We were on a break

Jarkko sanoi haluavansa lukea blogiani: mitä olen kirjoittanut hänestä ja meistä. Mutta eihän tässä ole sellaista rakkaustarinan juonta, kuin hän ehkä kuvittelee. Enhän minä edes kirjoita Jarkosta, vaan itsestäni: mitä minä tunnen ja ajattelen, ilman häntä ja hänen kanssaan. Ei tässä ole meitä, meidän tarinaa - ei sellaisessa muodossa, jossa hän sen tunnistaisi. Blogissa on jokunen hetkemme, jokunen tunnelmanpalanen. Se mitä meillä on, koko historiamme, kaikki mitä olemme toinen toisellemme, rakkaus, tuska - ei sitä voi vangita kirjoitettuun sanaan. Se on olemassa vain meidän sydämissämme.

Niin paljon jää kirjoittamatta. Olenko kirjoittanut siitä syksystä, kun tapasimme? Kuinka pimeitä, lämpimiä ja sateisia yöt olivat sinä lokakuuna ja kuinka päihdyksiin tulin suudelmistamme? Olenko kirjoittanut, miten hän katsoo minua silmiin kun rakastelemme ylhäällä parvellani? Että nukumme kaikki jäsenet yhteen kietoutuneina?

En koskaan kertonut Jarkolle viime juhannuksesta. Ero oli silloin ollut ilmassa pitkään. Hän jäädytti minua ulos elämästään itsepintaisen hitaasti mutta vakaasti: ei soittanut, jätti tulematta ja jos tavattiin, hän oli viileä ja poissaoleva. Minä pelkäsin, odotin, toivoin ja kärsin. Sitten hän ilmoitti minulle kylmästi, ettei halua viettää juhannusta yhdessä. Otin sen niin, että tämä on nyt tässä. Sinä juhannusiltana lähdin ihan vieraan pojan matkaan.

En minä sitä kadu. Siinä hetkessä se poika antoi minulle, mitä tarvitsin. Suloista unohdusta, hengästyttävää huvitusta, muiston joka hymyilyttää. Todisteen siitä, että minäkin olin ihminen: en joku riippuapina, jota kukaan ei halua eikä aseta ykkössijalle. Sitä nimittäin olen eniten pelännyt lyhyen elämäni aikana: etten ole kukaan enkä mikään. Että olen vain joku jolla ei ole väliä, joku joka helposti unohdetaan. Mutta jos Jarkko lukisi sen päivityksen, niin se satuttaisi häntä - olimme me silloin eronneet tai emme. Minua hirvittää ajatella hänen silmiään järkyttymässä näillä sivuilla, jotka paljastavat haavani. Olen paljon ehjempi hänen kanssaan ja todellisempi.

Mitä meillä on ollut, on puhdasta, suurta ja aitoa huolimatta näistä kirjoituksistani.

Mitä sen on väliä kun olet niin lätkässä

Ilman juhannusheilaa

Yhden (yöttömän) yön juttu

En pääse pakoon

Minulla on jalka poikki, enkä voi juosta niitä pakoon.

Minä en voi muuta kuin kääntää musiikin täysille, niin etten kuule -

Kaksi, kaksi, kaksi vuotta, niin pääsen IKUISESTI POIS TÄÄLTÄ!

Mitä jos?

Olen taas ajatellut liikaa. Että mitä jos. Mitä jos olisin saanut kipsin, mitä jos olisin selvinnyt pelkillä mustelmilla? Mitä jos olisin kuollut?

Olen joskus leikitellyt ajatuksella kuolemasta kevytmielisesti ja jopa toivonut sitä lapsellisen itsesäälin puuskassa. Mutta ei pitäisi puhua kuolemisesta, kun ei siitä tiedä eikä ymmärrä mitään! Ehdin ajatella sen ilmalennon aikana taivaan pyörähtäessä hitaasti ympäri kaksi ajatusta. Ensin: "Tää ei voi olla totta. " Sitten: "En kai minä kuole?"

Pieni vaaran hetki opetti minulle kaksi asiaa: en halua kuolla ja rakastan elämää!

Liikenneonnettomuudessa

Nyt minä sen sitten tein. Jäin auton alle.

Eilen ajoimme Anun kanssa kouluun kirkkaassa aamuauringossa ja juttelimme jotain. Ajoimme alikulkutunnelin läpi, kaarroimme tielle - ja se auto oli yhtäkkiä siinä. Lensin kai kuperkeikan, koska näin sinisen taivaan kierivän ylitseni kuin hidastetussa filmissä. Ehdin ajatella, että tämä ei voi olla totta.

Seuraavaksi olin tienpenkalla ja tunsin, miten jalkaan sattui. Ympärilläni parveili ihmisiä: Anun ja Raisan kasvot häälyivät yläpuolellani, S. seisoi vähän taaempana kasvot lähestulkoon harmaina, yksi fysiikankurssin poika näytti minulle hyväntuulisen kiinnostuneena autosta irronnutta sivupeiliä ja vieraita aikuisia. Autoa ajanut nuori mies istui takanani ja silitti selkääni aivan hätääntyneenä.

Näiden havaintojen jälkeen - sekunteja, puoli minuuttia? - olin jo rauhallinen ja vastailin kysymyksiin olevani kunnossa. Joku oli soittanut ambulanssin, ja minut vietiin ensiapuun. Ensihoitaja, nuori mies söi purkkaa rennosti, millä oli oudon rauhoittava vaikutus. Röntgenissä selvisi, että vasen pohjeluuli oli murtunut. "Se on sitten kipsin paikka", hoitajat sanoivat. Jäin vähäksi aikaa yksin, ja minua alkoi itkettää itsesäälistä ja kivustakin.

Iskä tuli sairaalaan ja oli vakava ja turvallinen, mutta vapisi vieläkin. Anu oli soittanut hänelle töihin ja sanonut ensimmäiseksi: "Niina jäi auton alle", ja oli vasta sitten muistanut kertoa, ettei minulla ole hätää.

Jalkaani ei laitettukaan kipsiä, vaan liimaside. Iskä vei minut autolla kotiin. Nukuin hetken, äiti soitti. Puolen päivän aikaan Anu tuli käymään käsi siteessä. Minun pyöräni oli törmännyt Anuun, ja hän oli lentänyt tienpenkalle. Kun poliisit ja ambulanssi olivat menneet, Anu hän oli joutunut yksin hoitamaan itsensä ensiapuun, jossa hänenkin vammansa oli hoideltu. Joku oli kertonut, että minä olin kirurgisella osastolla, ja Anu oli saanut itkukohtauksen.

Säälimme toisiamme pari tuntia ja käytimme iltapäivän menemällä elokuviin.

Tänään en mennyt kouluun, vaan olen köpitellyt kyynärsauvoilla sisällä ja katsellut kaunista kevätpäivää ikkunan takaa.

Elämännälkä

Jarkko tuli takaisin Kuopiosta ja katselimme kuvia hiihtolomaltamme maalta. Meillä oli erinomaisen ihanaa - siihen asti, kun kerroin hänelle etelä-suunnitelmasta. Hän loukkaantui ja kysyi, miksi en ollut halunnut lähteä hänen kanssaan ja miksi en ollut kertonut tästä aikaisemmin. Hän sanoi, etten rakasta häntä ja että hän taitaa korvaantua yhtä helposti kuin Ile.

Minä taisin ansaita sen.

Onneksi hän leppyi. Olen kuitenkin vähän down ja melkein toivon, etten olisi lähdössä mihinkään Algarveen. Mitä on Algarve, sininen meri, kuuma hiekka ja hullut yöt verrattuna Jarkkoon ja hänen rakkauteensa. Mutta jos minä en lähde - jos en elä kuin mieletön - jos ensi kesästä tulee samanlainen kuin viime kesästä, yhtä surullinen, yksinäinen ja ankea. Minä en vain... en vain kestä. Minun on pakko elää ja tarttua tilaisuuksiin.

Tulevaisuus: seitsemän viikkoa koulua, kesäduuni, illat satamassa, valkeat kesäyöt, polttavat hiekkarantapäivät, tyyni järven selkä ja lokkien huuto, rantasaunan savun tuoksu, Algarve, abivuosi, valkolakki, pääsykokeet, Turku. (Haluan Turkuun opiskelemaan, en vain vielä tiedä mitä. Anusta tulee lääkäri ja Jarkosta opettaja.)

Tulevaisuus! Tulevaisuus! Mitä kukaan tietää tulevaisuudesta, jota ei vielä ole olemassa? Joskus haluaisin, että elämä on nyt. Haluaisin olla säästämättä mitään sitä outoa tulevaisuutta varten, sitä Niinaa, joka ei ole sama kuin minä. Entä jos kuolisin ja olisin jättänyt jotain elämättä?

Vahva ja kaunis

Anu ja Ile ovat eronneet muutama viikko sitten. Anu oli jonkin aikaa kuolemanmasentunut: itki välitunnilla ja yökerhon vessassa. Nyt meillä on jännittävät kesäsuunnitemamme, emmekä ole puhuneet aiheesta vähään aikaan. Tiedänhän minä, että se koskee yhä. Mutta Anna on ylpeä ja vahva, ja hänellä on jalat maan pinnalla. Olimme perjantaina Giggling Marlinissa, ja Anu tapasi siellä pojan. Ehkä hän osoittautuu rebound-mieheksi, mutta mitä siitä, jos se piristää. He olivat olleet treffeillä tänään. Anun mukaan poika oli "omahyväinen, itserakas, maskuliininen ja jotenkin kiva."

Anna on niin kaunis, niin voimakas - olen parhaimmillani hänen kanssaan. Olen hauskempi ja uskallan asioita. Joskus tapaan itseni miettimästä, voiko kukaan mies ikinä merkitä minulle yhtä paljon kuin hän.

Synkkä Salaisuus

Minulla on synkkä salaisuus, joka koskee ensi kesää. Anu ja minä aiomme lähteä etelään heinäkuun lopulla, kahdestaan. Suunnitelma sai alkunsa pari päivää sitten kotimatkalla. Olimme olleet kaupungilla, meillä oli eka kertaa kevättakit yllä ja tennarit jalassa. Aurinko paistoi, ja pyörätie oli kuiva. Tietysti puhuimme kesästä - me puhumme usein kesästä. Koulukaverimme ovat lähdössä elokuussa Kreikkaan, ja haaveilimme, miten ihanaa olisi päästä etelään ja varsinkin tyttöporukassa. Hetken ajoimme hiljaa kumpikin unelmiinsa vajonneina. Saimaan selkä näytti siltä kuin se sulaisi jään alta hetkenä minä hyvänsä. Lokit huusivat ja leuto kevättuuli hulmutti hiuksia. Anu katsoi minuun ja sanoi "Mitä jos lähdettäis?"

Anun kanssa kaikki käy niin nopeasti. Samana iltana puhuimme molemmat vanhemmillemme, jotka näyttivät varovaista vihreää valoa. Seuraavana iltana roikuimme matkatoimistojen sivuilla. Matkabudjetti ja -puvustokin on jo melkein suunniteltu.

Jarkko on Toisessa kaupungissa, enkä tiedä, miten aion kertoa hänelle tästä. Minulla on kaksi teoriaa, miten siinä käy:

1. Hän loukkaantuu ja sanoo: "Entäs meidän lomasuunnitelmat?"

2. Hän kohauttaa olkiaan ja sanoo: "Ok, eihän me varmaan enää nähdäkään silloin".

En ole oikein osannut ystävystyä kummankaan vaihtoehdon kanssa.

Itsekeskeinen

Jarkko sanoi eilen, että minä harvoin katson itseäni. Olen miettinyt tätä. Olen aina pitänyt päiväkirjaa ja nyt tätä blogia. Pyörittelen asioita mielessäni, kertaan ja analysoin elämääni ja olen uskonut tuntevani itseni ja ajatukseni. Mutta tarkoittaako introverttiuteni silti aitoa itsetuntemusta? Olenko pikemminkin vain itsekeskeinen?

Olin väärässä riidassamme. Minulla on kyky tuntea vahvasti, mitä en toisaalta halua vähätellä. Mutta joskus, niin kuin nyt, pieni terveen järjen ja suhteellisuudentajun interventio olisi ollut paikallaan. Jarkko sanoi, ettei rakasta minua tarpeeksi voidakseen ajatella menevänsä naimisiin kanssani. Hän tarkoitti yksinkertaisesti, että olemme vielä nuoria, olemme molemmat ensimmäisessä ihmissuhteessamme - emme tiedä, mihin elämä meitä on viemässä. Mutta kuulin ja ymmärsin vain sen "tarpeeksi" ja sain valtavan tunnereaktion. Antauduin täysin rinnoin pahalle ololleni, jäin siihen vellomaan ja annoin itseni vajota aina syvemmälle. Lopulta päädyin lopputulokseen, että minua ei voi rakastaa ja olin valmis eroamaan Jarkosta. 

On vaikea tunnustaa itselleen olevansa väärässä. On vaikea ymmärtää, että tuntemani kipu - vaikka kuinka repivä se ikinä olikin - ei ollut hyvä syy loukata Jarkkoa. On vaikea kuvitella, miten Jarkko nyt näkee minut ja miten tämä muuttaa suhdettamme. Pääsemmekö yli ja annammeko anteeksi toinen toisillemme?

Hirvittäviä virheitä, raastavia keskusteluja

Jarkko tuli käymään iloisena ja normaalina, hymyili ja otti minua käsistä. Minun sisälläni raadeltu sydän, tuskan muisto ja pyörittelemäni ajatukset valheista ja teeskentelystä. Katsoin kipeästi, kuinka ilo sammui hänen silmistään ja kuinka pelko, hämmennys ja loukkaantuminen tulivat tilalle. Hän kysyi, mikä minun oli. Aloin puhua ja tunsin kuinka sanani putoilivat suustani kylminä kuin lumisade: puhuin eroamisesta ja lopettamisesta, syytin häntä rakkaudettomudesta. Se jatkui ja jatkui. Lopulta tuntui, etten tiedä, mitä puhuin, silti vain puhuin.

Jarkko keskeytti minut: "Siis - minäkö en oo rakastanu sinua kuin pätkittäin? Ja sinä oot marttyyrillisesti rakastanu minua puoltoista vuotta?" Toistin hänen sanansa niin ilkeästi kuin osasin: "Mie EN oo rakastanu siuta marttyyrillisesti puoltatoista vuotta!" Jarkon silmissä häilähti, ja hän käänsi äkkiä katseensa sivuun. "Mitä sinä sit oot tehny?"

"Sitä mie täs oon ihmetellyt", tiuskaisin ja samalla, kun sanoin ne sanat, tiesin jo että olin tehnyt hirvittävän virheen. Olin itkenyt ja rypenyt itsesäälissä turhaan. Ja nyt olin loukannut ja satuttanut häntä, jota rakastan niin paljon.

"No anteeksi, että oon hukannu puoltoista vuotta siun elämästä", Jarkko sanoi ja syöksyi ylös lattialta, jossa olimme istuneet. Hän oli selin minuun, nojasi päätään käsivarteensa, käsivarttaan parvisänkyyni. Huudahdin säikähtäen: "Mie en tarkoittanut sitä. Sie tiiet, ettei se oo totta." Jarkko seisoi yhä selin minuun. Huutoni kuoli huulilleni. Seurasi kamala hiljaisuus, jonka keskellä kuului vaimea tip-tip - hänen kyyneleensä putoilivat lattialle.

Tunsin olevani murhaaja, itsekäs, yksinäinen noita. Tunsin häpeää. Hätää. Halasin häntä takaapäin, kiersin käteni hänen vyötäisilleen, ja seisoimme niin pitkään. Ikuisuuden päästä hän irrotti käteni ja istui tuolille. Minä istuin polvilleni hänen eteensä. Jarkko katsoi minusta pois, sisälleen ehkä. "Jos tää tuottaa sinulle niin paljon kärsimystä, niin kyl me voiaan lopettaa." Käänsin hänen leukaansa voidakseni katsoa häntä silmiin. Hänen poskeaan pitkin valui kyynel. Hirveä kivun aalto mykisti minut hetkeksi. "Mie rakastan siuta niin paljon. Se tuottaa miulle kärsimystä", sanoin hiljaa. "Miten sinä voit rakastaa minua, jos uskot etten minä rakasta sinua?" hän kysyi. Istuin alemmas ja taivutin niskaani, niin että katsoin häntä hyvin alhaalta. "Oonks mie tässä väärässä?" Hän oli hiljaa ja katsoi minua ja sanoi sitten: "Kyllä oot." "Sitten anna anteeksi." "Niina, sie oot aika hyvä järkyttämään ihmisiä." Painoin pääni: "Mie oon aika hyvä järkyttymäänkin. Jos siuta yhtään lohduttaa, ni miusta on pari päivää tuntunu tosi kamalalta. Ja mie syytin itteeni."

Hän katsoi minua ja näki suoraan epävarmaan, pelokkaaseen sisimpääni. "Älä koskaan syytä itteäs, jos joku ei rakasta siuta", hän sanoi. Kuiskasin: "Ei sitä voi olla ajattelematta, että on jotenkii kokonaan pielessä."

Olimme hetken hiljaa. "Tiietsie", hän sanoi, "mulla ois ollu oikeus lähtee täältä äsken. Mun ei olis tarvinnu kuunnella semmosta. Mut en pystynyt. En oo koskaan pystynyt lähtemään. Mä pelkään, et mä menetän sut."

Hän nousi pystyyn, nappasi minut syliinsä ja kantoi minut keittiöön ja antoi kahvipannun käteeni. "Ens kerralla jos tääl on näin vaikeeta saada kahvia, ni on vissii lähdettävä kahvilaan."

Voi Jeesus Kristus, voi jumalat ja jumalattaret, taivaan tähdet ja galaksit, maan vuoret, meret ja metsät - kuinka minä rakastan sinua Jarkko, Kaveri, Beibi, Kulta!

Aamulla

Voi rakkaani.... Sinäkö et saanut minua itkemään? Sinäkö et saanut, vaikka elokuva sai? Näkisitpä vahvuuteni nyt rakas, kun silmäni ovat itkusta niin turvonneet, että tuskin aukeavat.

Olen niin väsynyt. Mutta olen valmis valumaan koulussakin ennemmin kuin jäämään tänne. Tässä huoneessa seinätkin ilkkuvat illusioideni haamuja.

Miksi teet tämän minulle?

En rakasta sinua tarpeeksi

Olen aivan tasapainoton. Jos en kirjoittaisi, makaisin lattialla itkemässä tai yhtä hyvin nauramassa hysteerisesti. Kasvoni peilissä näyttävät pelottavilta. Ei, koska peilikuvani on itkun punaläikittämä, vaan koska katseeni on lannistunut ja avuton. Ai niin - ja eilen luulin muka olevani onnellinen. Hah.

Meillä oli Jarkon kanssa tyhmä riita, joka alkoi jostain ihan merkityksettömästä asiasta. Mutta tällä kertaa se ei päättynyt suudelmiin. Ei - me puhuimme. Meillä oli oikea keskustelu: täynnä hellyyttä, kyyneliä, rehellisyyttä ja totuutta. Mitä sellainen totuus rikkoo? Ei mitään, ei mitään - ei totuus mitään riko. Näyttääpähän vain, ettei mitään ole ikinä ollutkaan rikottavaksi asti. Jarkko sanoi minulle, ettei hän rakasta minua TARPEEKSI, että voisi suunnitella tulevaisuutta kanssani. Tarpeeksi. Tarpeeksi? Sama mies kutsui minua vain kuukausi sitten elämäkseen, väitti kuolevansa ilman minua ja haluavansa olla ikuisesti kanssani. Nyt välillemme on laskeutunut tämä sana, tämä käsite: "TARPEEKSI".

Katson peiliin ja kysyn itseltäni: mitä nyt? Olen seitsemäntoista. En minä halua mennä naimisiin vielä vuosiin. Mutta onko mitään järkeä seurustella, jos se on jo nyt kokonaan poissuljettu vaihtoehto? Miten voin enää olla hänen kanssaan, miten voin herätä hänen vierestään? Miten voin uskoa hänen sanoihinsa, hänen rakkauteensa, edes hänen silmiinsä?

Hän olisi saanut minut. Minä olisin uhrannut kaiken, ollut mitä hyvänsä. Mutta hei  - hän ei halua minua. Ei tarpeeksi. Minä en riitä. Kuka minä olen - en kukaan, en mitään. Minussa on jotain vikaa, jotain huonoa, jotain sellaista, mikä saa aikaan sen, että

MINUA

EI

VOI

RAKASTAA.

On siis kevät

Istuskelen parvekkeella ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Auringon valo on kaikkialla lempeänä, leutona ja kerskaamattomana. Lintujen äänet kuuluvat vaimeina, ja tuuli käy hiuksissani kuin pieni, hellä puhallus. On heräämisen aika, vaikka suloinen unisuus viipyy yhä ilmassa. Kevät tuoksuu, ja hupenevan lumen alla maa odottaa täynnä kasvamisen toivoa. Kissi tassuttaa ohitseni, sipaisee leikkisästi tassullaan pihan viimeistä lumikokkaretta ja kääntää sitten vihreät, tutkimattomat silmänsä kohti salaista maailmaansa. Istun polvilleni maahan, joka on vielä kylmä ja kuiva. Kuvittelen, että kohta tässä käteni alla kasvaa vihreää, pehmeää, tuoksuvaa ruohoa. Kohta, aivan kohta vastapäisen, keltaisen talon vanha omenapuu kantaa valkoisia kukkia. Pääni yllä linnun huikea lento leikkaa taivaan sinisyyden. Yhtäkkiä ylitseni hyökyy niin yksinkertainen ja lempeä onnentunne, että silmiini nousevat kyyneleet. Minun on huoattava pitkään ja vapisevasti. Hetki menee ohi. Sisältä kantautuu television ääniä, ja huomaan lumessa likaisia läikkiä. Mutta kaikki kauneus ja kaikki rumuus mahtuu rauhalliseen pienen ihmisen onneeni tänä ihanana huhtikuun iltana.

Tämä on ollut hyvä kevät. Kiireinen tosin: koulutoiden puurtamista, kokeita kokeiden perään, esseiden kirjoittamista kahvin voimin myöhään yöllä. Iltasin Jarkko tulee luokseni tai tapaamme kaupungilla. Käymme Annan kanssa pitkillä kävelyillä. Olen ollut mukana jazz-tanssikurssilla, joka on merkinnyt minulle paljon. Tunnin lopuksi vierailevalla opettajallamme Jacquesilla on tapana himmentää salin valot ja käskeä tanssia sydämestä, ilmaista. Olen unohtanut itseni näissä tilanteissa kokonaan, purkanut tanssiin kaikki tunteeni. Tuntien jälkeen olen tuntenut itseni uudeksi, puhdistuneeksi. Osaisinpa ilmaista tunteitani sanoinkin.