Tyypillinen alkoholistin lapsi

 

Jarkko soittelee minulle edelleen usein puhuakseen ahdistuksestaan, peloistaan ja masennuksestaan. Keskustelumme ovat raskaita ja kylmääviä. Hän on kuvannut pahaa oloaan siten, että hänen saattaa yhtäkkiä ja ilman syytä alkaa tehdä mieli huutaa tai lyödä jotakuta sivullista. Sellaisessa tilassa hän voisi kuulemma hetken mielijohteesta kurvata autolla väärälle kaistalle tai rotkoon. 

Olen hyvin huolissani ja tunnen jotenkin myös olevani vastuussa. Miksi? Psykologini mukaan suhteeni Jarkon kanssa muistuttaa joiltain osin vanhempieni välistä suhdetta. Niin epämiellyttävä ajatus kuin se onkin, niin onhan siinä totuuden siemen. Jarkon pettäminen ja isäni alkoholismi vertautuvat toisiinsa. Itse olen oppinut äitini lailla antamaan anteeksi kerta kerran jälkeen, olemaan tukena, olemaan kärsivällinen. Suhteessamme on myös aimo annos läheisriippuvaisuutta puolin ja toisin. Toimin siis juuri niin kuin tyypillinen alkoholistin lapsi toimii. 

Silloin kaksi kuukautta sitten sanoin itselleni, että Jarkko on työntänyt minut viimeisen rajan yli ja vieraannuttanut minut lopullisesti. Mutta kun hän tarvitsee apua todellisiin ongelmiin ja kärsimyksiin, en halua enkä voi kääntää selkääni. Olkoonkin, etten voi olla avuksi muuten kuin kuuntelemalla.  

Uusi kämppis

Olen kummasti alkanut viihtyä Opiskelukaupungissa. Yksinäisyys ei enää vaivaa. Ehkä se johtuu siitä, että kohta se päättyy. Olen sopinut Veljen kanssa, että rupeamme kämppiksiksi ja hankimme keväällä yhdessä kaksion Kotikaupungista. Se on niin hauska suunnitelma. Minua ihan hymyilyttää joka kerran, kun ajattelenkin. Me kyllä tulemme toimeen mainiosti kaksistaan, ja voi että, miten kivaa tulee olemaankin! Mietin sellaisia hupsuja, pieniä asioita: voimme katsoa Netflixiä iltamyöhään, nauraa ja jutella. Voimme leikkiä ja pitää hauskaa kissojen kanssa. Kun minulla on tylsää, voin vain mennä hänen luokseen, katsoa kun hän pelaa ja höpötellä sitä sun tätä. Voimme riidelläkin - ja samalla tietää, että se ei ole vakavaa. 

Kun olin syksyllä muuttamassa Jarkon luo, tunteeni olivat aivan erilaiset. En koskaan iloinnut siitä, että tulisimme olemaan yhdessä. Tulevaisuudenkuvani olivat pikemminkin ahdistuneita. Pelkäsin joutuvani olemaan yksin ja etten ystävystyisi hänen kaveriensa kanssa. En kai tosissani edes halunnut asua hänen kanssaan. 

Paluu Kotikaupunkiin tuntuu muutenkin kuin suloiselta unelta, josta kohta tulee totta. Kihisen innosta. Ajattelen serkkuani ja Saraa, heidän pieniä poikiaan ja keväällä syntyvää vauvaansa, Tiinaa ja Mummoani, vanhempiani, myös S:a ja ehkä vähän DJ:täkin. 

Tuntuu, että siellä on mahdollisuuksia elää ja tehdä paljon ja ennen kaikkia unohtaa Jarkko. Käännän lehteä ja saan uuden alun. 

Minä syyllistän häntä?

Odotin koko päivän Jarkon soittoa hermorauniona, maha kipeänä. Kun hän sitten soitti, olin hyvin torjuva ja aggressiivinen. Minua suututti niin, että ääneni suorastaan tärisi puhuessani. Mielestäni se oli jonkinlaista torjuntaa. En halunnut näyttää toisenlaisia tunteitani, joita niitäkin on. En pystynyt olemaan niin järkevä ja rauhallinen kuin olisi pitänyt. 

Psykologini oikaisi minua tänään sen suhteen, ja sanoi, että oli hyvä olla vihainen, hyvä päästellä ulos höyryjä ja vaatia oikeuksiaan. Kai minä sitten olen liian pehmeä ja uhrautuvainen tuntiessani syyllisyyttä suuttumuksestani, kun minua on petetty. Jarkko kyllä tietää, miten nappejani painellaan. Hän sanoi, että minä "syyllistän" häntä. Nyt kun ajattelen, hän on sanonut samaa ennenkin. Niin kuin minulla ei olisi oikeutta sanoa, mitä tunnen ja ajattelen. Niin kuin en ääneen saisi sanoa häntä pettäjäksi, koska se loukkaa hänen tunteitaan. 

Sitten yksi asia, joka Jarkon mielestä oli hirveän pielessä: minä en ymmärtänyt, että häntä vaivasi jokin. No, ymmärsinhän minä. Mutta mitä olisin voinut konkreettisesti tehdä, kun hän ei koskaan puhunut minulle? Hän soitti kerran tai kaksi viikossa lyhyitä puheluita eikä ikinä sanonut mitään. Ja minun olisi pitänyt tajuta. Mikä telepaatti minä olen? Taas lainaan psykologiani: "Lapsia pitää ymmärtää, kun ne eivät osaa sanoa, mikä on vialla. Aikuisten välisessä suhteessa puhutaan."

Hell's bells! Mitä enemmän ajattelen, sitä paremmin tajuan, ettei tätä suhdetta pelasta enää mikään. Kuilu välillämme on liian syvä ja leveä. Haluan kyllä puhua hänen kanssaan, mutta siksi, että saisin pöydän puhtaaksi tulevaisuutta varten. Päässäni kaikuu taas katkelma Therapyn? biisistä: "You can talk about the things, that you say you´ve left behind. While you lead me down dark alleys in the ghettos of yor mind. I can never be with you. This is over, this is over, this is over."

Kiroukseni

Raatele silmäni sokeiksi:

ne muistavat hänen näkönsä. 

Hakkaa käteni kappaleiksi: 

hänen tuoksunsa on tarttunut niihin. 

Revi auki rintani

ja syötä mustille korpeille sydämeni, 

joka vihattavasti sykkii kadotettua rakkautta. 

Rakenna rovio

ja anna tulen riehua ylitseni, 

kunnes muutun hienoksi tuhkaksi,

kunnes en tiedä, en tunne, en muista. 

Kun minä unohdan hänet,

hän katoaa maan päältä

kuin uni aamun kylmässä kajossa. 

Olkoon se minun kiroukseni.

Pelkäätkö menettäväsi muistosi?

 

Sovimme, että soitamme perjantaina. Perjantai on huomenna. Minun pitäisi päättää, mitä aion sanoa. Ei: minun pitäisi päättää, mitä tunnen. 

Näen unia, joissa Jarkko suutelee minua. Kimppuuni hyökkää muistoja, jotka ovat todellisia kuin Zarniwoopin elektronisesti syntetisoitu universumi. Miksi minua nyt esimerkiksi vaivaa muistikuva Jarkosta armeijan puvussa, karkeasta kankaasta ja terävästä prässistä hänen reidellään? Entä mistä tulee sekainen muisto yksien bileitten jälkeisestä yöstä, kun hän piteli minusta kiinni, silitti hiuksiani pois naamaltani ja sanoi rakastavansa, kun minä oksensin vessassa kipeänä ja sotkuisena. 

"Pelkäätkö sinä menettäväsi muistosi?" kysyi psykologini. Pelkään, pelkään! Tiedän, ettei menneisyys noin vain häviä. Kuitenkin minusta tuntuu, että kun käännän selkäni Jarkolle, hautaan siinä sivussa osan itsestäni, elämästäni ja jopa yhdestä versiosta tulevaisuuttani. 

Rakastan häntä niin, että sydäntäni riipii. Kaikki tunteeni ovat täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä tahdon ja järjelläni ymmärrän. En voi antaa anteeksi kaikkea sitä valehtelua ja pettämistä. En aio menettää itsekunnioitukseni rippeitä. Enkä voi antaa kierteen jatkua.