Mansikkapelloilla, ikuisesti

Suruni. Se ei vielä iske täydellä voimalla pariin, kolmeen viikkoon. Vielä nyt reagoin ensisijaisesti kehollani. En syö kuin pakosta, ruoka oksettaa minua. Kun Jarkko viimeksi soitti, hampaani kalisivat ja minua tärisyttivät vavistukset, jotka saivat kaapinoven selkäni takana kolisemaan. Kipu on fyysistä, olemassa itsestään, muistuttelematta. Sydämessäni ja vatsassani tuntuu koko ajan kireä solmu, ja kuumat kyyneleet kohoavat silmiini refleksinomaisesti.  Mutta en aktiivisesti ajattele Jarkkoa tai tilannettani, en pystyisi siihen.  Tämä on prosessi ja menee kyllä ohi ajan mittaan. Ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti. Eilen mietin: minun on sanottava Jarkolle, etten halua mitään taukoa. Vaikka roikun yhä kiinni rakkaudessani murtuvin kynsin, niin ymmärrän silti, mikä on loppu. Tunteeni ovat sekaisin, mutta järjelläni oivallan. Loppua on turha työntää eteen päin. En ole kuukauden kuluttua vahvempi sitä kohtaamaan. Pikemminkin heikompi.  Vaikka olisin kuinka...

Kun Maria kuuli erokirjeestä, hän vei minut välittömästi baariin, istutti pöytään, haki meille isot oluet ja oli valmis. Hän ikään kuin kääri henkisesti hihansa ja oli valmis olemaan puolestani vihainen ja haukkumaan sen jätkän maan rakoon. Me istuimme pitkään iltaan, analysoimme kariutunutta suhdettani ja puhuimme syvällisiä. Jossain vaiheessa pöytäämme istui pari hauskaa, taiteellista tietokoneanimaattorinörttiä, jotka halusivat tietää, mistä puhuimme. He olivat pöyristyneitä kuultuaan saamastani kohtelusta, mutta pian ajauduimme puhumaan muista asioista. Haluan puhua myös muista asioista. En halua olla mikään katkera nainen. Lopulta oli ihan hauska ilta, mielenkiintoisia keskusteluita. Tämä on ihana kaupunki – täällä tapaa niin hienoja, erilaisia ihmisiä.   Huomenna matkustan Annan luokse. Myös hän on luvannut viedä minut ulos, tanssimaan, juhlimaan, unohtamaan. Rakas, kaunis Anna - mitä en unohtaisikaan hänen vuokseen. Näin tämäkin kipu lopulta menee ohi ja palaa l...

Olen ollut Kotikaupungissa juhlimassa serkkuni Sannan 18-vuotissynttäreitä. Alkuillasta pidimme etkoja Tiinan luona hyvän ruoan, juoman ja seuran parissa. Myöhemmin baarissa tapasin yllättäen vanhan ystäväni Timpan, jonka kanssa olen aina tullut erittäin hyvin juttuun. Timppahan on Tuomaksen parhaita ystäviä, ja molemmat olivat samalla tavalla hunningolla yläkouluvuosinaan. Nyt Timppa on AUK:ssa, ja hänestä on tullut varsinainen upseeri ja herrasmies. Hän kertoi aikoneensa tulla sinä iltana yökerhoon Tuomaksen kanssa "vanhoja aikoja muistelemaan", mutta että Tuomaksella ei ollut ollut rahaa. Olin hyvin hämilläni tästä puheenaiheesta, ja vaikka olisin halunnut, en pystynyt kysymään Tuomaksen tarkempia kuulumisia. Sillä pojalla on täysi oikeus vihata minua sen jälkeen, miten häntä kohtelin. Ilta jatkui. Yksi jääkiekkoilija liimautui kintereilleni. Annoin hänelle tilaisuuden, koska hän oli kertakaikkisen söpö näöltään - valitettavasti kuitenkin tylsä jutuiltaan. Oikeas...

Vaikka minulla on heikot hetkeni, en kuitenkaan ryve itsesäälissä ja epätoivossa koko ajan. Ajattelen jopa muutakin kuin Jarkkoa ja  ihmissuhdedraamaani. Minulla on uusi lukujärjestys, joka on huomattavasti väljempi kuin syksyllä. Se toimii paljon paremmin: kun on vähemmän luentoja, saan käyttää tarpeeksi aikaa kirjallisiin töihin ja lukemiseen. Olen päässyt jyvälle opiskelutekniikoista ja löytänyt omat kiinnostuksenkohteeni oppiaineista. Olen ystävystynyt Marian kanssa minulle epäluonteenomaisen nopeasti, mikä kuitenkin kertoo enemmän Mariasta kuin minusta. Hän on suora, avoin tehopakkaus. Hän sujahti elämääni lämpimän ja pirteän kevätmyrskyn vauhdilla ja voimalla. Istumme luennoilla vierekkäin ja teemme ryhmätyöt yhdessä. Soittelemme joka päivä. Käymme tai chi -tunneilla. Ja ajamme edelleen Kotikaupunkiin viikonloppuisin samaa matkaa. Olen samalla solahtanut osaksi Marian tutor-ryhmää, joka pitää paljon yhteyttä ja käy koulubileissä (ja etkoilla ja jatkoilla) yhdessä....

Yhtä tyytyväisenä ja optimistisena kuin olin illalla käynyt nukkumaan, yhtä pahoihin uniin aamulla heräsin. Alitajuntani oli suora: unessani kyselin, että miten se oli mahdollista. Miten Jarkko jätti minut? Minähän luotin häneen kuin peruskallioon, hän oli paras ystäväni, rakkauteni. Kylmänä aamuna todellisuus, johon heräsin oli yhtä kolkko kuin uneni olivat olleet. "Se on totta", tajusin. Kokosin itseni tehokkaasti murisemalla puoliääneen voimalausetta: "Nolite te bastardes carborundorem." Luen John Irvingiä opiskelujen vastapainoksi, ja kirjassa oli loppumista ja päättymistä koskeva ajatus, joka tuntui minusta siinä hetkessä tavattoman lohdulliselta.  Pyöräilin koululle. Kirjoitin suomen esseen. Pyöräilin kotiin. Siivosin huoneeni. Vaihdoin lakanani. Muutin huonetaulujani. Siirsin Jarkon valokuvan yöpöydältä laatikkoon. Lakaisin hänen muistonsakin ulos. Eilen en ollut vihainen. Mutta nyt on vaikea olla tuntematta vihaa. Hän unohti minut viikossa. Minä...

Kirjoitin viikko sitten kotielämästä, joka on ollut viime viikkoina kuin pahaa unta. Takana oli taas yksi epätoivoinen viikonloppu, ja minä olin pohjattoman väsyksissä ja lohduton. Kirjoitin yhdestä raadollisesta kohtauksesta isän kanssa turhan yksityiskohtaisesti. Aamuyöllä heräsin yhtäkkiä säpsähtäen. Mitä jos päivityksestäni seuraisi jotain? Jos jotenkin se johtaisi siihen, että jokin viranomaistaho puuttuisi elämäämme? Hapuilin pimeässä puhelimeni ja poistin artikkelin. Ehkä sitä ei ehtinyt monikaan lukea. Kun isä on humalassa, hänen persoonansa muuttuu. Ensin leppoisaksi. Hänen äänensä muuttuu jotenkin pyöreämmäksi, pehmeämmäksi ja hän naurahtelee teennäisen lämpimästi. Vihaan sitä ääntä, tiedän mitä se enteilee. Kun juomakausi kestää pitempään, niin kuin nyt, hänestä tuli ärtyisä ja käsittämättömän ilkeä. Ilkeys toimii kahdella piinaavalla tasolla: ensinnäkin häneltä löytyy niin rumaa ja alhaista sanastoa, että sen kuuleminen tekee pahaa, saa silmät vaistomaisesti sulkeutuma...

Sama nuori lääkäri, joka poisti liimasiteeni, otti minut vastaan ja tutki jalkaani. Olin ehtinyt vatvoa asiaa pari päivää ja valmistautua pahimpaan: että saisin viettää koko kesän kipsissä tai että en koskaan pystyisi juoksemaan. Mutta ihana lääkärini kuunteli vakavana, mitä osasin kertoa fysioterapeuttini diagnoosista (että nilkkani on murtunut tai rusto on vahingoittunut). Hän tutki jalkaani ja sanoi jotenkin, että "hyvin se on kirjansa lukenut, mutta tämä jalka on kyllä ihan kunnossa."  Kun olin vielä vähän epäileväinen (lue: kyynelten partaalla), hän otatutti röntgenkuvan My left footista. Sitten hän osoitti minulle kuvasta, että nilkkani on terve ja pohjeluu paranee hyvää vauhtia. Huojennuksen tunne oli niin ylitsevuotava, että lähestulkoon teki mieli halata lääkäriä pelkästä kiitollisuudesta. Taas minua itketti, mutta tällä kertaa puhtaasta onnesta. Olen kunnossa!

Tiistaiaamuna pääsin jo koulunkäytävään asti. Opettaja asteli määrätietoisesti kirjat kainalossa luokkahuoneeseen, ja luokkakaverini parveilivat rupatellen sisään hänen perässään. Astuin vaivihkaa yhden askelen taaksepäin. Käännyin ympäri ja livahdin muina miehinä ulos. En viitsinyt mennä kotiin. Isä käy ruokatunnilla kotona syömässä, ja hän oli sentään itse tuonut minut kouluun. Kävelin Mummolle. Koko juttu olisi ollut iso vitsi, ellen olisi ollut niin tosissani. Itkin ja nikottelin jotain sekavaa  Jarkon muuttamisesta . Mummo istutti minut keittiöön ja tarjosi konjakkia ja elämänviisauksiaan. Ne neuvot olivat niin hyväätarkoittavia, mutta samalla niin hupsuja, että lopulta minua alkoi hihityttää hysteerisesti. Uskomatonta kyllä päivä eteni vielä absurdimpaan suuntaan. Mummon sisko ilmaantui visiitille mukanaan kassillinen tyhjiä pulloja. Kävi ilmi, että mummoilla oli ollut kotiviini pihisemässä ja tänään sattui olemaan pullotuspäivä. Hääräilin sitten eläkeläisten kans...