Mansikkapelloilla, ikuisesti

Olemme kurssikavereiden kanssa suunnitelleet parin viikon päähän 50-70 -luvun koulubileitä. Meillä oli yhteinen liikuntatunti poikien kanssa, ja opettelimme tanssimaan rockia ja jiveä. Se oli niin hauskaa, että ajatus taisi lähteä siitä liikkeelle. Saimme kinuttua luvan pitää bileet koulun salissa, Juha V. on lupautunut DJ:ksi. Välitunnit ovat viime päivinä kuluneet onnellisen kevytmielisessä pukujen ja kampausten suunnittelussa. Ajattelimme nimittäin heittäytyä pukeutumisleikkiin täysillä ja pukeutua asuihin sekä koulupäiväksi että illaksi. Kävin tänään Mummolla siivoamassa ja samalla sain sukeltaa hänen vaatekaappiinsa. Hän on aina pukeutunut kauniisti, näyttävasti, värikkäästi ja naisellisesti. Suurimpia lapsuudenhuvejani oli Mummon vaatteiden sovitteleminen. Huvi oli molemminpuolista, sillä Mummosta on silminnähden ihanaa esitellä vaatteitaan - myös tänään. Päädyin viimein lainaamaan iltamekokseni taivaansinistä, paljettikoristeista luomusta, jota Mummo on pitänyt häissä 60-lu

En luotasi ole tullut enkä luoksesi aio. Käsin rauennein yksin seison, huulin auennein, silmin paljain. Minä tyydyn seisomaan vaiti ja luovutan taistelutta - yhä rakastan sinua, mutta minä päästän sinut pois.

Lauantai-iltana puoli kahdeksan ovikello soi. Sydämeni hypähti, mutta nuhtelin sitä tiukasti: "Ei siellä ole Jarkko, ei voi olla." Mutta oli kuitenkin. Olin suunnitellut kohtaamista, olin päättänyt olla katkeran ivallinen. Mutta kun näin hänet, en pystynytkään. Hän seisoi pitkänä ja hekumallisen hyvännäköisenä meidän eteisessä, hymyillen pientä vinoa hymyä. "Mä tulin tuomaan tei Antille Vianorin lippiksen", hän sanoi, "lähetkö ajelulle?" Ajoimme parkkiin rantaan. Saimaa lainehti sydäntäsärkevän sinisenä ja iltataivas hehkui keväisen auringonlaskun vaaleanpunaista. Päivän suloinen lämpö alkoi väistyä illan viileyden tieltä. Sovimme.  Hän kumartui lähemmäs. Aika venyi ja hidastui; jokainen sekunti tuntui kestävän tunnin, pienen ikuisuuden. Hänen kasvonsa lähellä omiani. Hänen vihreät silmänsä ja niiden katse. Omani, jotka hieman kyyneltyivät. Hänen hengityksensä kasvoillani, hänen tuoksunsa - piparminttua ja partavettä. Hänen suunsa - niin lähel

Koulussamme syttyi eilen tulipalo. Se tapahtui poikien käsityöluokassa, jossa joku oli ilmeisesti mellastanut maalivarastossa. Meillä oli juuri kuvistunti meneillään, kun yhtäkkiä alkoi haista palaneelta. Pihalla seisoi paloauto. Palomiehet ja poliisit pasteerasivat ympäriinsä tärkeän näköisinä, mutta siinä kaikki dramatiikka sitten olikin. Emme saaneet edes loppupäivää vapaaksi, ja hajukin hälveni nopeasti. Kun menimme ruokalaan, olin jo valmiiksi hermostunut Jarkon tapaamisesta. Hän istuikin jo abien pöydässä juttelemassa kaveriensa kanssa hyväntuulisena. Mulkoilin häntä mielenosoituksellisesti silmäkulmastani - tavoittamatta katsetta. Minulla ei ollut enää ruokahalua, eikä yhtään huvittanut istua siinä. Kysyin Anulta hermostuneesti, että joko lähtisimme. Anu ei ehtinyt sanoa vastaukseksi puolikasta lausetta, kun minä jo ponnahdin ylös. Jarkko tuijotti salin toiselta puolelta minua käsi poskella näyttäen... miettiväiseltä. Vihaisen miettiväiseltä. Nakkasin niskojani, niin et

Näytelmä: Pieni yösoitto (Eine kleine Nachtverstellung) Henkilöt: Nikki, Saluunan omistajatar Karjalasta. Jarkko, cowboy Savosta. Kissi von Gilburt, lännen nopein kissa. Kuoro.  Ensimmäinen näytös. Nikki soittaa Jarkolle jonnekin tutkimattomalle preerialle. On hyvin myöhäistä. Saluunan kuistilta erottuu masto, jonka ympärillä kaartelee tuimia korppikotkia. Linja on auki, mutta kumpikin on hiljaa.  Nikki (tekopirtästi): "Mitä, jos mie nukahtaisin täällä. Et varmaan edes huomais, musiikki vain kuuluis." Jarkko (pirullisesti): "Ainakaan en pääsis sanomaan, että painu siitä kotiis nukkumaan." Nikki (epätoivoisen tekopirteästi):  "En kyllä sanonut sinulle, että painu kotiis nukkumaan siitä" Jarkko (ivallisesti): "Taisin sitten kuulla väärin, vai." Nikki: "Niin taisit kuulla." Toinen näytös. Nikki makaa saluunan takahuonessa jalat ilmassa heiluen ja on tanssivinaan musiikin mukaan. Hän heiluttelee puhelinta puolen

Riitelin Jarkon kanssa viikko sitten, kiirastorstaina. Oikeastaan se ei ollut edes kunnon riita, vaan inhottava väärinkäsitys. Oli yö. Oli jo pimeää ja vain pihalamppu ulkoa valaisi himmeästi huonettani. Olimme rakastelleet ja makasimme parvisängyssäni. Jarkko oli nukahtanut, mutta minä olin virkeä ja katselin onnellisena hänen kasvojaan valonhämyssä. Kumarruin ravistelemaan kevyesti häntä olkapäästä ja sanoin: "Mee kotiis siitä." Se oli siis leikkipuhetta - slangisanonta, jonka oli tarkoitus vain ilmaista huvittumista siitä nukahtamisesta. Mutta Jarkko kavahti pystyyn, kiskoi vihaisena vaatteet ylleen ja painui ulos edes hyvästelemättä. En ehtinyt selittää mitään. Seuraavana päivänä vanhempani ja veljeni lähtivät perhetuttujemme luo yökylään. Yritin soittaa Jarkolle, mutta hän ei vastannut puhelimeen. Myöhemmin sain tekstarin, jossa hän lyhyesti ilmoitti lähteneensä mummolaansa toiselle paikkakunnalle. Olin siis jäänyt pääsiäiseksi ihan yksin. Yritin sanoa itselleni