Poikaystävä tapaa perheen

Minulla on Poikaystävä. Kyllä sen voi jo niin määritellä.

Jarkko oli meillä käymässä ensimmäistä kertaa syyslomalla pari viikkoa sitten. Se meni todella hyvin. Jarkko näyttäytyi vanhempieni silmissä kaikin puolin unelmien vävykokelaana: siisteine vaatteineen ja hiuksineen, kohteliaine ja aikuismaisine käytöksineen, täydellinen lukiolaisprinssi. Äiti ja isä olivat hassun muodollisia ja kohteliaita, ja heistä näki, että he olivat jotenkin onnellisesti kuohuksissaan. He koputtivat huoneeni ovelle ja pyysivät kahville. Keittiössä oli sitten katettu pienet, hienot kahvikupit, aluslautaset ja taitellut servetit, pullaa ja karjalanpiirakoita. Vähän kuin lasten leikkikahvikutsut.

Minäkin olen käynyt vierailulla Jarkon kotona, myös hyvällä menestyksellä. Jarkon vanhemmat ovat tavallisia, mukavia ihmisiä. Jarkolla on pikkusisko, joka on samanikäinen kuin Veli. Pikkusisko on todella herttainen ja avoin - sydän avoinna, ja meistä tuli heti kaverit.

Viime perjantai-iltana ehdotin ihan ex-tempore, että mennään käymään minun mummoni luona. Ja Jarkosta se oli hyvä idea. Emme edes soittaneet, vaan ajoimme vain Tirilään ja menimme pimpottamaan ovikelloa saman tien. Mummo ei ole mitenkään tavallinen ihminen, ja minun on vähän vaikea hahmottaa, miten muut ihmiset hänet näkevät ja kokevat. Vaikka en tietenkään voisi sitä sulattaa, jos joku häntä arvostelisi. Yleensä ihmiset kyllä pitävätkin hänestä, tai hän ei ainakaan taatusti jätä ketään kylmäksi. Mummokin tarjosi kahvia - ja oli oma räiskyvä, värikäs itsensä - ja molemmat pitivät toisistaan. "Ihana mummo sulla!" Jarkko sanoi jälkeen päin.