Mansikkapelloilla, ikuisesti

Ensimmäiset kaksi viikkoa opiskelijana ovat menneet nopeasti, sumussa ja humussa. Minulla on nyt lukujärjestys, joka tuntuu valtavan kiinnostavalta ja ihanalta. Päivistä tulee kuitenkin pitkiä ja täysiä, ja tunteja kertyy nelisenkymmentä viikossa ainakin nyt syksyllä. Ihmettelen, että missä mahtaa olla se paljonpuhuttu akateeminen vapaus. Onnettoman suuntavaistoni vuoksi tunnen olevani puolet ajasta kuin Liisa Ihmemaassa, kun etsin eksyksissä luokkia ja luentosaleja. Muutenkin kaikki on vielä niin uutta ja ihmeellistä. Tutorini Mari on kotoisin täältä, joten hän on hyvä opas ja tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Tutor-ryhmän kanssa olemme tapailleet koululla, Marin luona ja käyneet baarikierroksella. Mukavia ihmisiä. Bileitä riittää - se kuuluu ilmeisesti sosiaalistamisprosessiin. Ja hyvä asiahan se on. Moikkailen jo kovasti koulun käytävillä sinne ja tänne - vaikka usein kasvot ja nimet ovat mielessäni iloisesti sekaisin, enkä aina ole varma, tunnenko nämä ihmiset bileistä

Elokuussa elämä mahtui kahteen autoon. Ensimmäisessä autossa kanssani oli autokoulun opettaja, lempeä ja levollinen autoilija-filosofi, jota mikään ei saanut menettämään hermojaan. Siinä autossa en ollut tyyni ja tyylipuhdas, mutta sain olla ja oppia sellaisena kuin olin. Toisessa autossa joka ilta me, Tuomas ja minä. Ajelimme ilman päämäärää, päättymättömiä teitä. Yhtenä iltana ajoimme autiolle lentokentälle, makasimme selin kylmässä ja kasteisessa maassa ja katselimme tähtikuvioita, satelliittien hidasta purjehdusta. Yhtäkkiä yötaivaan halkaisi täydellinen, upea, hopeinen tähdenlento. Pidimme toisiamme kädestä ja käännyimme katsomaan toisiamme nauraen, epäuskoisina. "Ihan kuin elokuvissa," Tuomas sanoi päätään pudistellen.  En ollenkaan omista Tuomasta, vaikka hän pitää valokuvaani lompakossaan, suutelee minua ja kertoo minulle tarinoita. Hänestä on vaikea saada otetta. Tunnen hätkähdyttävän samanlaisia tunteita kuin silloin yläkoulussa, kun ihalin häntä kaukaa

Maanantaiaamuna pakkasimme auton täyteen isän kanssa ja lähdimme matkaan. Minä ajoin ensimmäiset sata kilometriä tuoreella ajokortillani enkä tiedä kumpaa meistä hermostutti enemmän. Isä sai suosiolla ajaa loppumatkan. Olimme perillä Opiskelukaupungissa iltapäivästä. Etsimme navigaattorin avulla ensin asuntotoimistoa, josta sai noutaa avaimet ja seuraavaksi haimme itse asuntoa sokkeloiselta alueelta. Viimein saavuimme uuden soluni ovelle. Paikalla ei ollut ketään muuta - oletan, että toiset asukkaat ovat vanhoja opiskelijoita, joiden luennot alkavat vasta syyskuussa. Huone oli kalustettu, mutta esimerkiksi kattolamppu puuttui. Myös patja tarvittiin, eikä sellainen olisi autoon edes kotoa tuotuna mahtunutkaan. Kävimme siis vielä näillä tärkeillä ostoksilla ja haimme myös illaksi vähän syötävää, kahvia, leipää, maitoa. Isä osti itselleen olutpullon ja joi sen kotiin tultua keittiössä seisten heittämällä, ilman nautintoa. Mietin häkeltyneenä, että näinkö se hänellä menee? Tarvits

Elokuun mustikansiniset yöt ja lempeät päivät... Minulla on vielä vapaata, vaikka aikuisten kesälomat ovat päättyneet ja koululaisetkin vaeltavat jo aamuisin kouluun Kånkenit selässä. Veli on aloittanut lukion, saman mitä minä kävin. Käyn uimassa ja lukemassa lähirannassa, joka on päivisin pitkä, autio ja ikiomani. Vesi tuntuu joka päivä miellyttävämmältä ja melkein lämpimältä, ehkä koska ilma viilenee. Uppoudun romaaneihin viimein vapautuneesti, kun kirjoitukset ja pääsykokeet ovat onnellisesti ohi. Olen lukenut kesällä Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjon, Waltarin Ihmiskunnan viholliset ja Valtakunnan salaisuuden, P.G Wodehousea, Miika Nousiaista, Sarah Watersia. Ensi viikolla muutan Opiskelukaupunkiin, mitä yritän ajatuksissani lähestyä tiukasti käytännön asioiden kautta. Listaan tarvitsemiani asioita ja hankin astioita, kattiloita, pölynimurin ja tärkeimmän eli kahvinkeittimen. Mummo on ostanut minulle lahjaksi lakanoita. Pakkaan vaatteitani. Luen opinto-opasta. Selvitän, mi

Elän hengästyneitä rakastumisen päiviä toinen jalka tässä hetkessä ja toinen menneisyydessä. Tuntuu kuin kävisin jatkuvaa vuoropuhelua neljätoistavuotiaan itseni kanssa, jonka haaveita nyt elän todeksi. Tuomas, joka oli vuosia kaunein uneni, muuttuu päivä päivältä todellisemmaksi, lihaksi ja vereksi. #ThrowbackThursday - taustoja Tuomaksen ja minun tarinaan Yhdeksännellä luokalla olin rakastunut Tuomakseen, mutta flirttailin hänen parhaan ystävänsä kanssa. Timo oli vanha kaverini, ja meillä oli paljon historiaa ja luontevat välit. Jos istuimme tunneilla lähekkäin, kinastelimme, juttelimme ja nauroimme tauotta. Tulimme erinomaisesti toimeen, ymmärsimme toisiamme, ja minusta tuntui, että voin sanoa hänelle mitä tahansa. Samaan aikaan en voinut sanoa Tuomakselle juuri mitään. Olin halvaantua, jos yritinkin. Muistan hyvin, miten sydämeni alkoi takoa, kädet menivät hervottomaksi ja kaikki sanat, kaikki ajatuksetkin katosivat päästäni. Tuomas katseli Timppaa ja minua usein luokan tois

Eilen Tuomas vei minut isovanhempiensa mökille myöhään illalla. En tiennyt, että vartin ajomatkan päässä kaupungista voisi löytyä sellainen rauhan kesäkeidas. Mökki oli tyhjillään, emmekä halunneet mennä sisälle. Kävimme istumaan laiturille, riisuimme tennarit ja uitimme varpaitamme viileässä vedessä. Olkapäämme koskettivat, hänen kätensä hapuili ja löysi sormeni, piti kiinni. Nojauduin kohti häntä, vasten hänen olkapäänsä kosketusta ja lämpöä. Saimaa oli hiljainen, aava ja peilityyni, sinisempi kuin syvin kuviteltavissa oleva sininen, sininen kuin sinisyys itse. Vain hiljaiset mainingit osuivat laituriin, kuului vain yksinäisen lokin haikea huuto. Elokuinen iltataivas kaartui korkeuksiin yläpuolellamme. Katsoimme ulapalle. Sitten katsoimme toisiimme. Aika hidastui, hidastui - kuin olisi halunnut pysähtyä tähän sekuntiin ennen ensisuudelmaamme. Sitten Tuomas kumartui lähemmäs ja hänen huulensa koskettivat omiani. Ne olivat viileät ja hellät, suloiset - vieraat, mutta jo tutut, rak

Tuomas lupasi tulla minua vastaan iltapäivällä, kun pääsisin kesätöistä. Koko päivän olin tuntenut itseni levottomaksi, ja aina välillä lävitseni humahti äkillinen, lämmin, valkohehkuinen onnenaalto. Olin oudosti hengästynyt koko ajan, kuin keuhkoissani ei kulkisikaan ilmaa, vaan auringonvaloa. Asiakkaani sinä päivänä saivat oman osansa huumaantuneesta tunnetilastani ja ihmettelivät hymyäni ääneen. Minua hymyilyttikin koko ajan, ja jokainen hymy syttyi hehkuvana suoraan sydämestäni ja säteili suoraan silmiini. Siten huomasin jo kaukaa hänen kävelevän minua kohti, mutta äkkiä olin liian hermostunut katsoakseni. Tuntui kuin levitoisin, kuin jalkani leijuisivat muutaman sentin maanpinnan yläpuolella, kuin sormistani olisi hävinnyt kaikki puristusvoima. Koin välähdyksennopean tuntemuksen kuin ruumiistairtaantumisen; nanosekunnin ajan näin lintuperspektiivistä itseni ja hänet kävelemässä aurinkoisella kesätorilla. Sitten Tuomas seisoi edessäni ja hymyili ujosti ja vähän varautunees