Öinen ruusu tenniksenpelaajalle

Perjantaina menimme elokuviin Anun kanssa ja sen jälkeen jäimme kaupunkiin. Pyörimme Ninnin ja Patun kanssa, ja törmäsimme myös Mikkoon ja Markukseen. Juoksimme saksalaisen tenniksenpelaajan Loddiksen perässä, johon Anu on ollut ihastunut. Loddis oli kaupungissa viimeistä päivää, ja Anu halusi tehdä eleen. Anu siis osti punaisen ruusun, ja vei sen hänelle hotellihuoneseen yöllä. Ihailen hänessä tuota pelottomuutta, uskallusta tarttua hetkeen ja pistää itsensä likoon. 

Itse olen taivaanrannanmaalari ja unelmoija, ja moni asia jää minulta tekemättä, koska en vain tohdi. 

Tässä kohtaa siteeraan Edith Södergranin runoa "Elämä", joka voisi kertoa minusta:

Minä, oma vankini, sanon näin:

elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,

eikä hyväily, jonka saamme harvoin,

elämä ei ole päätös lähteä

eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.

Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,

näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,

elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,

tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.

Elämä on halveksua itseään

ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta

ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko

ja ilmassa lentävät kultaiset linnut

ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.

Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua...

Elämä on olla muukalainen itselleen

ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.

Elämä on laiminlyödä oma onnensa

ja työntää luotansa ainoa hetki,

elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.