Ukkini kuoli vuosi sitten keväällä. Jostain syystä hän on ollut mielessäni viime aikoina paljon. Ehkä siksi, että isän kanssa on ollut niin vaikeata - tuntuu pahalta, kun yksi ihminen, johon saattoi luottaa on poissa.
Olin lapsena paljon ukilla ja mummolla hoidossa. Ei varmaan ollut virikkeitä ja toimintaa koko ajan, ja hyvä niin. Muistan niiden aikojen kauniin ja ihmeellisen kiireettömyyden ja rauhan. Nukuimme pitkiä päiväunia kaikki kolme. "Käyään päivälevolle", mummo sanoi ja kävimme maate: ukki ja mummo levitettävälle sängylleen ja minä vihreälle, samettipintaiselle sohvalle, jonka kuvioita silittelin sormillani ennen nukahtamista. Iltapäivisin istuimme mummon pikkuruisessa keittokomerossa, kello tikitti. Lempeä auringonvalo siilautui valtavan nukkumattikukan lehtien lomitse. Ukki pelasi verkkaan pasianssia ja rummutti sormillaan keittiön pöytää. Minä piirtelin ruutupaperille mustekynällä, ja mummo katsoi piirtelyäni. Välistä hän piirsi itsekin: talon, jonka piipusta tuprusi savua, kissan ja tytön, jolla oli mielestäni paksut jalat. Söimme omenoita. Ukki kuori ne hedelmäveitsellä, ja kuori irtosi helpon näköisesti ohuena spiraalina; sitten ukki leikkasi omenan lohkoiksi pienelle lautaselle. Se on vieläkin mielestäni ainut oikea tapa syödä omena.
Ukki oli hiljainen mies, vaitelias. Hän piti eläimistä. Muistan, että kun kävelimme metsässä, ukki jutteli oraville ja ne vastasivat, sirkuttivat takaisin. Pihan varikset olivat myös hänen suosiossaan; hän seuraili niitten puuhia ja kertoili mielellään, mitä ne olivat touhunneet.
Kaikkein onnellisin ukki oli mökillä. Siis ei meillä ole omaa mökkiä, mutta olemme vuokranneet joka kesä mökin viikoksi tai kahdeksi. Aamuisin hän heräsi ennen muita, lähti kävelylle ja toi tullessaan poimimiaan kukkasia tai marjoja. Hän rakasti onkimista ja olisi viihtynyt ongella vaikka koko päivän. Siten minä ukin kai elävimmin muistankin: seisomassa laiturilla tyynesti ja liikkumatta, valkoinen lippis päässä, keltainen onkivapa tanassa, katse keskittyneenä kohti aalloilla lipuvaa kupusta.
Viimeisenä kesänä mökillä ennen kuin ukki kuoli, hän opetti meitä Veljen kanssa pelaamaan raminaa. Pelasimme yömyöhään, ja meillä oli hauskaa. Ukin taivaansinisissä silmissä tuikki ilkikurinen pilke. Ukki osasi sellaiset korttimiehen elkeet: sekoittaa kortit niin, että ne satoivat toistensa lomaan pehmeässä kaaressa, läpätä kortin pöytään voimalla mutta silti kevyesti. Ja ne fraasit: "Pattaa ne on paan sangatkii. Ristilistä ol Tiina-vainaan elämä. Ruu'ut on suorat sano lasimestari. Hertta on helppo sanoo."
On ikävä.
