Opiskelijan ensiaskeleita

Ensimmäiset kaksi viikkoa opiskelijana ovat menneet nopeasti, sumussa ja humussa. Minulla on nyt lukujärjestys, joka tuntuu valtavan kiinnostavalta ja ihanalta. Päivistä tulee kuitenkin pitkiä ja täysiä, ja tunteja kertyy nelisenkymmentä viikossa ainakin nyt syksyllä. Ihmettelen, että missä mahtaa olla se paljonpuhuttu akateeminen vapaus. Onnettoman suuntavaistoni vuoksi tunnen olevani puolet ajasta kuin Liisa Ihmemaassa, kun etsin eksyksissä luokkia ja luentosaleja. Muutenkin kaikki on vielä niin uutta ja ihmeellistä.

Tutorini Mari on kotoisin täältä, joten hän on hyvä opas ja tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Tutor-ryhmän kanssa olemme tapailleet koululla, Marin luona ja käyneet baarikierroksella. Mukavia ihmisiä. Bileitä riittää - se kuuluu ilmeisesti sosiaalistamisprosessiin. Ja hyvä asiahan se on. Moikkailen jo kovasti koulun käytävillä sinne ja tänne - vaikka usein kasvot ja nimet ovat mielessäni iloisesti sekaisin, enkä aina ole varma, tunnenko nämä ihmiset bileistä vai luennolta. Kämppikseni sen sijaan eivät vieläkään ole ilmaantuneet, joten olen saanut toistaiseksi mennä, tulla ja olla omassa rauhassani.

Viikonloppuna menen kuitenkin käymään kotona. Ajatus kodista tuntuu kaukaiselta vaikkakin rakkaalta - ihan kuin olisin jo ihan eri maailmassa ja eri elämässä.

Kaksi autoa ja haikea euforia

Elokuussa elämä mahtui kahteen autoon. Ensimmäisessä autossa kanssani oli autokoulun opettaja, lempeä ja levollinen autoilija-filosofi, jota mikään ei saanut menettämään hermojaan. Siinä autossa en ollut tyyni ja tyylipuhdas, mutta sain olla ja oppia sellaisena kuin olin.

Toisessa autossa joka ilta me, Tuomas ja minä. Ajelimme ilman päämäärää, päättymättömiä teitä. Yhtenä iltana ajoimme autiolle lentokentälle, makasimme selin kylmässä ja kasteisessa maassa ja katselimme tähtikuvioita, satelliittien hidasta purjehdusta. Yhtäkkiä yötaivaan halkaisi täydellinen, upea, hopeinen tähdenlento. Pidimme toisiamme kädestä ja käännyimme katsomaan toisiamme nauraen, epäuskoisina. "Ihan kuin elokuvissa," Tuomas sanoi päätään pudistellen. 

En ollenkaan omista Tuomasta, vaikka hän pitää valokuvaani lompakossaan, suutelee minua ja kertoo minulle tarinoita. Hänestä on vaikea saada otetta. Tunnen hätkähdyttävän samanlaisia tunteita kuin silloin yläkoulussa, kun ihalin häntä kaukaa kuin idolia; kun kuvittelin aavistavani hänen surullisuutensa ja olisin halunnut auttaa siihen koskaan pystymättä. Vieläkin hänessä on jotain mitä en tavoita - surua, salaista tragediaa. 

Entä mikä minä olen Tuomaalle? En tiedä. Kerran hän sanoi rakastavansa minua. Joskus hän painaa päänsä olalleni tai rinnalleni ja halaa minua - puristaa minua melkein tuskaisesti. Silloin annan käteni liukua hänen vaaleisiin kiharoihinsa, silitän häntä ja rukoilen että aika pysähtyisi ikuisesti tähän haikeaan euforiaan. Että voisin pitää hänet aina näin, suojassa rakkaudessani.

En ole yksin yksin

Maanantaiaamuna pakkasimme auton täyteen isän kanssa ja lähdimme matkaan. Minä ajoin ensimmäiset sata kilometriä tuoreella ajokortillani enkä tiedä kumpaa meistä hermostutti enemmän. Isä sai suosiolla ajaa loppumatkan. Olimme perillä Opiskelukaupungissa iltapäivästä. Etsimme navigaattorin avulla ensin asuntotoimistoa, josta sai noutaa avaimet ja seuraavaksi haimme itse asuntoa sokkeloiselta alueelta. Viimein saavuimme uuden soluni ovelle. Paikalla ei ollut ketään muuta - oletan, että toiset asukkaat ovat vanhoja opiskelijoita, joiden luennot alkavat vasta syyskuussa.

Huone oli kalustettu, mutta esimerkiksi kattolamppu puuttui. Myös patja tarvittiin, eikä sellainen olisi autoon edes kotoa tuotuna mahtunutkaan. Kävimme siis vielä näillä tärkeillä ostoksilla ja haimme myös illaksi vähän syötävää, kahvia, leipää, maitoa. Isä osti itselleen olutpullon ja joi sen kotiin tultua keittiössä seisten heittämällä, ilman nautintoa. Mietin häkeltyneenä, että näinkö se hänellä menee? Tarvitseeko hän alkoholiannoksen joka päivä?

Illalla purin tavaroitani, soitin äidille. Kävimme nukkumaan aika aikaisin, molemmat väsyneinä. Isä nukkui säkkituolissani todella epämukavasti. Aamulla hän alkoi tehdä lähtöä aikaisin, ja minunkin piti mennä koululle. Oli vaikea hyvästellä. Isän katse harhaili ja kun hän viimein uskalsi katsoa minua silmiin, häntä rupesi itkettämään. 

Kun ovi sitten sulkeutui hänen jälkeensä, pyörryttävä orpouden ja yksinäisyyden aalto pyyhkäisi ylitseni. Täällä sitä ollaan, satojen kilometrien päässä kotoa ja perheestä, yksin, tuntematta kaupunkia ja yhtään ketään. Mutta lähes kaikki muutkin uudet opiskelijat ovat samassa tilanteessa ja varmasti valmiita tutustumaan.

En ole yksin yksin.     

Valmiiksi ikävä

Elokuun mustikansiniset yöt ja lempeät päivät... Minulla on vielä vapaata, vaikka aikuisten kesälomat ovat päättyneet ja koululaisetkin vaeltavat jo aamuisin kouluun Kånkenit selässä. Veli on aloittanut lukion, saman mitä minä kävin. Käyn uimassa ja lukemassa lähirannassa, joka on päivisin pitkä, autio ja ikiomani. Vesi tuntuu joka päivä miellyttävämmältä ja melkein lämpimältä, ehkä koska ilma viilenee. Uppoudun romaaneihin viimein vapautuneesti, kun kirjoitukset ja pääsykokeet ovat onnellisesti ohi. Olen lukenut kesällä Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjon, Waltarin Ihmiskunnan viholliset ja Valtakunnan salaisuuden, P.G Wodehousea, Miika Nousiaista, Sarah Watersia.

Ensi viikolla muutan Opiskelukaupunkiin, mitä yritän ajatuksissani lähestyä tiukasti käytännön asioiden kautta. Listaan tarvitsemiani asioita ja hankin astioita, kattiloita, pölynimurin ja tärkeimmän eli kahvinkeittimen. Mummo on ostanut minulle lahjaksi lakanoita. Pakkaan vaatteitani. Luen opinto-opasta. Selvitän, mitä tapahtuu perehdytysviikolla ja missä on ensimmäinen tutor-tapaaminen.

Mutta kun Kissi hyppää yöllä parvelleni, tulee makaamaan lämpimänä ja painavana rintani päälle, kehrää ja katsoo minua silmät hellästi viirulla, minun on pakko ajatella. Että olen lähdössä pois kotoa. Olen onnellinen, olen innostunut. Olen jännittynyt. Olen peloissani. Tuntuu pahalta jättää kaikki rakkaani. Pahinta on jo valmiiksi riipivä, itkettävä, pakahduttava ikävä Veljeä, Mummoa, äitiä ja isää. Tuomasta.

Ohikiitäviä hetkiä, kipua, rakkautta ja throwbackiä

Elän hengästyneitä rakastumisen päiviä toinen jalka tässä hetkessä ja toinen menneisyydessä. Tuntuu kuin kävisin jatkuvaa vuoropuhelua neljätoistavuotiaan itseni kanssa, jonka haaveita nyt elän todeksi. Tuomas, joka oli vuosia kaunein uneni, muuttuu päivä päivältä todellisemmaksi, lihaksi ja vereksi.

#ThrowbackThursday - taustoja Tuomaksen ja minun tarinaan

Yhdeksännellä luokalla olin rakastunut Tuomakseen, mutta flirttailin hänen parhaan ystävänsä kanssa. Timo oli vanha kaverini, ja meillä oli paljon historiaa ja luontevat välit. Jos istuimme tunneilla lähekkäin, kinastelimme, juttelimme ja nauroimme tauotta. Tulimme erinomaisesti toimeen, ymmärsimme toisiamme, ja minusta tuntui, että voin sanoa hänelle mitä tahansa. Samaan aikaan en voinut sanoa Tuomakselle juuri mitään. Olin halvaantua, jos yritinkin. Muistan hyvin, miten sydämeni alkoi takoa, kädet menivät hervottomaksi ja kaikki sanat, kaikki ajatuksetkin katosivat päästäni. Tuomas katseli Timppaa ja minua usein luokan toiselta puolen katkerin silmin. Se tuotti minulle tuskaa, suloista mutta viiltävää. Aavistin, että Tuomas piti minusta ja olin itse aivan sanomattoman, käsittämättömän ihastunut häneen. Mutta silti oli aivan mahdotonta tehdä asialle mitään, mahdotonta ottaa ensimmäistä askelta. Muistan olleeni vihainen itselleni, hänelle, tilanteelle, kohtalolle, jumalalle - kuka sitten olikaan syyllinen.

Kerran meillä oli matikan tunti mikroluokassa, joka oli kapea, kodikas huone. Sinne mahtui vain kolme pulpettijonoa. Timo istui jonon viimeisessä pulpetissa, minä hänen edessään ja Tuomas vieressään. Timppa ojensi silloin tällöin kätensä ja kiskasi hiljaa tukkaani. Käännyin lopulta ympäri ja käskin häntä lopettamaan. "Älä nyt", Tuomas sanoi ja nauroi, "Timppa on niin rakastunut." Katsoin Tuomasta silmiin yhtäkkiä sanomattoman väsyneenä, ja hänen silmissään näin kipua ja uhmaa. Olisin kuollakseni halunnut sanoa: "Mutta minä olen niin rakastunut sinuun, vain sinuun." Mutta sekin hetki meni ohi.

Satutimme toisiamme monta kertaa ja menimme toistemme ohi monta kertaa. Siksi nyt jokainen askel otetaan varovasti, tunnustellen.

Ensimmäinen suudelma

Eilen Tuomas vei minut isovanhempiensa mökille myöhään illalla. En tiennyt, että vartin ajomatkan päässä kaupungista voisi löytyä sellainen rauhan kesäkeidas. Mökki oli tyhjillään, emmekä halunneet mennä sisälle. Kävimme istumaan laiturille, riisuimme tennarit ja uitimme varpaitamme viileässä vedessä. Olkapäämme koskettivat, hänen kätensä hapuili ja löysi sormeni, piti kiinni. Nojauduin kohti häntä, vasten hänen olkapäänsä kosketusta ja lämpöä. Saimaa oli hiljainen, aava ja peilityyni, sinisempi kuin syvin kuviteltavissa oleva sininen, sininen kuin sinisyys itse. Vain hiljaiset mainingit osuivat laituriin, kuului vain yksinäisen lokin haikea huuto. Elokuinen iltataivas kaartui korkeuksiin yläpuolellamme. Katsoimme ulapalle. Sitten katsoimme toisiimme. Aika hidastui, hidastui - kuin olisi halunnut pysähtyä tähän sekuntiin ennen ensisuudelmaamme. Sitten Tuomas kumartui lähemmäs ja hänen huulensa koskettivat omiani. Ne olivat viileät ja hellät, suloiset - vieraat, mutta jo tutut, rakkaat. 

Totta ja tapahtumaisillaan - ensitreffit

Tuomas lupasi tulla minua vastaan iltapäivällä, kun pääsisin kesätöistä. Koko päivän olin tuntenut itseni levottomaksi, ja aina välillä lävitseni humahti äkillinen, lämmin, valkohehkuinen onnenaalto. Olin oudosti hengästynyt koko ajan, kuin keuhkoissani ei kulkisikaan ilmaa, vaan auringonvaloa. Asiakkaani sinä päivänä saivat oman osansa huumaantuneesta tunnetilastani ja ihmettelivät hymyäni ääneen. Minua hymyilyttikin koko ajan, ja jokainen hymy syttyi hehkuvana suoraan sydämestäni ja säteili suoraan silmiini.

Siten huomasin jo kaukaa hänen kävelevän minua kohti, mutta äkkiä olin liian hermostunut katsoakseni. Tuntui kuin levitoisin, kuin jalkani leijuisivat muutaman sentin maanpinnan yläpuolella, kuin sormistani olisi hävinnyt kaikki puristusvoima. Koin välähdyksennopean tuntemuksen kuin ruumiistairtaantumisen; nanosekunnin ajan näin lintuperspektiivistä itseni ja hänet kävelemässä aurinkoisella kesätorilla. Sitten Tuomas seisoi edessäni ja hymyili ujosti ja vähän varautuneestikin: "Moi." Ymmärsin, että häntäkin jännitti. "Moi", vastasin iloisesti ja kätkin hermostukseni touhukkaaseen puuhailuun: aloin siivota myyntipöytääni, juoksutin kassalippaani talteen, nappasin reppuni kainaloon ja olin valmis. "Mitä sie haluisit tehdä?" Tuomas kysyi ja ehdotin, että menisimme vaikka kahville.

On hassua, että vaikka välillämme on ollut monta vuotta järjettömän vahva tunnelataus, niin emme oikeasti tunne toisiamme juurikaan. Tunnustelimme keskustelua molemmat kohteliaina ja myötämielisinä, varovaisesti ja vakavasti. Näin se nyt alkaa. Tapailemme. Sovimme treffejä. Mutta en vain edelleenkään voi uskoa, että tämä on totta ja tapahtumaisillaan - että tämä ei ole unta eikä unelmaa.