Mansikkapelloilla, ikuisesti

Jarkko sanoi haluavansa lukea blogiani: mitä olen kirjoittanut hänestä ja meistä. Mutta eihän tässä ole sellaista rakkaustarinan juonta, kuin hän ehkä kuvittelee. Enhän minä edes kirjoita Jarkosta, vaan itsestäni: mitä minä tunnen ja ajattelen, ilman häntä ja hänen kanssaan. Ei tässä ole meitä, meidän tarinaa - ei sellaisessa muodossa, jossa hän sen tunnistaisi. Blogissa on jokunen hetkemme, jokunen tunnelmanpalanen. Se mitä meillä on, koko historiamme, kaikki mitä olemme toinen toisellemme, rakkaus, tuska - ei sitä voi vangita kirjoitettuun sanaan. Se on olemassa vain meidän sydämissämme. Niin paljon jää kirjoittamatta. Olenko kirjoittanut siitä syksystä, kun tapasimme? Kuinka pimeitä, lämpimiä ja sateisia yöt olivat sinä lokakuuna ja kuinka päihdyksiin tulin suudelmistamme? Olenko kirjoittanut, miten hän katsoo minua silmiin kun rakastelemme ylhäällä parvellani? Että nukumme kaikki jäsenet yhteen kietoutuneina? En koskaan kertonut Jarkolle viime juhannuksesta.  Ero  oli sill

Minulla on jalka poikki, enkä voi juosta niitä pakoon. Minä en voi muuta kuin kääntää musiikin täysille, niin etten kuule - Kaksi, kaksi, kaksi vuotta, niin pääsen IKUISESTI POIS TÄÄLTÄ!

Olen taas ajatellut liikaa. Että mitä jos. Mitä jos olisin saanut kipsin, mitä jos olisin selvinnyt pelkillä mustelmilla? Mitä jos olisin kuollut? Olen joskus leikitellyt ajatuksella kuolemasta kevytmielisesti ja jopa toivonut sitä lapsellisen itsesäälin puuskassa. Mutta ei pitäisi puhua kuolemisesta, kun ei siitä tiedä eikä ymmärrä mitään! Ehdin ajatella sen ilmalennon aikana taivaan pyörähtäessä hitaasti ympäri kaksi ajatusta. Ensin: "Tää ei voi olla totta. " Sitten: "En kai minä kuole?" Pieni vaaran hetki opetti minulle kaksi asiaa: en halua kuolla ja rakastan elämää!

Nyt minä sen sitten tein. Jäin auton alle. Eilen ajoimme Anun kanssa kouluun kirkkaassa aamuauringossa ja juttelimme jotain. Ajoimme alikulkutunnelin läpi, kaarroimme tielle - ja se auto oli yhtäkkiä siinä. Lensin kai kuperkeikan, koska näin sinisen taivaan kierivän ylitseni kuin hidastetussa filmissä. Ehdin ajatella, että tämä ei voi olla totta. Seuraavaksi olin tienpenkalla ja tunsin, miten jalkaan sattui. Ympärilläni parveili ihmisiä: Anun ja Raisan kasvot häälyivät yläpuolellani, S. seisoi vähän taaempana kasvot lähestulkoon harmaina, yksi fysiikankurssin poika näytti minulle hyväntuulisen kiinnostuneena autosta irronnutta sivupeiliä ja vieraita aikuisia. Autoa ajanut nuori mies istui takanani ja silitti selkääni aivan hätääntyneenä. Näiden havaintojen jälkeen - sekunteja, puoli minuuttia? - olin jo rauhallinen ja vastailin kysymyksiin olevani kunnossa. Joku oli soittanut ambulanssin, ja minut vietiin ensiapuun. Ensihoitaja, nuori mies söi purkkaa rennosti, millä

Jarkko tuli takaisin Kuopiosta ja katselimme kuvia hiihtolomaltamme maalta. Meillä oli erinomaisen ihanaa - siihen asti, kun kerroin hänelle etelä-suunnitelmasta. Hän loukkaantui ja kysyi, miksi en ollut halunnut lähteä hänen kanssaan ja miksi en ollut kertonut tästä aikaisemmin. Hän sanoi, etten rakasta häntä ja että hän taitaa korvaantua yhtä helposti kuin Ile. Minä taisin ansaita sen. Onneksi hän leppyi. Olen kuitenkin vähän down ja melkein toivon, etten olisi lähdössä mihinkään Algarveen. Mitä on Algarve, sininen meri, kuuma hiekka ja hullut yöt verrattuna Jarkkoon ja hänen rakkauteensa. Mutta jos minä en lähde - jos en elä kuin mieletön - jos ensi kesästä tulee samanlainen kuin viime kesästä, yhtä surullinen, yksinäinen ja ankea. Minä en vain... en vain kestä. Minun on pakko elää ja tarttua tilaisuuksiin. Tulevaisuus: seitsemän viikkoa koulua, kesäduuni, illat satamassa, valkeat kesäyöt, polttavat hiekkarantapäivät, tyyni järven selkä ja lokkien huuto, ranta

Anu ja Ile ovat eronneet muutama viikko sitten. Anu oli jonkin aikaa kuolemanmasentunut: itki välitunnilla ja yökerhon vessassa. Nyt meillä on jännittävät kesäsuunnitemamme, emmekä ole puhuneet aiheesta vähään aikaan. Tiedänhän minä, että se koskee yhä. Mutta Anna on ylpeä ja vahva, ja hänellä on jalat maan pinnalla. Olimme perjantaina Giggling Marlinissa, ja Anu tapasi siellä pojan. Ehkä hän osoittautuu rebound-mieheksi, mutta mitä siitä, jos se piristää. He olivat olleet treffeillä tänään. Anun mukaan poika oli "omahyväinen, itserakas, maskuliininen ja jotenkin kiva." Anna on niin kaunis, niin voimakas - olen parhaimmillani hänen kanssaan. Olen hauskempi ja uskallan asioita. Joskus tapaan itseni miettimästä, voiko kukaan mies ikinä merkitä minulle yhtä paljon kuin hän.

Minulla on synkkä salaisuus, joka koskee ensi kesää. Anu ja minä aiomme lähteä etelään heinäkuun lopulla, kahdestaan. Suunnitelma sai alkunsa pari päivää sitten kotimatkalla. Olimme olleet kaupungilla, meillä oli eka kertaa kevättakit yllä ja tennarit jalassa. Aurinko paistoi, ja pyörätie oli kuiva. Tietysti puhuimme kesästä - me puhumme usein kesästä. Koulukaverimme ovat lähdössä elokuussa Kreikkaan, ja haaveilimme, miten ihanaa olisi päästä etelään ja varsinkin tyttöporukassa. Hetken ajoimme hiljaa kumpikin unelmiinsa vajonneina. Saimaan selkä näytti siltä kuin se sulaisi jään alta hetkenä minä hyvänsä. Lokit huusivat ja leuto kevättuuli hulmutti hiuksia. Anu katsoi minuun ja sanoi "Mitä jos lähdettäis?" Anun kanssa kaikki käy niin nopeasti. Samana iltana puhuimme molemmat vanhemmillemme, jotka näyttivät varovaista vihreää valoa. Seuraavana iltana roikuimme matkatoimistojen sivuilla. Matkabudjetti ja -puvustokin on jo melkein suunniteltu. Jarkko on Toisessa kaupu

Jarkko sanoi eilen, että minä harvoin katson itseäni. Olen miettinyt tätä. Olen aina pitänyt päiväkirjaa ja nyt tätä blogia. Pyörittelen asioita mielessäni, kertaan ja analysoin elämääni ja olen uskonut tuntevani itseni ja ajatukseni. Mutta tarkoittaako introverttiuteni silti aitoa itsetuntemusta? Olenko pikemminkin vain itsekeskeinen? Olin väärässä riidassamme. Minulla on kyky tuntea vahvasti, mitä en toisaalta halua vähätellä. Mutta joskus, niin kuin nyt, pieni terveen järjen ja suhteellisuudentajun interventio olisi ollut paikallaan. Jarkko sanoi, ettei rakasta minua tarpeeksi voidakseen ajatella menevänsä naimisiin kanssani. Hän tarkoitti yksinkertaisesti, että olemme vielä nuoria, olemme molemmat ensimmäisessä ihmissuhteessamme - emme tiedä, mihin elämä meitä on viemässä. Mutta kuulin ja ymmärsin vain sen "tarpeeksi" ja sain valtavan tunnereaktion. Antauduin täysin rinnoin pahalle ololleni, jäin siihen vellomaan ja annoin itseni vajota aina syvemmälle. Lopult

Jarkko tuli käymään iloisena ja normaalina, hymyili ja otti minua käsistä. Minun sisälläni raadeltu sydän, tuskan muisto ja pyörittelemäni ajatukset valheista ja teeskentelystä. Katsoin kipeästi, kuinka ilo sammui hänen silmistään ja kuinka pelko, hämmennys ja loukkaantuminen tulivat tilalle. Hän kysyi, mikä minun oli. Aloin puhua ja tunsin kuinka sanani putoilivat suustani kylminä kuin lumisade: puhuin eroamisesta ja lopettamisesta, syytin häntä rakkaudettomudesta. Se jatkui ja jatkui. Lopulta tuntui, etten tiedä, mitä puhuin, silti vain puhuin. Jarkko keskeytti minut: "Siis - minäkö en oo rakastanu sinua kuin pätkittäin? Ja sinä oot marttyyrillisesti rakastanu minua puoltoista vuotta?" Toistin hänen sanansa niin ilkeästi kuin osasin: "Mie EN oo rakastanu siuta marttyyrillisesti puoltatoista vuotta!" Jarkon silmissä häilähti, ja hän käänsi äkkiä katseensa sivuun. "Mitä sinä sit oot tehny?" "Sitä mie täs oon ihmetellyt", tiuskaisin ja

Voi rakkaani.... Sinäkö et saanut minua itkemään? Sinäkö et saanut, vaikka elokuva sai? Näkisitpä vahvuuteni nyt rakas, kun silmäni ovat itkusta niin turvonneet, että tuskin aukeavat. Olen niin väsynyt. Mutta olen valmis valumaan koulussakin ennemmin kuin jäämään tänne. Tässä huoneessa seinätkin ilkkuvat illusioideni haamuja. Miksi teet tämän minulle?

Olen aivan tasapainoton. Jos en kirjoittaisi, makaisin lattialla itkemässä tai yhtä hyvin nauramassa hysteerisesti. Kasvoni peilissä näyttävät pelottavilta. Ei, koska peilikuvani on itkun punaläikittämä, vaan koska katseeni on lannistunut ja avuton. Ai niin - ja eilen luulin muka olevani onnellinen. Hah. Meillä oli Jarkon kanssa tyhmä riita, joka alkoi jostain ihan merkityksettömästä asiasta. Mutta tällä kertaa se ei päättynyt suudelmiin. Ei - me puhuimme. Meillä oli oikea keskustelu: täynnä hellyyttä, kyyneliä, rehellisyyttä ja totuutta. Mitä sellainen totuus rikkoo? Ei mitään, ei mitään - ei totuus mitään riko. Näyttääpähän vain, ettei mitään ole ikinä ollutkaan rikottavaksi asti. Jarkko sanoi minulle, ettei hän rakasta minua TARPEEKSI, että voisi suunnitella tulevaisuutta kanssani. Tarpeeksi. Tarpeeksi? Sama mies kutsui minua vain kuukausi sitten elämäkseen, väitti kuolevansa ilman minua ja haluavansa olla ikuisesti kanssani. Nyt välillemme on laskeutunut tämä sana, tämä käsite

Istuskelen parvekkeella ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Auringon valo on kaikkialla lempeänä, leutona ja kerskaamattomana. Lintujen äänet kuuluvat vaimeina, ja tuuli käy hiuksissani kuin pieni, hellä puhallus. On heräämisen aika, vaikka suloinen unisuus viipyy yhä ilmassa. Kevät tuoksuu, ja hupenevan lumen alla maa odottaa täynnä kasvamisen toivoa. Kissi tassuttaa ohitseni, sipaisee leikkisästi tassullaan pihan viimeistä lumikokkaretta ja kääntää sitten vihreät, tutkimattomat silmänsä kohti salaista maailmaansa. Istun polvilleni maahan, joka on vielä kylmä ja kuiva. Kuvittelen, että kohta tässä käteni alla kasvaa vihreää, pehmeää, tuoksuvaa ruohoa. Kohta, aivan kohta vastapäisen, keltaisen talon vanha omenapuu kantaa valkoisia kukkia. Pääni yllä linnun huikea lento leikkaa taivaan sinisyyden. Yhtäkkiä ylitseni hyökyy niin yksinkertainen ja lempeä onnentunne, että silmiini nousevat kyyneleet. Minun on huoattava pitkään ja vapisevasti. Hetki menee ohi. Sisältä kantautuu television