Miehet eivät pääse häiritsemään rauhaani

Olen elänyt täydellisessä kuplassa viime viikot. Olen keskittynyt Mummoon, vanhempiini ja serkun lapsiin, joita olen käynyt hoitamassa. Henkilökohtainen elämä on ollut tauolla. Jarkkoa ajatukseni ovat silloin tällöin kepeästi sipaisseet. Se tuntuu helpolta ja herttaiselta, ja tuo kahden viikon takainen onnellinen sunnuntaikin on kuin joku lapsena kuulemani satu. Niin irrallaan se on todellisesta elämästäni. 

Minusta on nyt mukavaa antaa päähäni ajelehtia kuvia hänestä ja itsestäni, mutta siihen on syynsä. Hän on niin kaukana, ettei hän pääse sotkemaan jokapäiväistä uneliasta hiljaiseloani. Juuri rauhaa kaipaan eniten. Etten ole vastuussa kenellekään tai kenestäkään. Että voin pyörähtää hetken sosiaalisissa kuvioissa, tulla kotiin, vetää verhot eteen ja laittaa puhelimen äänettömälle. 

Jarkko ehkä luulee, että olemme matkalla seurusteluun ennen pitkää. Mutta olen tyytyväinen yksinolooni. 

Tuomas taas -. Tiistaina palasin kotiin serkun luota, ja postilaatikkooni oli tungettu kimppu ruusuja. Kulmiani kurtistellen mietin, että kukahan olisi käynyt: Äiti, Anna, joku sukulainen, ehkä S.? Lappusessa luki: "Soittele. T." Puuskahdin ääneen: "Mikä T?" ennen kuin tajusin, että tietystikin Tuomas. Totta on, että niin kauas päivittäisistä ajatuksistani hän on lipunut. 

En soittanut. En tiedä, mitä hänelle sanoisin. Että minulla on burn-out? Että en jaksa ajatella häntä, en voi kuvitellakaan mitään kohtauksia tai selvittelyitä? Minun on suunnattava voimanrippeeni kestämään Mummon saattohoidon, isän raitistumisprosessin ja oman post-kriisi-masennukseni. Tuomaksen kohtaaminen olisi viimeinen impulssi, joka saattaisi viedä minun yli laidan. 

En ole tunteeton. Rakastan häntä, niin kuin olen rakastanut tyttövuosistani saakka. Mutta minun on pakko siirtää tunteet, itkut, surut ja kysymykset hamaan tulevaisuuteen, jossa ne pystyn käsittelemään. Nyt en sure lainkaan. Tuntuu haikealta, kuin olisin herännyt unesta.