Bileet Kotikaupungissa ja vanhoja ystäviä

Olen ollut Kotikaupungissa juhlimassa serkkuni Sannan 18-vuotissynttäreitä. Alkuillasta pidimme etkoja Tiinan luona hyvän ruoan, juoman ja seuran parissa. Myöhemmin baarissa tapasin yllättäen vanhan ystäväni Timpan, jonka kanssa olen aina tullut erittäin hyvin juttuun. Timppahan on Tuomaksen parhaita ystäviä, ja molemmat olivat samalla tavalla hunningolla yläkouluvuosinaan. Nyt Timppa on AUK:ssa, ja hänestä on tullut varsinainen upseeri ja herrasmies. Hän kertoi aikoneensa tulla sinä iltana yökerhoon Tuomaksen kanssa "vanhoja aikoja muistelemaan", mutta että Tuomaksella ei ollut ollut rahaa. Olin hyvin hämilläni tästä puheenaiheesta, ja vaikka olisin halunnut, en pystynyt kysymään Tuomaksen tarkempia kuulumisia. Sillä pojalla on täysi oikeus vihata minua sen jälkeen, miten häntä kohtelin.

Ilta jatkui. Yksi jääkiekkoilija liimautui kintereilleni. Annoin hänelle tilaisuuden, koska hän oli kertakaikkisen söpö näöltään - valitettavasti kuitenkin tylsä jutuiltaan. Oikeastaan keskustelu pyöri kahden aiheen ympärillä. Ensimmäinen aihe, jota poika jaksoi päivitellä loputtomiin: muistutin hänen mielestään erehdyttävästi Nälkäpelin Katnissia (ehe?). Toinen melko vainoharhainen ajatus: nauroin muka hänelle ilkeästi. Erittäin kummallinen keskustelu. Päästyäni lopulta livahtamaan  karkuun oli ihan pakko ottaa tequila. 

Tapasin illan aikana lisää yläkoulun aikaisia kavereitani. Tanssin sekä Timpan että Simon kanssa, pää kummankin olkaa vasten, mitä en yleensä ikinä harrasta. Ja nautin olostani. Sanna ja minä väittelimme ja nauroimme Simon jättiläismäisen kaverin kanssa, jonka oli melkein polvistuttava ollakseen kanssamme samalla tasolla. Kysyin huvikseni Timpalta, tiesikö hän minun olleen häneen tosi ihastunut viidennellä luokalla. Timppa myhäili tyytyväisenä. Siinä vaiheessa tuli valomerkki.

Tämän illan jälkeen minua on kummasti hymyilyttänyt. Ajattelen valoisia ajatuksia, ja minulla on hyvä olo. Minä selviydyn.

La la how the life goes on!

Vaikka minulla on heikot hetkeni, en kuitenkaan ryve itsesäälissä ja epätoivossa koko ajan. Ajattelen jopa muutakin kuin Jarkkoa ja  ihmissuhdedraamaani. Minulla on uusi lukujärjestys, joka on huomattavasti väljempi kuin syksyllä. Se toimii paljon paremmin: kun on vähemmän luentoja, saan käyttää tarpeeksi aikaa kirjallisiin töihin ja lukemiseen. Olen päässyt jyvälle opiskelutekniikoista ja löytänyt omat kiinnostuksenkohteeni oppiaineista.

Olen ystävystynyt Marian kanssa minulle epäluonteenomaisen nopeasti, mikä kuitenkin kertoo enemmän Mariasta kuin minusta. Hän on suora, avoin tehopakkaus. Hän sujahti elämääni lämpimän ja pirteän kevätmyrskyn vauhdilla ja voimalla. Istumme luennoilla vierekkäin ja teemme ryhmätyöt yhdessä. Soittelemme joka päivä. Käymme tai chi -tunneilla. Ja ajamme edelleen Kotikaupunkiin viikonloppuisin samaa matkaa. Olen samalla solahtanut osaksi Marian tutor-ryhmää, joka pitää paljon yhteyttä ja käy koulubileissä (ja etkoilla ja jatkoilla) yhdessä. 

Kämppiksenikin ovat vaihtuneet. Entinen kämppikseni muutti poikaystävänsä kanssa yhteiseen kaksioon vuoden vaihteessa. Hyvä ratkaisu heille: ja kieltämättä heidän vakiintunut parisuhdekuvionsa sai minut tuntemaan itseni kolmanneksi pyöräksi solussamme. Ehdin asua viikon verran yksikseni, kunnes toiseen huoneeseen muutti ranskalainen vaihto-oppilas Monique. Hänellä on paljon kavereita, ja nyt keittiössämme kokataan ja nauretaan ja puhutaan ranskaa.

Elämä jatkuu. La-la how the life goes on!

Mikä minussa on vialla?

Pitkä sunnuntai-ilta - niitä iltoja, kun ei voi kadota touhuun tai työhön, vaan on pakko pysähtyä. Ja heti, kun pysähtyy, alakuloisuus saa vallan. Yritän elää niin kovasti, kuin pystyn. Pinnistelen ja sinnittelen joka päivä, mutta tällaisina hetkinä se on vaikeaa. En enää jaksa luottaa itseeni: ajattelen olevani ruma ja mielenkiinnoton, kylmä ja ikävä. Ja inhoan yksinoloa. Inhoan sitä. En halua olla kahden itseni kanssa.

Mieleni on sillä tavalla tyhjä, etten pysty ajattelemaan Jarkkoa. Pystyn vain keskittymään itseeni, esittämään itselleni julmia kysymyksiä. Kestääkö ylpeyteni odottaa Jarkon päätöstä? Varsinkin, kun tiedän, mikä se on. Olen tiennyt koko ajan. Entä jos hän haluaisikin olla kanssani: luottaisinko ikinä enää häneen? Osaisinko antaa anteeksi ja unohtaa? Harkinta-ajastamme on vielä kolme viikkoa jäljellä, ja minusta on alkanut tuntua, että ostamallani ajalla on liian korkea hinta.

Kuitenkin. Viime yönä heräsin suloisen unisena ja onnellisena. Käännyin ympäri päästäkseni Jarkon kainaloon. Ojensin käteni halatakseni häntä. Sitten heräsin kokonaan: yksinäinen sänky, yksinäinen rakkaus.

Tämä olisi niin helppoa, jos pystyisin vihaamaan häntä. Jos voisin edes suuttua ja ajatella, että on hyvä päästä eroon. Mutta minä haluan vain olla hänen kanssaan, enkä ymmärrä, mikä minussa on vialla, kun hän ei tunne samoin. Mikä minussa on vialla? Mitä teen väärin?

Harkinta-ajalla

Olemme puhuneet puhelimessa monta yötä läpeensä, elämästä, meistä, kaikesta. Lopulta yhtenä yönä uskalsin kysyä. Eikä hän tiennyt. Tai ei uskaltanut. Tai ei raaskinut. Jarkko sanoo haluavansa opetella elämään itse; siten, ettei yksinäisyys pelota. Pinnistelin pystyäkseni ymmärtämään. Minä en halunnut lopettaa enkä erota taas uudestaan. Rakastan häntä, enkä voi uskoa, etteikö hänkin rakastaisi minua. Eihän mikään ole muuttunut: en minä, ei hän. Me olemme samat ihmiset. Mitä ikinä välilämme on hukassa, me voimme vielä löytää sen takaisin. Se kaikki on yhä olemassa: yhteinen nuoruuttemme, historiamme, kosketuksemme voima. Me.

"Jos tehtäis niin, ettei tavattais eikä ees soiteltais johonkin aikaan", ehdotin varovasti. "Kuukauteen?" Ja kuukaudesta me sovimme. En tiedä. Toivon, että ikävä ja perspektiivi avaavat hänen silmänsä. Mutta tajuan, että se voi olla long shot. Todennäköisempää on, että vain ostan aikaa ja siirrän väistämätöntä vähäsen eteen päin. Mutta ainakaan minun ei tarvitse ajatella sitä vielä. Lupasin itselleni keskittyä nyt hyviin asioihin, joita niitäkin elämässäni on. Kouluun ja opiskeluun, ystäviin, liikuntaan ja harrastuksiin. Eikä siinä mitään, kyllä minä osaan viihtyä ja olla itseksenikin. Olisin vain onnellisempi hänen kanssaan.

Ihojen kemiasta

Seksi on kaikesta huolimatta käsittämätöntä. Ensimmäisenä iltapäivänä Toisessa Kaupungissa istuin Jarkon viereen sohvalle olohuoneessa. Jännitys oli kuin paineaalto, joka sattuu korvissa. Jokainen, satunnainen kosketus vihlaisi. Hänen pelkkä läheisyytensä oli täynnä sähköä kuin ukkospilvi. Sitten hän laski kätensä reidelleni ja kumartui suutelemaan, ja nyt oli mahdotonta lopettaa. Melkein revimme osan vaatteista toistemme päältä, ei kaikkia, vaan vain ne jotka kiireessä oli pakko.  Rakastelimme olohuoneen sohvalla, kaamosiltapäivän häipyvässä, sinisessä valossa. Kuulimme, kun Jarkon äiti kolisteli avaimien kanssa ja tuli sisään eteiseen. Pysähdyime hetkeksi, minä vähän säikähtäneenä. Jarkko katsoi minua: "Sillä ei ole mitään väliä, millään muulla ei ole nyt väliä." Sitten jatkoimme, unohdimme, hän laukesi minuun ja minä painoin kättä suulleni, etten huutaisi ääneen. Haalimme rypistyneet vaatteet ylle hikiselle iholle, ja menimme tervehtimään äitiä.    

Eikö siinä ole paljas ja puhdas totuus, kun kaikki turha riisutaan? Ihojen kemia. Miten voisimme heittäytyä seksiin kaikki estot unohtaen, jos ei olisi ehdotonta luottamista? Pitäisikö myös pystyä puhumaan?

Onnistuimme nimittäin viettämään päiviä Toisessa Kaupungissa puhumatta suhteestamme ja tulevaisuudesta mitään. Tämä oli ensimmäinen kertani siellä viime kesän jälkeen. Oli ristiriitaista esiintyä onnellisena ja vasta yhteenpalanneena parina, kun kuitenkin ehkä olemme eroa harkitseva, epävarmuudessa keikkuva pari. (Mutta oli silti ihanaa viettää aikaa Pikkusiskon kanssa; minulla on ollut ikävä häntä. Hän on ollut minulle kuin oma sisko.)

Vuosi vaihtui suudelmalla ja viinisiemauksella. Mitä sekin on ennustavinaan?