Tuskinpa soitan takaisin.

 

Tuomas soitti aamulla kuuden aikaan, yövuoronsa jälkeen. Rakas Tuomas-parkani. Hän oli hätäpäissään ja kyseli kyselemistään. En pystynyt suunnattomalta ahdistukseltani antamaan hänelle kunnon vastauksia. "Kun mie en jaksais nyt alkaa puhua. Soitan siulle ehkä joskus ens viikolla", lupasin niin epämääräisesti kuin mahdollista. 

Tuskinpa soitan. En halua sydämeni havahtuvan armeliaasta puudutuksestaan. Näin on hyvä. 

En tiedä, mitä tehdä. Jos nyt valitsen sen tien, että vältän tärkeitä ihmissuhteita, koska ne saattavat satuttaa - se olisi kyynikon valinta, joka ei johda onneen. Mutta minulla ei ole voimia. En uskalla ajatella pidemmälle kuin tämä päivä enkä voi luvata mitään kauaskantoista, koska tunteeni ja mielialani vaihtelevat koko ajan. Tarvitsen aikaa olla yksin, rauhassa, turvassa. 

Miten voisin selittää tämän Tuomaalle? En itsekään ymmärrä itseäni. Tai ymmärrän. Mutta osaan kuvitella, millaiselta hölynpölyltä nämä abstraktioni kuulostavat. 

Hyvä Jumala - kaikkein vähiten haluan satuttaa juuri Tuomasta. Kun aikoinaan suurin missioni maailmassa oli pelastaa hänet. 

Ja Jarkko viestitti soittavansa viikonloppuna maalta, jotta voisimme "jutella rauhassa". 

Minä se teen kaikki onnettomaksi. 

Miehet eivät pääse häiritsemään rauhaani

Olen elänyt täydellisessä kuplassa viime viikot. Olen keskittynyt Mummoon, vanhempiini ja serkun lapsiin, joita olen käynyt hoitamassa. Henkilökohtainen elämä on ollut tauolla. Jarkkoa ajatukseni ovat silloin tällöin kepeästi sipaisseet. Se tuntuu helpolta ja herttaiselta, ja tuo kahden viikon takainen onnellinen sunnuntaikin on kuin joku lapsena kuulemani satu. Niin irrallaan se on todellisesta elämästäni. 

Minusta on nyt mukavaa antaa päähäni ajelehtia kuvia hänestä ja itsestäni, mutta siihen on syynsä. Hän on niin kaukana, ettei hän pääse sotkemaan jokapäiväistä uneliasta hiljaiseloani. Juuri rauhaa kaipaan eniten. Etten ole vastuussa kenellekään tai kenestäkään. Että voin pyörähtää hetken sosiaalisissa kuvioissa, tulla kotiin, vetää verhot eteen ja laittaa puhelimen äänettömälle. 

Jarkko ehkä luulee, että olemme matkalla seurusteluun ennen pitkää. Mutta olen tyytyväinen yksinolooni. 

Tuomas taas -. Tiistaina palasin kotiin serkun luota, ja postilaatikkooni oli tungettu kimppu ruusuja. Kulmiani kurtistellen mietin, että kukahan olisi käynyt: Äiti, Anna, joku sukulainen, ehkä S.? Lappusessa luki: "Soittele. T." Puuskahdin ääneen: "Mikä T?" ennen kuin tajusin, että tietystikin Tuomas. Totta on, että niin kauas päivittäisistä ajatuksistani hän on lipunut. 

En soittanut. En tiedä, mitä hänelle sanoisin. Että minulla on burn-out? Että en jaksa ajatella häntä, en voi kuvitellakaan mitään kohtauksia tai selvittelyitä? Minun on suunnattava voimanrippeeni kestämään Mummon saattohoidon, isän raitistumisprosessin ja oman post-kriisi-masennukseni. Tuomaksen kohtaaminen olisi viimeinen impulssi, joka saattaisi viedä minun yli laidan. 

En ole tunteeton. Rakastan häntä, niin kuin olen rakastanut tyttövuosistani saakka. Mutta minun on pakko siirtää tunteet, itkut, surut ja kysymykset hamaan tulevaisuuteen, jossa ne pystyn käsittelemään. Nyt en sure lainkaan. Tuntuu haikealta, kuin olisin herännyt unesta. 

Toivoa ja muisteluita

 

Viime viikolla tyhjensimme Mummon asuntoa, koska lääkärit totesivat, ettei hän ole kunnossa asumaan kotona. Tuntui raskaalta koota pahvilaatikoihin toisen koko elämä. Nyt Mummon tavarat on siroteltu kotiin ja omaan varastooni. Hänen mielikuvitukselliset vaatteensa, krumeluuriset hörhelöt, hatut, turkit ja kävelypuvut makaavat pakattuina kanakopissani. 

Mummolla oli tapana pukeutua komeasti sävy sävyyn. Hän käytti hattuja ja näyttäviä pukukoruja ja usein korkokenkiä. Hän laittoi aina huulipunaa vaikka ainoastaan ruokakauppaan mennessään. Hänellä oli pehmeät, taipuisat hiukset, jotka asettuivat kauniille laineille. Muistoissani hän kävelee uljasryhtisenä, vilkas hymy huulillaan ja pilke silmissään. 

Muistoissani hän letittää nauhoja minun ja Annan hiuksiin ennen kouluunlähtöä. Nopeat kädet tanssittavat piirakkapulikkaa, jauhot pöllyävät. Yhdessä käperrymme päiväunille valkoisen pitsipeiton päälle, violetin villashaalin alle. "Mummo, kerro siitä, kun sie olit lapsi," minä pyydän ja Mummo kertoo kolttosistaan sisarustensa kanssa, lehmistä, hiihtokilpailuista ja tansseista, kunnes ajelehdin onnellisiin uniin.   

Tänään Mummo on sairaalassa, eikä aina jaksa elää nykyhetkessä. Minä saatan olla tätini, Ukki on vielä elossa ja Veljen kuva yöpöydällä esittää Mummon omaa veljeä. Joskus Mummon taivaansiniset silmät ovat kuitenkin kirkkaat, kujeelliset ja elämäniloiset ja hän kuiskaa luottamuksellisesti: "No, onks siul sussuu? Oot sie käynt tansseis?" 

En ole vielä luopunut Mummosta. Enkä toivosta. 

Suudelmia ruohikossa exän kanssa

Tapasin Jarkon kanssa viikonloppuna. Hän oli käymässä Kotikaupungissa, joten - miksei. Olemme soitelleet, ja hän on ollut tukena ja olkapäänä ongelmissani perheen kanssa. 

Näimme vanhassa kaupungissa. Minä olin tapaamispaikalla ensin. Katselin lehmuksen varjosta, kun hän kiipesi mukulakivettyä mäkeä ylös, huomasi minut ja hymyili. "Minä sanoin aina, että sulle sopisi tuollainen tukka", hän sanoi heti ensimmäiseksi hyväksyvästi. Olen leikkauttanut ennen pitkälle selkään ulottuvan tukkani polkkamittaan keväällä. Uusi kampaus oli minulle uusien alkujeni symboli. 

Kävimme kahvilassa ja kävelimme sitten puistoon, lännenpuoleisille rinteille, jossa kasvoi korkeaa heinää ja kuivuudessa lakastuvia niittykukkia. Myöhäiskesän ilta-aurinko paistoi suloisen lämpimästi. Makailimme ruohikossa juuri puhelematta. Jarkko riisui paitansa kuumuudessa ja työnsi sen tyynyksi päänsä alle. Minä suljin silmäni ja ajelehdin puoliuneen. 

Havahduin siihen, että Jarkko oli kumartunut ylitseni ja suuteli minua. Hellästi, pehmeästi. Ja kohta rajusti ja intohimoisesti. Jarkko suuteli minua ja minä häntä ja hänen paljas ihonsa tuoksui maalle ja ruoholle ja niin sydäntäsärkevän tutusti hänelle itselleen ja me melkein rakastelimme siinä aukean taivaan alla. 

Se oli ajatuksetonta, helppoa kuin hengittäminen, surullista ja iloista yhtä aikaa. Hautasin kasvoni hänen paljasta rintaansa vasten ja minua itketti: miksei elämä voisi olla näin yksinkertaista, miksei kaikki voisi ikuisesti olla kesä, aurinko, sirkkojen siritys, tutun ja rakkaan miehen turvallinen syli?

En osaa enää vihata häntä. Mutta osaisinko enää rakastaakaan? Vaikka ihoni kaipaa hänen ihoaan, vaikka haluan häntä niin, vaikka tulisin aina haluamaan. Niin silti: mikään mikä Jarkkoon liittyy, ei ole yksinkertaista, helppoa eikä varmasti turvallista.