Mansikkapelloilla, ikuisesti

Minulla ei ole oikein tekemistä Opiskelukaupungissa. On yksinäistä. Koulua on vain muutama tunti viikossa. Lupasin itselleni, että alkaisin elää aktiivisempaa elämää. Ostin kuukausikortin ryhmäliikuntatunneille. Kävin loppukesästä Kotikaupungissa pari kertaa tunneilla, ja huomasin kaivanneeni sitä. Kuntosalilla on toki mukavaa, ja tykkäsin paljon kamppailulajista. Mutta musiikkiliikunta sopii minulle: tajuan liikkeet luonnostaan, voin rentoutua ja antaa mennä, nauttia liikkeestä.  Näistä suunnitelmista huolimatta ongelma on, ettei minulla ole täällä ystäviä.  Tänä syksynä Maria on muuttanut Pääkaupunkiin ja Iinakin pois. Koulussa on kyllä muutama samaa pääainetta opiskeleva tyttö, joiden kanssa jutella. Mutten tapaa heitä koulun jälkeen. Olen todella missannut nämä kolme opsikeluvuotta pahasti. Olen toisaalta kadonnut henkilökohtaisiin ongelmiini ja toisaalta ollut liian tyytyväinen pariin hyvään ihmissuhteeseeni, enkä ole luonut tarpeeksi kontakteja. Nyt en osaa suhtautu...

S. soitti olevansa käymässä Opiskelukaupungissa, ja lupasin tavata. Ajattelin, että eihän kyse ole mistään. S. on ystävä.  Asia ei tietenkään ole niin viaton ja yksinkertainen, koska tiedänhän minä, että S. on - no, rakkaus on liian vahva sana. Mutta sanotaan, että hän on aina ollut kiinnostunut minusta. Vaikka hän ei ole sanonut mitään vuosiin, mitään raskauttavaa siis. Toisaalta hänen ei edes tarvitse.  Tapasimme torin kulmalla kahdeksalta illalla. Erosimme sillalla yhdeltä yöllä, autiona hetkenä. Joki kimalsi mustana samettina allamme, viiltävä yötuuli puhalsi mereltä, kuu oli hopeisen kirkas ja päidemme päällä loistivat Orion, Otava, Kassiopeia ja Perseus. S. katsoi minua hymyillen, odottaen. Hiljaisuus venyi. Olisi pitänyt sanoa vaikka mitä. Esimerkiksi: "Olen mennyt kihloihin sitten viime tapaamisemme." Sen sijaan sanoin: "Hyvää yötä, kirjoitellaan." Sitten ajoin pyörällä kotiin niin kovaa kuin ikinä pääsin, silmittömästi pitkin öisiä, tyhjiä k...

Onko se jo mennyttä? Olinko onnellinen kuukauden vain tullakseni hulluksi pelosta ja tuskasta? Meillä oli helvetillinen viikonloppu. Tunsin olevani kuin näkymätön: hän ei katsonut minua, ei koskenut minua eikä puhunut juuri mitään. Launataiyönä yritimme puhua, mutta se oli toivotonta. Jarkko sanoi, että hänellä on ongelmia. Mutta mitä ongelmia? Hän ei kertonut. Yritin kysyä, olenko minä tehnyt jotain. Jarkko otti puheeksi edellisen viikonlopun hänen luonaan Itäisessä Kaupungissa, kun olimme kaupungilla tavanneet hänen ystäviään. "Kun sinä olit niin vaivautunut, ihan kuin olisit halunnut päästä äkkiä pois." Ja: "Mikset sinä voi olla oma rento ittes? Miks sinulla pitää olla semmonen asenne?" Ja vielä: "Ei sinun tartte olla niin ylisulkeutunut." Sitten minä tosiaan sulkeuduin. Tuntui niin pahalta. Enkä voinut edes mitenkään puolustautua. Minä  olen  vaivaantunut ja sulkeutunut, mutta en varmasti epäystävällisyyttäni. Vaan koska olen ujo ja introvert...

Sosiaalinen herkkyyteni ulottuu tavattoman pienelle alueelle. Maailmaani mahtuu perheeni ja muutamia tärkeitä ystäviä ja ihmisiä. Laajempi tuttavapiiri muuttuu minulle helposti sumeaksi massaksi: en jaksa tarkkailla ulkopuolisia ihmisiä ja heidän suhteitaan. No, esimerkiksi Teemu. Olen taatusti nähnyt hänet monesti, koska meillä on yhteisiä ystäviä. Anna väittää, että olen jutellutkin Teemun kanssa, ja että hän on joskus ollut minusta kiinnostunut. Tiinakin tunnisti välittömästi Teemun ulkonäöltä ja muisti hänen seurustelleen "jonkun balleriinan" kanssa. Itse en rehellisesti sanoen pysty herättämään kahta viikkoa vanhempia muistikuvia koko pojasta. En voi edes väittää, että silloin kaksi viikkoa sitten hän olisi näyttänyt etäisestikään tutulta. Mistä tämä johtuu? Kun olemme aikaisemmin olleet kasvokkain, Teemu ei ole lävistänyt sumua minun ja maailman välissä. Todennäköisesti olen vielä seurustellut Jarkon kanssa - ja minä taidan olla yhden miehen nainen luonnostaan,...

Kadunkulmassa tulee vastaan kaksi poikaa, niin komeita ja tyylikkäitä, etteivät kai millään voi olla kotikaupunkilaisia. Eiväthän? Mutta Anna tunteekin heidät ja halaa molempia tervehdykseksi. Pysähdymme juttelemaan. Toinen poika on vaalea, nokkela ja hauska, silmät vilkkuvat ilkikurista hymyä. Toinen on hiljaisempi, mutta niin hemmetin hyvännäköinen, että hampaita vihloo: raukeat, ruskeat silmät ja melkein mustat hiukset, joita hän vähän väliä pyyhkii otsalta taakse itsetiedottoman seksikkäällä eleellä. Laskevan auringon valo lankeaa viistosti talojen takaa ja sytyttää kaupungin värit punaisenkultaiseen hehkuun. Varjot venyvät asfaltilla pitkinä ja viileinä, tavoittavat jo poikien Converset ja vaaleanpunaisiksi lakatut varpaankynteni. Keskustelemme juhannussuunnitelmistamme, ja saan kuulla, että toinen pojista - juuri se tumma ja sietämättömän ihana - on tulossa samalle leirintäalueelle kuin minä. "Nähdään sitten siellä", sovimme hymyillen, ja vatsanpohjassani lepattaa ...

Suhteemme tällä hetkellä on kuin dramaattinen, latautunut latinalaistanssi: otamme yhden askelen askelen eteen, yhden askelen taakse, pyörimme toistemme ympäri intensiivisessä katsekontaktissa. Minä häilyn toivosta ja kiihtymyksestä kylmään, vihaiseen epäluuloon. Jarkko on määrätietoinen, kiihkeä. Hän on pyytänyt anteeksi. Hän sanoo miettineensä minua ja meitä näitten kuukausien aikana. Hän vetoaa asioihin, joita en voi kiistääkään: että keskusteluyhteytemme katkesi ja etten minäkään ole siihen täysin syytön. Niin kuin en olekaan. Olen yleensäkin pidättyväinen ja varovainen, mutta erityisesti kun pitäisi puhua mistään negatiivisesta. Pidän helposti mielipahani sisälläni, sen sijaan että sanoisin suoraan, mitä haluan. Olen kasvanut siihen. Sellainen minä vain olen. Jarkko sanoo, että näitä asioita voi tietoisesti opetella. Suhteen eteen voi tehdä töitä, pitääkin tehdä töitä. Kuulostaa kypsältä. Kuulostaa järkevältä, aikuiselta ja viisaalta. Minulla on vain pieni ongelma: en p...

Olemme totutelleet tähän yhdessä asumiseen. Ei se yksiselitteisen helppoakaan ole. Seurusteluajastamme suuren osan olemme asuneet eri paikkakunnilla. On ollut pitkiä viikkoja, joina emme ole tavanneetkaan. Ja nyt kun vietämme melkein kaiken ajan yhdessä, se vaatii minulta yllättävän paljon totuttelemista. Muistan kun yksi tuttu tyttö sanoi, että hänessä on valtavasti energiaa, virtaa ja kiihkeyttä hetkestä hetkeen. Minä en ole sellainen. Olen introvertti. Olen aina tarvinnut yksinoloa, vaikka rakastan ystäviäni, perhettäni ja Jarkkoa. Minun elämäni on kuin seisova vesi, suvanto. Jos se hetkittäin muttuukin koskeksi, niin kulkeudun tapahtumien virrassa ja elän siinä hetkessä. Mutta myöhemmin tarvitsen rauhoittumista, haluan astua taakse ja sivuun ja hengähtää. Myöhemmin sulkeudun huoneeseeni muistelemaan, kirjoittamaan, pohtimaan, analysoimaan, haaveilemaan. En jaksa jatkuvasti kovin kiihkeää elämää. Rakastan hiljaisuutta. Tätä syksy-yön lempeää, lämmintä, hämärää hiljaisuut...

Jarkko sanoi eilen, että minä harvoin katson itseäni. Olen miettinyt tätä. Olen aina pitänyt päiväkirjaa ja nyt tätä blogia. Pyörittelen asioita mielessäni, kertaan ja analysoin elämääni ja olen uskonut tuntevani itseni ja ajatukseni. Mutta tarkoittaako introverttiuteni silti aitoa itsetuntemusta? Olenko pikemminkin vain itsekeskeinen? Olin väärässä riidassamme. Minulla on kyky tuntea vahvasti, mitä en toisaalta halua vähätellä. Mutta joskus, niin kuin nyt, pieni terveen järjen ja suhteellisuudentajun interventio olisi ollut paikallaan. Jarkko sanoi, ettei rakasta minua tarpeeksi voidakseen ajatella menevänsä naimisiin kanssani. Hän tarkoitti yksinkertaisesti, että olemme vielä nuoria, olemme molemmat ensimmäisessä ihmissuhteessamme - emme tiedä, mihin elämä meitä on viemässä. Mutta kuulin ja ymmärsin vain sen "tarpeeksi" ja sain valtavan tunnereaktion. Antauduin täysin rinnoin pahalle ololleni, jäin siihen vellomaan ja annoin itseni vajota aina syvemmälle. Lopult...

Minulla oli uskomaton hiihtoloma Jarkon kanssa maalla Jarkon ukin luona. Kävelimme jään yli saareen talviselle nuotiolle ja vietimme taas hauskan illan Jennan ja Aleksin kanssa. Pitkiä, intohimoisia, unettomia öitä ukin puutalon vinokattoisessa vinttihuoneessa. Tämä paluu arkeen ja kodin ongelmiin ahdistaa. Kyllä minä rakastan vanhempiani, mutta joskus mietin, huomaavatko he edes olemassaoloani omilta draamoiltaan. Perhe-elämän keskipisteessä on äidin mieliala, isän alkoholi ja heidän parisuhteensa. Harvoin, tuskin koskaan minä tai veli: me olemme täällä pelkkiä sivuosanäyttelijöitä. En tarkoita, että olisimme lastensuojelun tarpeessa - juu, ei: meillähän on ruokaa, vaatteet, siisti koti, koko setti. Mutta vanhemmillamme ei vain ole voimia enää kiinnostua meistä henkisellä tasolla. En ole aina edes kotonani omassa kodissani. Minun ei sovi nauraa täällä ääneen, juosta, laulaa, tanssia, suuttua - ylipäätään ilmaista tunnetta. Tämä on äänetön talo, jossa riidelläänkin aina sam...