Mansikkapelloilla, ikuisesti

On vieläkin kylmää ja lumista, mutta aurinko viipyy taivaalla päivä päivältä yhä pitempään. Taivas on hohtavan vaaleansininen ja niin kirkas, että silmiin kihoaa ulkona häikäistyksen kyyneleitä. Kevät on alkamassa.  Veljen koulu loppuu ensi viikolla.  Olin kuvitellut meneväni katsomaan penkkareita, vilkuttamaan kadun varressa, keräilemään karkkia lumisohjoisesta penkasta.  M utta penkkarit on siirretty pidettäväksi myöhemmin keväällä. Ehkä tässä tilanteessa hyvä niin.   Menen joka tapauksessa Kotikaupunkiin viikonloppuna. Pyysin S:a ulos. Hänestä on tullut ystävä. Eikä minulla ole enää syitä antaa sen pysähtyä siihen.  Ei tosiaankaan ole. Jarkko on - . Hän tulee aina säilyttämään yhden paikan sydämessäni. Mutta meistä ei tule paria. Minun on pitänyt kävellä pitkä tie, ennen kuin olen sen oppinut ja hyväksynyt. Niin vähässä ajassa sitä rakastuu, ja niin monta vuotta kuluu unohtamiseen. Vielä nytkään en ole varma, miltä tuntuisi tavat hänet, koskettaa häntä....

Lähden huomenna Kotikaupunkiin kesäksi. Lähdön hetkellä elämäänsä voi tarkastella melko objektiivisesti, ilman tunnekuohuja. Ehkä se johtuu siitä, että kaiken näkee ikään kuin etäisyyden päästä.  Tästä lukuvuodesta piti tulla hyvä ja vakaa, ja tästä blogista piti tulla kuvaus täydestä elämästä iloineen ja suruineen. Mutta päivitykseni viime vuoden sisällä ovat pikemminkin dokumentti prosessista, jossa yksi ihminen hitaasti, mutta varmasti, menettää tasapainonsa. Totean tämän ilman katkeruutta.  Vuosi on ollut vaikea, pimeä. Kun katson taakse, mieleeni tulevat yksinäiset kamppailut, epätoivon hetket, eristyneisyys ja tuskainen ihmissuhde. Kurjuus on pitkälti omaa syytäni. Olisi pitänyt olla aktiivisempi: harrastaa enemmän, käydä ulkona enemmän, tavata useampia ystäviä. Sen sijaan vetäydyin usein yksinäisyyteen pohtimaan toivotonta rakkaussuhdettani ja omaa mielenterveyttäni. Ensi vuonna siihen ei ole varaa. Edes Maria ei asu silloin Opiskelukaupungissa. Minun pitää...

Minun pitäisi haudata Jarkko. En tiedä, miksi se on näin pirun vaikeaa. En edes usko rakastavanikaan häntä enää. Hän on kuitenkin kokonaan toinen ihminen kuin se hauska, jännittävä poika, johon rakastuin sateisena lokakuun yönä monta vuotta sitten. Se poika on kadonnut menneisyyteen ja on ikuisesti tavoittamattomissa. Sentään ei kukaan voi viedä pois muistojani. Jonkin aikaa me rakastimme toisiamme ilman valheita ja katkeruutta; sen kuvan haluan säilyttää. Mahdollisesti siksi, että se on totta - mahdollisesti siksi, että olisi sietämätöntä uskoa eläneensä vuosia valheessa. Tällä hetkellä minua huolettaa oma tunnevammaisuuteni. Olen ravannut jonkin verran rafloissa ja siis jutellut monen miehen kanssa. Mutta en pysty kuin laimeasti kiinnostumaan kenestäkään, eikä sydämeni ole ollenkaan mukana. Ehkä en ole vielä valmis tapaamaan ketään uutta. Olen kuin pysähdyksissä. Kertailen jatkuvasti mielessäni kahden kuukauden takaisia tapahtumia ja käyn koko ajan kuvitteellista di...

Minun pitää nyt aloittaa alusta ja unohtaa Jarkko. Pitää miettiä, kuka minä olen ja mikä tulevaisuuteni on ilman häntä. Hän on ollut osa minua niin kauan, että suoraan sanottuna pelottaa. Vaikka olen niin vihainen ja loukattu, sydämeni sykkii edelleen tuskaista rakkautta ja ikävää. Mutta hän ei halua minua - näin se nyt vain on, enkä mahda sille mitään.  En vain vieläkään saata uskoa sitä erokirjettä, ettei hän edes soittanut. Annoin hänelle harkinta-aikaa ja vapauden valita. Sisimmässäni tiesin, että hän halusi erota. Toivoin muuta, mutta tiesin kuitenkin. Pelkäsikö hän, että olisin heittäytynyt hankalaksi? En muuten olisi. Mutta mielestäni minulla olisi ollut oikeus tehdä kysymyksiä ja hänellä olisi ollut velvollisuus selittää.   Alkuun olin niin järkyttynyt ja vihainen, että aloin jo kirjoittaa suorasukaista, piikikästä vastausta. Mutta lopetin kesken - koska ei siitä mitään iloa olisi ollut. Tein päätöksen. En pidä enää ...

Pitkä sunnuntai-ilta - niitä iltoja, kun ei voi kadota touhuun tai työhön, vaan on pakko pysähtyä. Ja heti, kun pysähtyy, alakuloisuus saa vallan. Yritän elää niin kovasti, kuin pystyn. Pinnistelen ja sinnittelen joka päivä, mutta tällaisina hetkinä se on vaikeaa. En enää jaksa luottaa itseeni: ajattelen olevani ruma ja mielenkiinnoton, kylmä ja ikävä. Ja inhoan yksinoloa. Inhoan sitä. En halua olla kahden itseni kanssa. Mieleni on sillä tavalla tyhjä, etten pysty ajattelemaan Jarkkoa. Pystyn vain keskittymään itseeni, esittämään itselleni julmia kysymyksiä. Kestääkö ylpeyteni odottaa Jarkon päätöstä? Varsinkin, kun tiedän, mikä se on. Olen tiennyt koko ajan. Entä jos hän haluaisikin olla kanssani: luottaisinko ikinä enää häneen? Osaisinko antaa anteeksi ja unohtaa? Harkinta-ajastamme on vielä kolme viikkoa jäljellä, ja minusta on alkanut tuntua, että ostamallani ajalla on liian korkea hinta. Kuitenkin. Viime yönä heräsin suloisen unisena ja onnellisena. Käännyin ympäri pä...

Aatonaattona pidimme pikkujouluja Millan, Annan, Susanin ja Sonjan kanssa. Istuimme Millan huoneen lattialla, pyöritimme pulloa ja leikimme totuutta ja tehtävää. "Niina, onks siulla ollut yhden illan juttuja?" kysyi Anna minulta kun valitsin totuuden. "No, kyllä sie tiedät miun juhannusheilan", sanoin hämääntyneenä. Anna hymyili jännästi, tavalla joka jätti tuhat tulkintaa ilmaan. Varmaan hänen elämänsä on villimpää ja hohdokkaampaa kuin minun ikinä. Hän on minulle ainainen mysteeri, vaikka yhä on rakkain ystäväni. Ja sitten kun tytöt kysyivät, vastasin olkiani kohauttaen: "Kai mie oon taas Jarkon kanssa, mutta ei siitä kyllä mitään tuu." Myöhään yöllä menimme tanssimaan, ja tanssimme tähtikirkkaaseen aamuyöhön asti - oi, toinen toistaan kauniimmat ystäväni. Eilen Janna piti kotonaan glögikutsut, joissa oli koolla kymmenisen lukioaikaista kaveria. Teimme pizzaa ja pelasimme lautapelejä, Pictionaryä ja Aliasta. Oli lämmin, herttainen tunnelma, palj...

Se ilta oli vain tanssia nurmikolla - viatota ja unenkaltaista, ja erosimme edes suutelematta toisiamme. Vaikka kaikki, mitä minulla Tuomaksen kanssa oli, oli hentoista kuin tähtipöly, se merkitsi minulle koko maailmankaikkeutta. Ei ole epäilystäkään, etteikö edes mahdollisuus olla Tuomaksen kanssa olisi tilaisuus, johon en tarttuisi epäröimättä - etteikö tämä olisi hyppy, jonka tekisin rohkeasti pää edellä vieraalta laiturilta. Mitä voin sanoa? Niin monta tilaisuutta hänen kanssaan on mennyt ohi tai päättynyt katastrofiin. Rakastuin Tuomakseen kolmetoistavuotiaana, ja tiedän kyllä, että se kuulostaa lapselliselta, haihattelulta. Kuitenkin hän on ollut mukana elämässäni aina siitä lähtien kuin hopeisena, häipyvänä sävelkulkuna - kuin kipeänsuloisena vihlontana sielussani. En osaa selittää tunnettani - en mitenkään muuten, kuin kutsumalla sitä rakkaudeksi. Seuraavana päivänä soitin Jarkolle. Olen ollut Jarkolle tarpeeksi vilpillinen tänä kesänä: olen juhlinut liikaa ja ylläpitä...

Jarkko soitti eilen iltapäivällä keskustasta ja oli varttitunnin kuluttua täällä hakemassa tavaroitaan. Heti kun näin hänet, sisimpäni valahti pehmeäksi ja ulkokuoreni kylmäksi kuin lumi. Tajusin, että olin yrittänyt kaikkeni sysätäkseni hänet syrjään; olin värjännyt tukkani, myynyt sänkyni, pyyhkäissyt hänen jälkensä huoneestani. Yrittänyt turhaan. Jarkkoa ei voi unohtaa niin helposti. Hän istui kirjoituspöytäni ääreen takki päällä, emmekä kumpikaan tienneet, mitä sanoa. Annoin hänelle muovikassin, jonka sisällä hänen omaisuutensa oli. Hän hymähti viivottimelle, kurtisti kulmiaan armeijan olkakoristeille, kieltäytyi tauluista ja rahasta. Olimme kumpikin jäykkiä ja loukkasimme toisiamme. "Hyvä, että tää on loppu." "Ei kiinnosta." "Myö ei ikinä oo osattu puhua toisillemme." Kumpi mitäkin sanoi? Tarkoitti? Sitten Jarkko siirtyi istumaan sängylle, uudelle sängylleni, nosti kätensä silmilleen ja huomasin hänen itkevän. Minuun koski kuin tuhat tyls...