Mansikkapelloilla, ikuisesti

Poikaystäväni kertoi kärsivänsä ahdistuskohtauksista. Hän on käynyt terapiassa muutamia kertoja ja saanut jonkinlaisen lääkityksen. Pitkä blogitauko johtuu siitä, että olen prosessoinut tätä asiaa. Tiesinhän minä, ettei kaikki ole kunnossa, ettei hän ole kunnossa. Mutta en tiennyt, miten vakava tilanne oli.   Hän elää nyt päivästä toiseen tekemättä suunnitelmia. Terveys on prioriteetti, ja niin pitää ollakin. Puhumme puhelimessa, kun hän soittaa minulle noin viikon välein salaisesta numerosta. Minua ei ole suoranaisesti kielletty ottamasta yhteyttä; tosin hänen antamansa numero ei ole käytössä. Ehkä hyvä niin - ehkä etäisyys on nyt paras meille molemmille.   Omakin otteeni elämästä on nyt aika hatara. Pieni ja hento ote - mutta ote kuitenkin.  On kuitenkin rakkain vuodenaikani: kevät, kasvun ja uudistumisen aika. Istun kissani kanssa joka päivä lähimetsikössä aurinkoisella rinteellä. Suljen silmät ja annan lintujen kiihkeän, haikeankauniin kevät...

Paras ystäväni Anna kirjoitti minulle viimeksi helmikuussa ja silloinkin vain menevänsä käymään Kotikaupunkiin. Olin itse juuri silloin kotona Veljen vanhojentansseissa, enkä lukenut hänen meiliään ennen kuin palattuani. Anna tiesi kyllä minun olinpaikkani. Ihmettelin, miksei hän voinut soittaa, kun kerran olimme samassa kaupungissa.  Sen jälkeen olen kirjoittanut pari kertaa. Lähetin jopa viestin, jossa kerroin olevani huolissani, kun hänestä ei kuulu mitään. Sitten viime viikolla Kotikaupungissa törmäsin Annan äitiin ja vaihdoimme pari sanaa turvavälin päästä. Hän jutteli Annan ja tämän poikaystävän uudesta asunnosta olettaen, että minä olisin ollut kartalla. Anna on siis muuttanut keväällä yhteen poikaystävänsä kanssa. En kehdannut sanoa, etten edes ollut tiennyt.   En tiedä. Ehkä onnellisuus vaikuttaa häneen näin: hän unohtaa entiset ystävänsä tai ei vain onneltaan ehdi ajatella heitä.  Minusta tuntuu pahemmalta kuin kaikki Jarkon pettämiset yhte...

Juuri siltä minusta tuntuu: odotan yötä, jotta päivä päättyisi, odotan aamua päästäkseni yöstä. Olen katkera ja vihainen. Katson nyyhkysarjoja ja romanttisia elokuvia ja itken kateudesta, kun joudun näkemään onnellisia loppuja.  Enkä jaksa olla empaattinen, kun Maria kertoo viikonlopustaan poikaystävänsä kanssa ja suree sitä, etteivät he näe peräti kolmeen viikkoon. Minä tiedän, että oma tilanteeni ei muuttuisi, vaikka kaikilla muillakin olisi yhtä paskaa. En vain - en vain siedä ihmisten vakiintunutta onnellisuutta juuri nyt. Olen kuullut kaiken kiltin sanottavan koko maailmassa - eikä se auta helvettiäkään. Kaikki tuntuu vain korvikkeelta. Olen kuullut, että: "Elä eteen päin", ja "Voithan sie olla yksinkin, tarviiks siulla aina olla joku?". Ja: "Keskity opiskeluun."  Seuraavat kuukaudet: olen yksin, olen yksin, vihaan kaikkia, tarvitsen kaikkia, teen villejä tekoja unohtaakseni, menen sänkyyn parin pojan kanssa huvikseni ja vertaan heitä häneen....

Ymmärrän lopulta isääni ja kaikkia maailman alkoholisteja. Eläköön alkoholi! Mikään ei auta paremmin. Menkööt helvettiin kaikki, jotka sanovat: "Muuta elämääsi."  Muuta elämääsi ... voi vittu. Elämä ei muutu. Se ei muutu mihinkään. Elämä kiertää samaa vanhaa rataansa vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Samat pettymykset tulevat kerta toisensa jälkeen, aina uudestaan. Sitä tekee samat virheet, samat, iankaikkiset, ikiomat virheensä. Luulee oppineensa - ja erehtyy taas.  Jos kerran pitää valita kahdesta pelkuruudesta -. Jos elämää ei voi päättää, niin sen voi ainakin tehdä hieman sumuiseksi, äärirajoiltaan hämäräksi. Haluaisin menolipun helvettiin, mutta sen sijaan kaadan lasiini lisää viiniä. Sehän vie minut melkein yhtä kauas elämästä eikä satu yhtä paljon. 

Siitä on nyt viikko. Ensimmäinen yö, ensimmäinen aamu - ne olivat vaikeimpia. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin kipuun: fyysiseen kipuun vatsassa ja rinnassa. Ja henkiseen tuskaan, joka peitti alleen jokaisen muun tunteen.  Olin niin välinpitämätön, etten edes jaksanut kävellä eteisestä huoneeseeni. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä, ei mitään merkitystä. Sitten tulivat hysteria ja itsekontrollin menetys. Kun Maria soitti, purskahdin loputtomaan itkuun: "Voi Maria, jumalauta... se jätti miut." Kyyhötin lattialla ja itkin ääneen rumaa, märkää itkua tuskin kuullen hänen lohduttavia sanojaan. Äidin soittaessa sama toistui. Minun piti itse soittaa suomen lehtorille ja perua puhe, joka olisi pitänyt pitää sinä päivänä. Yritin hirveästi olla asiallinen, mutta kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja ääneni alkoi vapista.  Muutamaan päivään en ollut minkäänlaisessa tasapainossa. Saatoin alkaa hiljaa itkeä milloin ja missä tahansa, kaupungilla, luennolla, lin...

Kun Maria kuuli erokirjeestä, hän vei minut välittömästi baariin, istutti pöytään, haki meille isot oluet ja oli valmis. Hän ikään kuin kääri henkisesti hihansa ja oli valmis olemaan puolestani vihainen ja haukkumaan sen jätkän maan rakoon. Me istuimme pitkään iltaan, analysoimme kariutunutta suhdettani ja puhuimme syvällisiä. Jossain vaiheessa pöytäämme istui pari hauskaa, taiteellista tietokoneanimaattorinörttiä, jotka halusivat tietää, mistä puhuimme. He olivat pöyristyneitä kuultuaan saamastani kohtelusta, mutta pian ajauduimme puhumaan muista asioista. Haluan puhua myös muista asioista. En halua olla mikään katkera nainen. Lopulta oli ihan hauska ilta, mielenkiintoisia keskusteluita. Tämä on ihana kaupunki – täällä tapaa niin hienoja, erilaisia ihmisiä.   Huomenna matkustan Annan luokse. Myös hän on luvannut viedä minut ulos, tanssimaan, juhlimaan, unohtamaan. Rakas, kaunis Anna - mitä en unohtaisikaan hänen vuokseen. Näin tämäkin kipu lopulta menee ohi ja palaa l...

Pitkä sunnuntai-ilta - niitä iltoja, kun ei voi kadota touhuun tai työhön, vaan on pakko pysähtyä. Ja heti, kun pysähtyy, alakuloisuus saa vallan. Yritän elää niin kovasti, kuin pystyn. Pinnistelen ja sinnittelen joka päivä, mutta tällaisina hetkinä se on vaikeaa. En enää jaksa luottaa itseeni: ajattelen olevani ruma ja mielenkiinnoton, kylmä ja ikävä. Ja inhoan yksinoloa. Inhoan sitä. En halua olla kahden itseni kanssa. Mieleni on sillä tavalla tyhjä, etten pysty ajattelemaan Jarkkoa. Pystyn vain keskittymään itseeni, esittämään itselleni julmia kysymyksiä. Kestääkö ylpeyteni odottaa Jarkon päätöstä? Varsinkin, kun tiedän, mikä se on. Olen tiennyt koko ajan. Entä jos hän haluaisikin olla kanssani: luottaisinko ikinä enää häneen? Osaisinko antaa anteeksi ja unohtaa? Harkinta-ajastamme on vielä kolme viikkoa jäljellä, ja minusta on alkanut tuntua, että ostamallani ajalla on liian korkea hinta. Kuitenkin. Viime yönä heräsin suloisen unisena ja onnellisena. Käännyin ympäri pä...

Jarkko on kesätöissä läheisellä maatilalla, ja lähtee aamukasteen aikaan ennen kuin edes herään. Omat päiväni kuluvat Ukin luona päiväunelmoiden ja Pikkusiskon kanssa hullutellen. Yritämme joka päivä tehdä Pikkusiskon kanssa ruokaa hirvittävän huonolla menestyksellä, ja touhumme menee leikiksi, nauruksi ja pelleilyksi. Olemme saaneet aikaan esimerkiksi pohjaanpalanutta mannapuuroa ja rumia, kivikovia pullia, joita kutsuimme jostain syystä fyrkantteneiksi. Ukki kohottelee meille hämmästellen kulmiaan, muttei kuitenkaan toru. Eilen pukeuduimme mummon vanhoihin vaatteisiin ja hattuihin. Naapurin noin kymmenvuotias poika piipahtaa päivittäin kanssamme leikkimään. Yhtenä päivänä menimme naapurinpojan maatilalle norkoilemaan, ja isäntä kutsui meidät navettaan katsomaan vasikoita. Niillä oli suloiset samettisilmät, hontelot jalat, ja yksi ahmaisi käteni suuhunsa ja imi; outo, lämmin, märkä, hellyttävä suu käteni ympärillä. Öisin leikimme ihan toisenlaisia leikkejä Jarkon kanssa. Seks...

Voi rakkaani.... Sinäkö et saanut minua itkemään? Sinäkö et saanut, vaikka elokuva sai? Näkisitpä vahvuuteni nyt rakas, kun silmäni ovat itkusta niin turvonneet, että tuskin aukeavat. Olen niin väsynyt. Mutta olen valmis valumaan koulussakin ennemmin kuin jäämään tänne. Tässä huoneessa seinätkin ilkkuvat illusioideni haamuja. Miksi teet tämän minulle?

Yöpaitani tuoksui Jarkolta vielä sunnuntai-iltana, ja näin hänestä unta. Jotain kipeää ja suloista unta, joka ei aamullakaan heti kokonaan hälvennyt. Liikuin aamuaskareiden läpi rutiininomaisesti, unenlämpöisenä, poissaolevana. Vasta kun olisi pitänyt alkaa pukea ulkovaatteita päälle, jotenkin säpsähdin hereille kuin sisäisen hälytyskellon säikäyttämänä. Minua odotti  kylmänharmaa, vettävihmova maanantaiaamu ja koulupäivä oppitunteineen, koulukavereitten huoleton hulina. Koko ympäröivä maailma vain aikoi jatkaa tavallista arkea, välittämättä lainkaan siitä, että minun poikaystäväni muuttaa monen sadan kilometrin päähän. Soitin Anulle ja sanoin, etten tule tänään kouluun. Menin takaisin nukkumaan, nukuin koko päivän ja kieltäydyin ajattelemasta Jarkkoa. Piilotin jopa sen yöpaitanikin pois näkyviltä. Teeskentelyä, valehtelemista ja totuuden pakenemista - tiedän kyllä. Eikä siitä edes ollut apua: minulla ei ole nyt yhtään parempi olo, ei yhtään enempää vastauksia, enkä nä...

Riitelin Jarkon kanssa viikko sitten, kiirastorstaina. Oikeastaan se ei ollut edes kunnon riita, vaan inhottava väärinkäsitys. Oli yö. Oli jo pimeää ja vain pihalamppu ulkoa valaisi himmeästi huonettani. Olimme rakastelleet ja makasimme parvisängyssäni. Jarkko oli nukahtanut, mutta minä olin virkeä ja katselin onnellisena hänen kasvojaan valonhämyssä. Kumarruin ravistelemaan kevyesti häntä olkapäästä ja sanoin: "Mee kotiis siitä." Se oli siis leikkipuhetta - slangisanonta, jonka oli tarkoitus vain ilmaista huvittumista siitä nukahtamisesta. Mutta Jarkko kavahti pystyyn, kiskoi vihaisena vaatteet ylleen ja painui ulos edes hyvästelemättä. En ehtinyt selittää mitään. Seuraavana päivänä vanhempani ja veljeni lähtivät perhetuttujemme luo yökylään. Yritin soittaa Jarkolle, mutta hän ei vastannut puhelimeen. Myöhemmin sain tekstarin, jossa hän lyhyesti ilmoitti lähteneensä mummolaansa toiselle paikkakunnalle. Olin siis jäänyt pääsiäiseksi ihan yksin. Yritin sanoa itselleni...