Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Lopetan Mansikkapelloilla ikuisesti -blogini kirjoittamisen.  Aloitin kirjoittamisen vuonna 2014, yli seitsemän vuotta sitten Vuodatus-alustalla. Ensimmäinen postaukseni kertoi ysiluokan päättäjäisistä, ja sitä seurasi monta matkapäiväkirjan sivua ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Rodokselle. En kirjoittanut oikein mitään saaresta, vaan riemullisesta lepatuksestani lapsuuden ja naiseuden välillä. Olin ihastunut samassa hotellissa asuvaan aikuiseen mieheen ja kirjoitin tarkasti ylös kaikki vaihtamamme katseet. Kyläjuhlissa kreikkalaispoika talutti minut kulman taakse, avasi paitani napit ja työnsi kielensä suuhuni. Hänen kaverinsa seurasivat tapahtumia jostain piilosta, ja sitten isäni ryntäsi paikalle vihaisena.  Kirjoitin blogissa paljon ensirakkaudestani. Miten rakastuin vain kuudentoista ikäisenä? Näin: Vakavissani, vereslihalla, ilman sarkasmia ja kompromisseja, täysin mustavalkoisesti, hieman huumorintajuttomasti, yltiöromanttisesti, rajattomasti - kaikki oli ääretöntä, ikuista,

Kätkeydyn maailmalta syleilyysi. Piilotan hehkuvat kasvoni ihmisiltä ja auringolta, paljastan ne vain sinulle öittemme silkkisessä mustuudessa. Olen liian palavissani puhuakseni muiden kanssa: hymyilen heille etäisesti  ja hengitän tulenlieskoja, puhaltelen savuhattaroita huulteni välistä. Vaellan kuin autuas näkyjennäkijä: sinä räjäytät kaiken harmaan silmissäni kultaisiksi väreiksi ja muodoiksi.  Lepertelet sydämelleni viisaita salaisuuksia ja paikkaat sen ehyeksi ja kauniiksi kuin rubiinin, onnellisemmaksi kuin koskaan. Sillä minä olen ollut tyttö ja olen tuntenut poikia. Mutta sinä olet mies ja vihit minut naiseksi ihanin salamenoin poppamiehen käsilläsi ja loitsuillasi, jotka tiukkuvat huuliltasi kuin ambra ja hunaja.  Olen tulvillani ihmetystä ja rakkautta. Kuiskailen jumalille nimeäsi; se on suloisin rukous, jonka osaan.

En tiedä, mitä uskaltaisin julistaa... Ei niin, ettenkö olisi varma ja ettenkö tietäisi omat tunteeni. Sillä minulla ei ole epäilystäkään, ei pienintäkään. Olen vain hitusen taikauskoinen ja epäröin sanoa tätä ääneen: Olen niin onnellinen! Eero on enemmän kuin, hän on niin - yksinkertaisesti hyvä kaikin mahdollisin tavoin. Kaikki mitä hän sanoo ja tekee, on hämmästyttävästi oikein . Oikein ja kohdallaan, juuri sitä mitä tarvitsen ja haluan. Joskus kun olen hänen kanssaan, sydämeni jättää pari lyöntiä väliin ja koen vain hurjaa, hengästyttävää tietoisuutta omasta onnestani.  Tajuan vasta nyt, miten rikkinäinen olen ollut pitkän aikaa. Jokainen uusi päivä Eeron kanssa on kuin lääkettä sielulleni. Hän on niin kiltti minulle, niin huomaavainen ja hellä ja kärsivällinen.  Mietin, että onko tämä totta ja voiko jotain näin kaunista oikeasti tapahtua minulle. 

Juuri ennen joulua Eero kutsui minut luokseen saunomaan. Hän asui vanhalla puutaloalueella vuokraamassaan pikku talossa. Hänellä oli puulämmitteinen pihasauna, jonne kuljettiin mutkittelevaa, lumeentallattua polkua pitkin. Pohdin etukäteen sitä saunomista, mutta se oli ihan asiallista. Minä sain saunoa ensin itsekseni ja Eero meni löylyihin vasta minun lopetettuani.  Oli kylmä, lumisateinen, huurteinen pakkasyö. Hiukset ehtivät kohmettua riitteseen sillä lyhyellä polunpätkällä matkalla saunasta talolle. Myöhemmin illalla  Eero sytytti talon kamiinaan tulen ja istuimme lattialla lämpimän tulisijan lähellä ja maistelimme viiniä. Vinyylilevysoittimessa soi jotain vanhaa, päihdyttävää lattaria, Vaya con Diosta.  Istuimme aivan lähekkäin, kätemme koskettivat, keskustelu taukosi. Emme sanoneet enää juuri mitään, katselimme toisiamme ja hymyilimme. Uuden ihmisen tuoksu kuin neitseellinen, villi erämaa. Lämmin hengitys kasvoillani kuin tuore, kirkas auringonnousu. Ja sitten pehmeän tunnustelev