Ei ehkä oikeasti kokonaan onnellinen

Olen alkanut nähdä aamuöisin unia, joissa riitelemme julmasti. Ne ovat selkeitä ja todenmakuisia unia, raakoja ja karvaita unia - ne jomottavat koko päivän ajatusteni taustalla. Viime yönä uneksin, että Jarkko istui parveni alapuolella ja tekstasi sen pohjan täyteen kirosanoja. Juuri nyt hän näyttää siltä, kuin todella himoitsisi ottaa mustan tussin käteensä, kääntyä ja kirjoittaa kattoon "PASKA VITTU SAATANA", kirjoittaa yhä uudelleen, yhä suuremmilla, räikeimmillä kirjaimilla.

En tiedä, olenko menettänyt kyvyn keskustella hänen kanssaan, vai enkö ikinä ole siihen pystynytkään. Ajatuksemme ja tulkintamme saattavat ristetä toisiaan, kunnes liukuvat jälleen omille teilleen. Jarkossa on aina ollut sellaista hyvää, turvallista tavallisuutta, minkä vuoksi hänen kanssaan on ollut hyvin helppo olla. Hän solahtaa luonnollisesti osaksi perheeni elämää ja tulee vanhempieni kanssa toimeen paremmin kuin minä itse - itseasiassa hän tulee heidän kanssaan paremmin toimeen kuin minun kanssani. Välillä turhaudun eroavaisuuksiimme. Haluaisin keskustella kirjoista ja elämästä, ja häntä kiinnostaa enemmän hiihtokisat tai Putous. Hän haluaa konservatiivisia asioita elämässä: viran, koiran ja omakotitalon. Minä taas haluaisin jättää kaiken tämän kuolettavan keskiluokkaisuuden taakse. Unelmoin boheemista opiskelijaelämästä suuressa kaupungissa, runoudesta, punaviinistä pahvimukissa...  Joskus arvot ja maailmankatsomus vielä painavat vaa'assa enemmän kuin rakkaus ja seksi. Ei vielä, mutta varmaan joskus. Se tuntuu samalla helpottavalta ja vaikelta. Helpottavalta, koska kuitenkin rakastan häntä enkä osaa ajatella elämää ilman häntä. Ja vaikealta, koska minun on pakko tunnustaa, etten ole ehkä oikeasti kokonaan onnellinen.

Ihannointia ja juhlatunnelmaa

Yläkoululaisina ihailimme lukiolaisia yli kaiken. Parhaiten muistan abiturientit omalta kasiluokaltani: suorastaan fanitin yhtä tyrmäävän kaunista, pitkää ja ultratyylikästä vaihto-oppilastyttöä. Jopa hänen nimensä tavuissakin (An-to-nel-la) oli mielestäni hohdokas, pehmeä ja lämmin poljento. Yhden pariskunnan teatraalisen romanssin vaiheita seurasimme välitunneilla nälkäisin silmin koko pitkän talven. Vanhojentanssit ja penkkarit olivat kouluvuoden kohokohtia: oli kiinnostavaa nähdä, kuka olisi kenenkin tanssipari ja minkälaisissa asuissa ihannoimani henkilöt loistaisivat. Kaukorakastuimme frakkipukuisiin poikiin ja keskustelimme päiviä tyttöjen mekoista ja kampauksista. Ja penkkaripäivinä juoksimme vilkuttaen rekkojen perässä ja juhlahumuiseen riemuun sekoittui ikävää: nyt he jättävät koulun ja lähtevät eteen päin. 

Kun on oma vuoro, nämä rituaaliset juhlapäivät eivät olekaan ihan samanlaisia kuin on aina kuvitellut. Ne eivät ole ihmeellisen taianomaisia, vaan niistä tuleekin osa tavallista elämää. Kengät hiertävät, välillä väsyttää, lavalla tulee kylmä. Ja kuitenkin tajuaa, että kaikki on kohdallaan - juuri tällaista se on ja olla pitää.

Ihanat penkkarit, ihanat lukiokaverini.... Aamupäivällä lauloimme abilauluja koko koululle. Olimme tehneet käytäville vesiväreillä maalauksia opettajista, ja ilokseni huomasin että yksi ja toinenkin opettaja haki mukaansa maalamiani kuvia päivän päätteksi. Ala- ja yläkoululaiset piirittivät meitä aamusta iltaan karkinkiilto silmissä. Jarkko tuli Veljen kanssa kadunvarteen katsomaan penkkariajelua, ja huiskutin heille innoissani ja tähtäsin heitä karkkisateella.

Illalla vaihdoimme penkkariasut bilehileisiin ja tanssimme aamuun asti Gemmissä. Jarkko oli mukana ja käyttäytyi koko illan kuin paras poikaystävä ikinä.

Tänään... väsynyt ja onnellinen!

Helvetin helppo sanoa

Jarkko tulee huomenna meille katsomaan penkkareitani. Olen odottanut häntä monta päivää, mutta nyt minua oikeastaan enemmänkin pelottaa. Viime viikkoina olemme riidelleet ja sopineet kerta toisensa jälkeen puhelimessa, enkä usko että tulee olemaan helppoa olla yhdessä. Pari päivää emme toki ehdi ajattelemaan muuta kuin seksiä, sitten pari päivää meillä on mukavaa yhdessä. Mutta sitten pitkästymme, alamme loukata toisiamme, mökötämme - ja entä sen jälkeen? Sama näytelmä alusta loppuun uudestaan?

En haluaisi olla pessimistinen, mutta minun on yhä vaikeampi nähdä suhteen kestävän koossa tällaisilla eväillä. Kumpikaan meistä ei haluaisi matkustaa toisen luokse. Pakkohan meidän on, mutta se tuntuu aina kompromissien tekemiseltä. Minusta on niin vaikeaa olla siellä heidän luonaan, kun ei ole mitään omaa rauhaa. Isoisän luona tosin on tilaa, mutta Isoisä itse tuntuu menevän seurassani jotenkin hämilleen ja jos joudumme olemaan kahden, vallitsee sellainen ikävä, kiusallinen hiljaisuus.

Joskus Jarkko livauttaa suustaan ohimennen jotain puolihuolimattoman ajattelematonta:  "Mua ei kyllä tuo ekonomi-suunnitelma kiinnosta pätkääkään." "Sinua, jos ei olis, niin tuo N.N. olis kivannäköinen tyttö." "Minä en enää teille tuu. Minulta on menny jo sata euroa lippuihin." Ohitan nämä, karistan ne mielestäni. Mutta joskus jään miettimään, että paljastuuko moisissa töksäytyksissä kuitenkin karu totuus. Ovatko ne enemmän totta, kuin se, kun hän sanoo rakastavansa minua? "Rakastan sinua", on niin helvetin helppo sanoa - sen voi sanoa, vaikka ei tunne toista ja vaikka toisen ajatukset eivät kiinnosta. Sen voi sanoa, vaikka se olisi yhtä isoa valhetta.

Kolmas vaihtoehto

Meidän välillämme on jo nyt muuttunut jokin. Kaipaan päivä päivältä enemmän, mutta en tiedä kaipaanko häntä vai unelmaa hänestä. Ikävöin onnellisia päiviä hänen kanssaan, kaukaisia päiviä. Todellisuus on erilainen. Olemme molemmat kireitä ja herkkiä loukkaantumaan. Meillä on edelleen hetkiä: kun nauramme tai rakastelemme. Mutta keskusteleminen johtaa hyvin helposti kinastelemiseen.

Jarkko tuntuu olevan tyytyväinen elämäänsä näinä päivinä. Hän viettää paljon aikaa isoisänsä luona maalla. Hän soittaa minulle sieltä jostain syystä salaa ja lopettaa puhelut hätäisesti, kun joku tulee huoneeseen. Ehkä hän häpeää minua? Eilen, kun soitin, hän oli juuri lähdössä ystäviensä kanssa raflaan. Kurtistin kulmiani, kohautin olkapäitäni, lopetin puhelun siihen. Soitin heti Anulle, ja lähdimme Unioniin tanssimaan.

Nämä ongelmat johtuvat jostain aivan muusta kuin kaukosuhteesta ja erillään asumisesta. Meitä repii yhdeltä suunnalta rakkaus, ystävyys ja tottuminen ja toiselta kyllästyminen ja välinpitämättömyys. Suhteemme on kulumassa loppuun vääjäämättömästi - ankean, kylmän pohjoistuulen nopeudella. Joskus toivon, että tähän ikuisuuskysymykseen olisi vielä kolmaskin vaihtoehto lähtemisen ja jäämisen lisäksi.

Jou-kirjoituksia, opiskelua, onnea, haikeuttakin

Perjantaina polkaistiin kevään ylioppilaskirjoitukset käyntiin tekstitaidon kokeella. Vaikea sanoa, mutta eiköhän se mennyt ihan hyvin. Ensi viikolla on kuullunymmärtämiskokeet ja penkkarit, ja sitten alkaa lukuloma. Penkkareiden valmistelu on ollut hauskaa, ja jos olisi ollut enemmän aikaa, niin se olisi ollut vielä hauskempaa. Aika on todella ollut kortilla, koska viimeisinä koulupäivinä on ollut paljon kokeita. Toisaalta tämän viimeisen rutistuksen on jaksanut, koska lukuloman alku on kajastanut yhä lähenevässä horisontissa. Myös huomaan stressaavani usein etukäteen koeviikkoja ja täyttyvää kalenteria, mutta sitten kun käärin hihat ja pääsen lukemisen ja laskemisen makuun, niin minuun laskeutuu tekemisen rauha. Samalla tavalla uskon, että itse kirjoituksia varten opiskeleminen on lopulta helpompaa, kuin niiden ajatteleminen etukäteen.

Olen toisaalta ekstaattisen onnellinen, kun koulu loppuu ja vapaus alkaa. Toisaalta minuun hiipii haikeuden vihlaisu, kun ajattelen, että nämä ovat viimeisiä päiviä yhdessä koulukaverien kanssa. Varmasti pidetään yhteyksiä monien kanssa, mutta ihan samanlaista se ei enää koskaan ole. Ystävät lähtevät ja muuttavat, muuttuvat, tulee uusia kavereita. Me ei olla enää me. 

Curling-lapsi

Kirjoitin viikko sitten kotielämästä, joka on ollut viime viikkoina kuin pahaa unta. Takana oli taas yksi epätoivoinen viikonloppu, ja minä olin pohjattoman väsyksissä ja lohduton. Kirjoitin yhdestä raadollisesta kohtauksesta isän kanssa turhan yksityiskohtaisesti. Aamuyöllä heräsin yhtäkkiä säpsähtäen. Mitä jos päivityksestäni seuraisi jotain? Jos jotenkin se johtaisi siihen, että jokin viranomaistaho puuttuisi elämäämme? Hapuilin pimeässä puhelimeni ja poistin artikkelin. Ehkä sitä ei ehtinyt monikaan lukea.

Kun isä on humalassa, hänen persoonansa muuttuu. Ensin leppoisaksi. Hänen äänensä muuttuu jotenkin pyöreämmäksi, pehmeämmäksi ja hän naurahtelee teennäisen lämpimästi. Vihaan sitä ääntä, tiedän mitä se enteilee. Kun juomakausi kestää pitempään, niin kuin nyt, hänestä tuli ärtyisä ja käsittämättömän ilkeä. Ilkeys toimii kahdella piinaavalla tasolla: ensinnäkin häneltä löytyy niin rumaa ja alhaista sanastoa, että sen kuuleminen tekee pahaa, saa silmät vaistomaisesti sulkeutumaan ja pään kääntymään järkytyksestä.

Toiseksi hän tuntee kohteensa aika hyvin ja osaa iskeä erehdyttävän tarkasti heikkoihin kohtiin, niihin jotka satuttavat eniten. Äidille hän esimerkiksi saattaa puhua julman loukkaavasti tämän vanhemmista ja sisaruksista. Vuosi sitten surin Jarkon muuttamista toiseen kaupunkiin. Olin vuoden nuorempi ja vuoden luottavaisempi ja menin uskoutumaan isälle. Isä oli selvin päin. Selvänä hän on kiltti ja herkkä, hän kuunteli ja itki myötätunnosta. Muutama viikko eteen päin, niin hän huusi humalassa ääni uhkuen halveksuntaa: "... ja yks hullu pillittää siellä jonkun jätkän perään!"

Yritän väistää konflikteja isän kanssa. Jopa päin vastoin: yritän yleensä tasoittaa hänen tietään olemalla häiritsemättä ja hoitamalla omat asiani, auttamalla, hymyilemällä ja olemalla positiivinen, rakentamalla rauhaa. Olen curling-lapsi.

Viime viikonloppuna lankesin polultani. Suutuin ja näytin tunteeni, vastasin loukkauksiin loukkaksilla ja ilkeyteen ilkeydellä. Siitä ei seurannut mitään hyvää.

Paras mitä voin tehdä, on hoitaa edelleen oman tonttini. Olla vahva ja sisukas. Löytää voiman sisältäni. Uskoa itseeni ja tulevaisuuteen.