin olla hyvä jossain liikunnassa. 

Kiitos yläkoulun opettajalleni.

Hyviä ja huonoja ystäviä

Ystäväni Tiina muutti Helsinkiin ja käy erikoislukiota. Olen tietysti onnellinen hänen puolestaan. Hän on niin erikoislaatuinen ja älykäs, että tuntuikin aina etteivät hänen unelmansa mahdu tänne pikkukaupunkiin. Nyt hänellä on mahdollisuus olla muiden yhtä fiksujen ihmisten ympäröimänä. Ja hän rakastaa tanssimista, ja siellä hän saa parempaa valmennusta. Mutta minä kaipaan häntä. Huomaan joka päivä, kuinka ison aukon hän on jättänyt jälkeensä minun elämässäni.

Tiina on täällä käymässä nyt viikonloppuna. Hän laittoi minulle eilen viestiä. Sanoin Tiinalle puhelimessa, että oli ihana tavata häntä ja totta kai hän on Anun ja minun illan ainut ohjelma. Tiina liikuttui, ja sovimme tapaavamme jäätelökioskilla kuudelta. Soitin sitten heti Anulle kertoakseni, mitä olimme suunnitelleet. Hän selitti jotain, että Ilellä on bileet, joista hän ei muka voi olla poissa. 

Olin niin vihainen ja pettynyt Anuun: hän on tavannut Ilkan joka päivä ja Tiinaa tuskin kuukauteen. Ei hänellä enää ole minullekaan aikaa. Jos on poikaystävä, niin saako silloin unohtaa kokonaan muut ystävänsä?

Kai Tiinakin loukkaantui, mutta meillä oli silti ihana ilta. Puhuimme kunnolla kaikesta, mitä nyt on meneillään. Leena ja Satu tulivat illalla kotiin, ja teimme nelistään pizzaa. Pelasimme Trivial Pursuitia abit vastaan nahkat. Oli kauheata, kun piti viimein lähteä kotiin: seisoimme Tiinan kanssa ovella ja kylmä yöilma tuuli ympärillämme. Halasimme toisiamme pitkään haluamatta päästää irti ja pidättelimme kyyneleitä. 

Kesän loppu

Kesä meni, enkä ehtinyt kirjoittaa. Tapahtui paljon - ja jäi tapahtumatta. Tiina muutti Helsinkiin loppukesästä - hän menee siellä kouluun ja asuu äitinsä luona. Kävin Tiinan luona heinäkuun lopussa. Kävimme Lintsillä, leffassa, kansallismuseossa, Heurekassa ja turnajaisissa. Ja kaupungilla shoppailemassa, tietty. Anun kanssa pyörittiin kaupungilla ja kaupunkifestareilla kaikki ne helteiset, ihanat kesäyöt. Anu alkoi seurustella yhden pojan kanssa. Minäkin treffailin pari kertaa yhtä opiskelijaa, mutta hän oli kuusi vuotta minua vanhempi ja - ei siitä tullut mitään enkä ollut häneen edes ihastunut.

Koulu on nyt toden teolla alkanut. Luokallani on 30 tyttöä ja vain viisi poikaa! Kaikki ovat oikein mukavia - no, on mukana muutama pistaasikin. On tosi outoa, kun kaikki viittaavat kilpaa opettajien kysyessä jotain. En ole oikein tottunut siihen, että muilla kuin itselläni olisi kunnianhimoa ja motivaatiota koulun suhteen.

Tuomas on rinnakkaisluokalla. Ensimmäisinä koulupäivinä juttelimme ja hän tuli kerran jäätelökiskalle minua moikkaamaan. Kaikki jatkuu kuin viime keväänä - olen koko ajan tietoinen hänestä, pystyn aistimaan hänen läsnäolonsa edes katsomatta häneen päinkään. Mutta en silti pysty menemään luontevasti juttelemaan hänelle. Vaikka vannoin moneen kertaan, etten tuhlaisi aikaa. Päivät kulkevat ohi - tilaisuudet kulkevat ohi.

Nälkäinen kissa

Aina kun vilkaisen peiliin, näen tuollaiset välkkyvät silmät ja säteilevän hymyn. Olen niin hyvilläni tänään, että suorastaan hyrisen. Sydämessäni vapisee ja minun on vähän väliä huokailtava. 

Tapasin eilen Tuomaksen. Kaupungilla, yöllä. 

Olin Tiinan ja Anun kanssa, Leena oli hommannut meille lonkkupullot. Näimme paljon tuttuja, ja oli kivaa. Anu huomasi viime perjantaisen ihastuksensa ja Tiina tapasi rallikuskin Tampereelta. Seurasimme juuri tamperelaisia, kun Tuomas tuli kulman takaa vastaan. Hän oli vähän humalassa ja halasi meitä kaikkia tervehdykseksi. Puhuimme kaikenlaista, kerroimme miten kesä on mennyt. Tuomas katsoi minua koko ajan silmiin ja hymyili. Kaikki sanomattomat sanat välillämme - minusta tuntui kuin olisin voinut lukea ne hänen katseestaan. 

Anu ja Tiina kirkuivat naurusta myöhemmin: "Näitsie miten se kattoi Niinaa! Niin kuin nälkäinen kissa!"

Tuomas pyysi meitä tänään kaupungille. Voi että, minun on päästävä! Kunpa Anu ja Tiina voisi tulla!

Öinen ruusu tenniksenpelaajalle

Perjantaina menimme elokuviin Anun kanssa ja sen jälkeen jäimme kaupunkiin. Pyörimme Ninnin ja Patun kanssa, ja törmäsimme myös Mikkoon ja Markukseen. Juoksimme saksalaisen tenniksenpelaajan Loddiksen perässä, johon Anu on ollut ihastunut. Loddis oli kaupungissa viimeistä päivää, ja Anu halusi tehdä eleen. Anu siis osti punaisen ruusun, ja vei sen hänelle hotellihuoneseen yöllä. Ihailen hänessä tuota pelottomuutta, uskallusta tarttua hetkeen ja pistää itsensä likoon. 

Itse olen taivaanrannanmaalari ja unelmoija, ja moni asia jää minulta tekemättä, koska en vain tohdi. 

Tässä kohtaa siteeraan Edith Södergranin runoa "Elämä", joka voisi kertoa minusta:

Minä, oma vankini, sanon näin:

elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,

eikä hyväily, jonka saamme harvoin,

elämä ei ole päätös lähteä

eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.

Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,

näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,

elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,

tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.

Elämä on halveksua itseään

ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta

ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko

ja ilmassa lentävät kultaiset linnut

ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.

Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua...

Elämä on olla muukalainen itselleen

ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.

Elämä on laiminlyödä oma onnensa

ja työntää luotansa ainoa hetki,

elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.

Muistoja Ukista

Ukkini kuoli vuosi sitten keväällä. Jostain syystä hän on ollut mielessäni viime aikoina paljon. Ehkä siksi, että isän kanssa on ollut niin vaikeata - tuntuu pahalta, kun yksi ihminen, johon saattoi luottaa on poissa. 

Olin lapsena paljon ukilla ja mummolla hoidossa. Ei varmaan ollut virikkeitä ja toimintaa koko ajan, ja hyvä niin. Muistan niiden aikojen kauniin ja ihmeellisen kiireettömyyden ja rauhan. Nukuimme pitkiä päiväunia kaikki kolme. "Käyään päivälevolle", mummo sanoi ja kävimme maate: ukki ja mummo levitettävälle sängylleen ja minä vihreälle, samettipintaiselle sohvalle, jonka kuvioita silittelin sormillani ennen nukahtamista. Iltapäivisin istuimme mummon pikkuruisessa keittokomerossa, kello tikitti. Lempeä auringonvalo siilautui valtavan nukkumattikukan lehtien lomitse. Ukki pelasi verkkaan pasianssia ja rummutti sormillaan keittiön pöytää. Minä piirtelin ruutupaperille mustekynällä, ja mummo katsoi piirtelyäni. Välistä hän piirsi itsekin: talon, jonka piipusta tuprusi savua, kissan ja tytön, jolla oli mielestäni paksut jalat. Söimme omenoita. Ukki kuori ne hedelmäveitsellä, ja kuori irtosi helpon näköisesti ohuena spiraalina; sitten ukki leikkasi omenan lohkoiksi pienelle lautaselle. Se on vieläkin mielestäni ainut oikea tapa syödä omena.

Ukki oli hiljainen mies, vaitelias. Hän piti eläimistä. Muistan, että kun kävelimme metsässä, ukki jutteli oraville ja ne vastasivat, sirkuttivat takaisin. Pihan varikset olivat myös hänen suosiossaan; hän seuraili niitten puuhia ja kertoili mielellään, mitä ne olivat touhunneet. 

Kaikkein onnellisin ukki oli mökillä. Siis ei meillä ole omaa mökkiä, mutta olemme vuokranneet joka kesä mökin viikoksi tai kahdeksi. Aamuisin hän heräsi ennen muita, lähti kävelylle ja toi tullessaan poimimiaan kukkasia tai marjoja. Hän rakasti onkimista ja olisi viihtynyt ongella vaikka koko päivän. Siten minä ukin kai elävimmin muistankin: seisomassa laiturilla tyynesti ja liikkumatta, valkoinen lippis päässä, keltainen onkivapa tanassa, katse keskittyneenä kohti aalloilla lipuvaa kupusta. 

Viimeisenä kesänä mökillä ennen kuin ukki kuoli, hän opetti meitä Veljen kanssa pelaamaan raminaa. Pelasimme yömyöhään, ja meillä oli hauskaa. Ukin taivaansinisissä silmissä tuikki ilkikurinen pilke. Ukki osasi sellaiset korttimiehen elkeet: sekoittaa kortit niin, että ne satoivat toistensa lomaan pehmeässä kaaressa, läpätä kortin pöytään voimalla mutta silti kevyesti. Ja ne fraasit: "Pattaa ne on paan sangatkii. Ristilistä ol Tiina-vainaan elämä. Ruu'ut on suorat sano lasimestari. Hertta on helppo sanoo."

On ikävä.

Mansikkapelloilla, heinätöissä ja juhannustansseissa

Perjantaina, juhannusaattona, Sanna ja minä menimme kaupungille Anssin kyydissä. Oli kauhean kuuma. Kävelimme kaupungilla, mutta oli ihan liian kuuma ostaa mitään... Joten lähdimme Myllysaareen uimaan. Otimme aurinkoa kallioilla ja kävimme uimalaitoksella uimassa. ,

Iltapäivällä teimme heinää. Se ei ole niin romanttista kuin Suomi-filminsä katsonut voisi kuvitella. Vaan aika hikistä hommaa. Ne heinät ovat sitä paitsi tosi teräviä, ja raapivat ihoa. Ei houkuttelisi yhtään se Niskavuoren tyyliin heinissä kieriskely.  

Illalla mentiin lavalle. Näin siellä viime juhannuksen ihastukseni. Tiina ja Sanna yllyttivät minua hakemaan häntä tanssimaan. Lopulta myönnyin, ja Tiina ja Sanna hävisivät kahden kundin kanssa ties minne. Poika väitti, ettei osannut tanssia - eikä kyllä osannutkaan. Se oli vähän niin kuin kiusallista meille kaikille! Ihmettelin mielessäni, että tosiaanko viime vuonna olin tykännyt tästä tyypistä. Istuskelimme pihalla, eikä ollut oikein puhumista.  Tiina käveli ohi kaulakkain yhden pojan kanssa ja ilmeili minulle onnellisena. Sitten Sanna marssi ohi eikä huomannut minua.  

Vähän ajan kuluttua Tiina tuli kyselemään Sannan olinpaikkaa. Sanna löysi pian luoksemme ja lähdimme pian kotiin. 

Olin siellä heillä keskiviikkoon asti. Poimimme päivisin mansikoita - siinäpä toinen epäromanttinen ja hikinen duuni. Kävimme iltaisin rannassa uimassa ja saunomassa.

Korttelirallia

Kävimme tänään ilmoittautumassa lukioon. Luulimme olevamme hyvissä ajoin, kunnes ovella tajusimme, ettei meillä ollut päästötodistuksia mukana. Saimme polkea kotiin ja takaisin.

Iltapäivällä Anu meni salille hoivaamaan kipeää polveaan. Minä kävin kaupassa, siivosin ja pesin pyykkiä. Kävin myös Antin kanssa uimassa. Mummo ja tätini ja setäni tulivat meille kylään. 

Anu tuli hakemaan minua vähän ennen yhdeksää. Menimme ensin satamaan ja parkkerasimme Armadan eteen. Yhden kojun edessä oli kaksi poikaa, joista toinen oli kivan näköinen. Kiharat hiukset ja aurinkolasit, joilla hän koko ajan leikki. Lähdimme kävelemään satamaa pitkin. Koju-pojat tulivat vastaan ja hymyilin sille söpölle. Mutta voi! He häippäisivät punaiseen autoon, jota epäilimme "isän autoksi", kun se oli niin hieno. 

Päätimme mennä citille kävelemään. Punainen auto kaahaili vähän väliä vastaan ja pojat hymyilivät meille. Luulimme karistaneemme heidät kannoiltamme ja lähdimme ostamaan ranskalaisia. Kun vaapuimme saaliinemme kohti valleja - arvaa mikä auto tuli vastaan! Anu sanoi, että he olivat nauraneet katketakseen. Noin sadan metrin päässä auto pysäköi, ja pojat pyysivät meitä kyytiin. Olivat luulleet meitä TURISTEIKSI! Söpön pojan nimi oli Mikko ja hänen kaverinsa oli Markus. Ajelimme heidän kanssaan ympäri kaupunkia, oli tosi hauskaa, ja tulin noin tunti sitten kotiin.

Puhumattomat ystävykset

Viime viikolla kävimme Anun kanssa melkein joka päivä kaupungilla. Ei meillä paljon tekemistä ollut. Katselimme poikia. Olemme pitkästyneitä, Anu ja minä. Meidän välillämme on liikaa sanomattomia sanoja. Ennen kerroimme toisillemme kaiken - tai ei edes tarvinnut kertoa, meillä oli niin yhteinen elämä että meillä oli yhteiset ajatuksetkin. Yritämme löytää sitä entistä ystävyyttämme, etsimme sitä jokaisena tylsänä, puhumattomana minuuttina.

Minä en ole kertonut Anulle, miten vaikeaa meidän perhe-elämä nykyisin on, miten iskä juo. Anu ei ole kertonut minulle Jarmosta. Minä en ole kertonut Rhodoksesta, enkä mitä kaikkea minulle siellä tapahtui. Eikä kumpikaan ole sanonut sanaakaan siitä Anun kirjoitelmasta. 

Tuntuu, että kohta RÄJÄHTÄÄ. On pakko. Tämä kesä on aivan erityinen kesä. Tästä kesästä tulee aivan erityinen kesä. Olen päättänyt sen.

Kolme vuotta - koko elämä!

Jotain on tapahtunut! Olen... Silloin keväällä kun itkin ja surin, että koulu loppuu, enkä näe Tuomasta enää ikinä - olin väärässä. 

Minulla on kolme vuotta! Minulla on koko elämä! Hän tulee samaan lukioon kuin minä!

Että minä olin pakahtua, kun katsoin sitä listaa. Lupaan itselleni, etten enää tuhlaa aikaa, en yhtä päivääkään. 

Kotona jälleen

Eilen (tai itse asiassa tänään!) lähdimme vähän vaille yksi lentokentälle, jossa saimme kahvia ja ruokaa lentoyhtiön kustannuksella. Meille oli sanottu, että kone lähtisi puoli kolme, mutta niin ei vain ollut. Tuolit olivat hirvittävän epämukavia. Kaikki olivat väsyneitä ja kamalan näköisiä. Veli ja minä kävelimme edestakaisin ja katselimme ihmisiä niin kauan kuin jaksoimme. Kone saapui vasta neljältä. Se oli myöhässä, koska oli joutunut tekemään välilaskun jonkun vian vuoksi.  Onneksi olin liian väsynyt pelätäkseni mitään lento-onnettomuutta ja nukuin koko matkan.

Saavuimme Helsinkin yhdeksän aikaan, ja kotona olimme vasta iltapäivällä. Oli ihana nähdä Kissi-kulta!

Kävin viemässä tulkkareitani Anulle. Pyöräilimme yhdessä kaupungille tapaamaan Tiinaa, jolla oli uusi koira nimeltä Eppu. Me nähdään taas huomenna, minulla on paljon kertomista matkaltani...

Viimeinen ilta

Luulenpa, että näin Hänen Täydellisyytensä juuri viimeistä kertaa. Huokaan. Olen kauhean väsynyt. Huomenna tähän aikaan nukun kotona, omassa sängyssäni. 

Siis istuin aiemmin terassilla, tuossa parin metrin päässä, kun näin hänen tulevan. Hän haki kahvia ja jonkin drinksun ja istui vastapäiseen pöytään. Tällä kertaa hän oli tulossa rannalta eikä ollut yhtä raikas kuin aina yleensä, mutta hän oli aivan yhtä upean näköinen yhtä kaikki. Hänellä oli farkkushortsit, vaaleansininen paita joka oli auki alas hoikalle, ruskealle, hikipisaroita helmeilevälle rinnalle ja aurinkolasit, jotka kätkivät hänen ilmeensä. 

Nauroin ja puhuin vanhempieni kanssa, en enää edes muista mistä aiheesta, koska ajatukseni olivat muualla. Katselimme toisiimme: hän tyynesti ja laiskan kiinnostuneesti - minä ujosti ja innokkaasti. Lopulta tajusin, että olin kokonaan unohtanut osani. Minun piti olla maailmannainen, sivistynyt, puoli-ivallinen - ei tällainen lapsellisen ihastunut murkkuapina!

No se siitä - se oli viimeinen kerta. 

Tämä odottelu on tappavan tylsää. Pelasimme korttia ja kävimme syömässä. Olen väsynyt, väsynyt, väsynyt. En haluaisi mennä kotiin!

Lähdön tunnelmia

Olen täällä hotellin aulassa kaikki matkatavarat jaloissani. Huoneet piti luovuttaa seitsemältä, mutta lähdemme vasta puolen yön aikaan - kai, kaikki on vähän sekavaa. Olin tänään yksin rannalla, koska kaikki muut ovat polttaneet itsensä. Oli ihan mukavaa. 

Ostelimme tänään tuliaisia ja kävimme syömässä taas siinä samassa ravintolassa, josta on tullut meille kantapaikka täällä. Kuultuaan että lähdemme tarjoilijamme sanoi: "what a catastroph!". 

Hei hän tuli juuri... odota vähän!

Uimista ja päiväunelmia

Olimme tänään Ellin rannalla koko aamupäivän. Uin paljon: sukeltelin ja kelluin silmät kiinni keskellä turkoosia, läpikuultavaa, ihanaa, viileää Välimerta. Olen edelleen aivan hullaantunut mereen. Minusta tuntuu kuin olisin jotenkin syntynyt uudestaan täällä Rhodoksella meren vaahdosta kuin Afrodite. Minulla oli muuten tänään rantakaverikin: väsynyt, raihnainen kulkukoira lönkytteli varjoni alle, aurinkotuolini taakse ja asettui siihen nukkumaan. 

Viime yönä olin rauhaton enkä saanut unta. Kuvittelin, että hiipisin yöpaitasillani käytävään ja menisin koputtamaan Hänen Täydellisyytensä ovelle. Hän avaisi oven, vähän unisena, ehkä parransänkisenä, kiharat sekaisin ja katsoisi minua kysyvästi. Pujahtaisin sisään ja sanoisin: "Olen neitsyt. Opettaisitko minua?"

Ääh - kuvitelmia... Niitä minulla oli Tuomaksestakin monta vuotta. Kuvitelmia ja unelmia eikä mitään muuta. En kuitenkaan uskaltaisi. Milloin uskallan? Milloin elämä vihdoin alkaa?

Lasinsirpaleita ja onnea

Tänään kävimme vanhassa kaupungissa. Oli pilvistä, mutta hiostavan kuumaa. Johanniittaritarit ovat rakentaneet alueen, sen vanhat, kiviset käytävät ja rakennukset.

Hotellin aulassa iltapäivällä lueskelin Hesaria, kun huomasin Hänen Täydellisyytensä. Tänään hänellä oli mustat housut, musta paita ja valkoinen jakku. Hän käyskenteli baaritiskille ja palasi korkean lasin kanssa, istuutui parin metrin päähän ja levitti postikortteja eteensä pöydälle. Toinen käsi laskeutui polvelle ja toinen posken alle, kun hän silmäili levollisena korttejaan. Sitten hän alkoi kirjoittaa. Samassa baarista kuuli räsähdys. Lasi oli tipahtanut. Hänen täydellisyytensä heilautti päätään sinne päin, ja kun hänen katseensa kääntyi takaisin, se kohtasi omani. Hänen kasvoilleen kohosi hymy.

Istuimme niin kauan tai vähän - en tiedä enää - toisiamme katsellen. Olin hermostunut ja suloisen onnellinen. Katseiden herkkä show. Musiikki baarista. Ujo sydämentykytys. Teeskentelvä hurmurikissa edessäni.

Never been kissed

Olimme eilen siellä kyläjuhlissa. Siellä olikin ihan kivaa. Istuimme ulkona pitkissä pöydissä, söimme grillattua lihaa ja katselimme tanssiesityksiä. Siellä oli tarjolla punaviiniä, jota minäkin kävin hakemassa vähän salaa. Sitten yleisökin meni mukaan tanssimaan piirissä. Yksi kreikkalainen poika pyysi minua tanssimaan kanssaan, ja suostuin tietysti. Musiikki soi niin äänekkäästi, etten kuullut, mitä hän jutteli. Menimme yhdessä istumaan, mutta keskustelusta ei edelleenkään oikein tullut mitään; hän ei puhunut kovin hyvää englantia. Sitten poika nousi, tarttui minua kädestä ja veti minut mukaansa. Kävelimme rakennuksen taakse hämärään puutarhaan. 

Minua jännitti ja ujostutti. Poika seisoi hyvin lähellä, hänen kätensä vaelsivat pitkin vartaloani, sitten hän suuteli minua. Hänen kielensä oli yhtäkkiä suussani, ja minä olin lähinnä järkyttynyt. Se oli suloista ja kamalaa samalla kertaa. 

Sitten tapahtui monta asiaa yhdellä kertaa. Kuulin hihittelyä: tajusin, että pojan kaverit vakoilivat meitä kulman takana. Ja yhtäkkiä iskä rymysi toisen kulman takaa vihaisena kuin hirvi. 

Sain tietysti puhuttelun. 

Nyt olemme hotellilla. Olen väsyksissä ja vähän poissa tolaltani ja yritän ymmärtää tätä asiaa. Ensimmäistä suudelmaani.

Laivamatkalla Symin saarelle

Tänään heräsimme aika myöhään ja melkein myöhästyimme laivamatkalta Symin saarelle. Otimme taksin, niin ehdimme. Matka kesti kaksi tuntia, ja olin suurimman osan ajasta itsekseni. Vaeltelin ympäri laivaa ja istuskelin siellä täällä. Tutustuin noin 10-vuotiaaseen amerikkalaiseen tyttöön nimelta Catherine. 

Oli ihanaa katsella merelle: turkoosia vettä silmänkantamattomiin ja joskus yksinäinen purjevene. Symi oli vuoristoinen; uusklassiseen tyyliin rakennetut talot näyttivät seisovan toinen toisensa päällä korkeilla vuorenrinteillä. Oli miellyttävän hiljaista, lukuun ottamatta kissoja, joita oli vielä enemmän kuin Rhodoksella. Ostin Sannalle tuliaisiksi pesusienen ja äiti osteli mausteita. Kävimme merenkulkuluostarissa, joka oli hyvin kaunis ja harras.

Paluumatkakin kesti noin kaksi tuntia. Monet nukkuivat laivassa, ja minäkin torkahdin. Tapasimme Veljen kanssa pikkuisen kreikkalaistytön, joka lauloi ja leikki kanssani olkihatulla. Veljen aurinkolaseille hän nauroi katketakseen. Vähän ajan kuluttua tyttö toi sisaruksensakin iloitsemaan niiden kustannuksella. Yksi pikkupoika näytti meille kilpikonniaan. Otimme niistä valokuvia.  

Hauska päivä!