Sovimme, että soitamme perjantaina. Perjantai on huomenna. Minun pitäisi päättää, mitä aion sanoa. Ei: minun pitäisi päättää, mitä tunnen.
Näen unia, joissa Jarkko suutelee minua. Kimppuuni hyökkää muistoja, jotka ovat todellisia kuin Zarniwoopin elektronisesti syntetisoitu universumi. Miksi minua nyt esimerkiksi vaivaa muistikuva Jarkosta armeijan puvussa, karkeasta kankaasta ja terävästä prässistä hänen reidellään? Entä mistä tulee sekainen muisto yksien bileitten jälkeisestä yöstä, kun hän piteli minusta kiinni, silitti hiuksiani pois naamaltani ja sanoi rakastavansa, kun minä oksensin vessassa kipeänä ja sotkuisena.
"Pelkäätkö sinä menettäväsi muistosi?" kysyi psykologini. Pelkään, pelkään! Tiedän, ettei menneisyys noin vain häviä. Kuitenkin minusta tuntuu, että kun käännän selkäni Jarkolle, hautaan siinä sivussa osan itsestäni, elämästäni ja jopa yhdestä versiosta tulevaisuuttani.
Rakastan häntä niin, että sydäntäni riipii. Kaikki tunteeni ovat täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä tahdon ja järjelläni ymmärrän. En voi antaa anteeksi kaikkea sitä valehtelua ja pettämistä. En aio menettää itsekunnioitukseni rippeitä. Enkä voi antaa kierteen jatkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti