On siis kevät

Istuskelen parvekkeella ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Auringon valo on kaikkialla lempeänä, leutona ja kerskaamattomana. Lintujen äänet kuuluvat vaimeina, ja tuuli käy hiuksissani kuin pieni, hellä puhallus. On heräämisen aika, vaikka suloinen unisuus viipyy yhä ilmassa. Kevät tuoksuu, ja hupenevan lumen alla maa odottaa täynnä kasvamisen toivoa. Kissi tassuttaa ohitseni, sipaisee leikkisästi tassullaan pihan viimeistä lumikokkaretta ja kääntää sitten vihreät, tutkimattomat silmänsä kohti salaista maailmaansa. Istun polvilleni maahan, joka on vielä kylmä ja kuiva. Kuvittelen, että kohta tässä käteni alla kasvaa vihreää, pehmeää, tuoksuvaa ruohoa. Kohta, aivan kohta vastapäisen, keltaisen talon vanha omenapuu kantaa valkoisia kukkia. Pääni yllä linnun huikea lento leikkaa taivaan sinisyyden. Yhtäkkiä ylitseni hyökyy niin yksinkertainen ja lempeä onnentunne, että silmiini nousevat kyyneleet. Minun on huoattava pitkään ja vapisevasti. Hetki menee ohi. Sisältä kantautuu television ääniä, ja huomaan lumessa likaisia läikkiä. Mutta kaikki kauneus ja kaikki rumuus mahtuu rauhalliseen pienen ihmisen onneeni tänä ihanana huhtikuun iltana.

Tämä on ollut hyvä kevät. Kiireinen tosin: koulutoiden puurtamista, kokeita kokeiden perään, esseiden kirjoittamista kahvin voimin myöhään yöllä. Iltasin Jarkko tulee luokseni tai tapaamme kaupungilla. Käymme Annan kanssa pitkillä kävelyillä. Olen ollut mukana jazz-tanssikurssilla, joka on merkinnyt minulle paljon. Tunnin lopuksi vierailevalla opettajallamme Jacquesilla on tapana himmentää salin valot ja käskeä tanssia sydämestä, ilmaista. Olen unohtanut itseni näissä tilanteissa kokonaan, purkanut tanssiin kaikki tunteeni. Tuntien jälkeen olen tuntenut itseni uudeksi, puhdistuneeksi. Osaisinpa ilmaista tunteitani sanoinkin.