Tuskinpa soitan takaisin.

 

Tuomas soitti aamulla kuuden aikaan, yövuoronsa jälkeen. Rakas Tuomas-parkani. Hän oli hätäpäissään ja kyseli kyselemistään. En pystynyt suunnattomalta ahdistukseltani antamaan hänelle kunnon vastauksia. "Kun mie en jaksais nyt alkaa puhua. Soitan siulle ehkä joskus ens viikolla", lupasin niin epämääräisesti kuin mahdollista. 

Tuskinpa soitan. En halua sydämeni havahtuvan armeliaasta puudutuksestaan. Näin on hyvä. 

En tiedä, mitä tehdä. Jos nyt valitsen sen tien, että vältän tärkeitä ihmissuhteita, koska ne saattavat satuttaa - se olisi kyynikon valinta, joka ei johda onneen. Mutta minulla ei ole voimia. En uskalla ajatella pidemmälle kuin tämä päivä enkä voi luvata mitään kauaskantoista, koska tunteeni ja mielialani vaihtelevat koko ajan. Tarvitsen aikaa olla yksin, rauhassa, turvassa. 

Miten voisin selittää tämän Tuomaalle? En itsekään ymmärrä itseäni. Tai ymmärrän. Mutta osaan kuvitella, millaiselta hölynpölyltä nämä abstraktioni kuulostavat. 

Hyvä Jumala - kaikkein vähiten haluan satuttaa juuri Tuomasta. Kun aikoinaan suurin missioni maailmassa oli pelastaa hänet. 

Ja Jarkko viestitti soittavansa viikonloppuna maalta, jotta voisimme "jutella rauhassa". 

Minä se teen kaikki onnettomaksi.