Mansikkapelloilla, ikuisesti

Aina kun vilkaisen peiliin, näen tuollaiset välkkyvät silmät ja säteilevän hymyn. Olen niin hyvilläni tänään, että suorastaan hyrisen. Sydämessäni vapisee ja minun on vähän väliä huokailtava.  Tapasin eilen Tuomaksen. Kaupungilla, yöllä.  Olin Tiinan ja Anun kanssa, Leena oli hommannut meille lonkkupullot. Näimme paljon tuttuja, ja oli kivaa. Anu huomasi viime perjantaisen ihastuksensa ja Tiina tapasi rallikuskin Tampereelta. Seurasimme juuri tamperelaisia, kun Tuomas tuli kulman takaa vastaan. Hän oli vähän humalassa ja halasi meitä kaikkia tervehdykseksi. Puhuimme kaikenlaista, kerroimme miten kesä on mennyt. Tuomas katsoi minua koko ajan silmiin ja hymyili. Kaikki sanomattomat sanat välillämme - minusta tuntui kuin olisin voinut lukea ne hänen katseestaan.  Anu ja Tiina kirkuivat naurusta myöhemmin: "Näitsie miten se kattoi Niinaa! Niin kuin nälkäinen kissa!" Tuomas pyysi meitä tänään kaupungille. Voi että, minun on päästävä! Kunpa Anu ja Tiina voisi tulla!

Perjantaina menimme elokuviin Anun kanssa ja sen jälkeen jäimme kaupunkiin. Pyörimme Ninnin ja Patun kanssa, ja törmäsimme myös Mikkoon ja Markukseen. Juoksimme saksalaisen tenniksenpelaajan Loddiksen perässä, johon Anu on ollut ihastunut. Loddis oli kaupungissa viimeistä päivää, ja Anu halusi tehdä eleen. Anu siis osti punaisen ruusun, ja vei sen hänelle hotellihuoneseen yöllä. Ihailen hänessä tuota pelottomuutta, uskallusta tarttua hetkeen ja pistää itsensä likoon.  Itse olen taivaanrannanmaalari ja unelmoija, ja moni asia jää minulta tekemättä, koska en vain tohdi.  Tässä kohtaa siteeraan Edith Södergranin runoa "Elämä", joka voisi kertoa minusta: Minä, oma vankini, sanon näin: elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu, eikä hyväily, jonka saamme harvoin, elämä ei ole päätös lähteä eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät. Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu, elämä on läheinen onni, joka ku

Ukkini kuoli vuosi sitten keväällä. Jostain syystä hän on ollut mielessäni viime aikoina paljon. Ehkä siksi, että isän kanssa on ollut niin vaikeata - tuntuu pahalta, kun yksi ihminen, johon saattoi luottaa on poissa.  Olin lapsena paljon ukilla ja mummolla hoidossa. Ei varmaan ollut virikkeitä ja toimintaa koko ajan, ja hyvä niin. Muistan niiden aikojen kauniin ja ihmeellisen kiireettömyyden ja rauhan. Nukuimme pitkiä päiväunia kaikki kolme. "Käyään päivälevolle", mummo sanoi ja kävimme maate: ukki ja mummo levitettävälle sängylleen ja minä vihreälle, samettipintaiselle sohvalle, jonka kuvioita silittelin sormillani ennen nukahtamista. Iltapäivisin istuimme mummon pikkuruisessa keittokomerossa, kello tikitti. Lempeä auringonvalo siilautui valtavan nukkumattikukan lehtien lomitse. Ukki pelasi verkkaan pasianssia ja rummutti sormillaan keittiön pöytää. Minä piirtelin ruutupaperille mustekynällä, ja mummo katsoi piirtelyäni. Välistä hän piirsi itsekin: talon, jonka piipust