Yksinäisyydestä

Minulla ei ole oikein tekemistä Opiskelukaupungissa. On yksinäistä. Koulua on vain muutama tunti viikossa. Lupasin itselleni, että alkaisin elää aktiivisempaa elämää. Ostin kuukausikortin ryhmäliikuntatunneille. Kävin loppukesästä Kotikaupungissa pari kertaa tunneilla, ja huomasin kaivanneeni sitä. Kuntosalilla on toki mukavaa, ja tykkäsin paljon kamppailulajista. Mutta musiikkiliikunta sopii minulle: tajuan liikkeet luonnostaan, voin rentoutua ja antaa mennä, nauttia liikkeestä. 

Näistä suunnitelmista huolimatta ongelma on, ettei minulla ole täällä ystäviä.  Tänä syksynä Maria on muuttanut Pääkaupunkiin ja Iinakin pois. Koulussa on kyllä muutama samaa pääainetta opiskeleva tyttö, joiden kanssa jutella. Mutten tapaa heitä koulun jälkeen. Olen todella missannut nämä kolme opsikeluvuotta pahasti. Olen toisaalta kadonnut henkilökohtaisiin ongelmiini ja toisaalta ollut liian tyytyväinen pariin hyvään ihmissuhteeseeni, enkä ole luonut tarpeeksi kontakteja. Nyt en osaa suhtautua yksinäisyyteeni ja kärsin siitä. Nuorempana minua ahdisti, jos en välillä päässyt kaikista eroon. Ajattelin olevani niin introvertti. Mutta tosiasiassa silloin minulla oli niin monta läheistä, ettei ollut pelkoa oikeasta eristyneisyydestä. 

Siksi olen vieläkin niin kiinni Kotikaupungissa, että minulla on siellä pysyviä ihmissuhteita. Se mahdollistaa pakottoman, rennon elämisen. Kaikki muut haluavat pois siitä kaupungista, suurempiin ja hienompiin paikkoihin. Minä haluan takaisin, kun en saa luotua uutta elämää. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eroottinen päiväuni

Kun paras ystävä ghostaa

Kuinka paljon silloin rakastit minua, kun petit?

Kiitos ja näkemiin

Kriisin jälkeen

Siedätyshoitoa häpeään

Muuri välillämme

Tuskinpa soitan takaisin.