Mansikkapelloilla, ikuisesti

Olen alkanut nähdä aamuöisin unia, joissa riitelemme julmasti. Ne ovat selkeitä ja todenmakuisia unia, raakoja ja karvaita unia - ne jomottavat koko päivän ajatusteni taustalla. Viime yönä uneksin, että Jarkko istui parveni alapuolella ja tekstasi sen pohjan täyteen kirosanoja. Juuri nyt hän näyttää siltä, kuin todella himoitsisi ottaa mustan tussin käteensä, kääntyä ja kirjoittaa kattoon "PASKA VITTU SAATANA", kirjoittaa yhä uudelleen, yhä suuremmilla, räikeimmillä kirjaimilla. En tiedä, olenko menettänyt kyvyn keskustella hänen kanssaan, vai enkö ikinä ole siihen pystynytkään. Ajatuksemme ja tulkintamme saattavat ristetä toisiaan, kunnes liukuvat jälleen omille teilleen. Jarkossa on aina ollut sellaista hyvää, turvallista tavallisuutta, minkä vuoksi hänen kanssaan on ollut hyvin helppo olla. Hän solahtaa luonnollisesti osaksi perheeni elämää ja tulee vanhempieni kanssa toimeen paremmin kuin minä itse - itseasiassa hän tulee heidän kanssaan paremmin toimeen kuin minun k

Yläkoululaisina ihailimme lukiolaisia yli kaiken. Parhaiten muistan abiturientit omalta kasiluokaltani: suorastaan fanitin yhtä tyrmäävän kaunista, pitkää ja ultratyylikästä vaihto-oppilastyttöä. Jopa hänen nimensä tavuissakin (An-to-nel-la) oli mielestäni hohdokas, pehmeä ja lämmin poljento. Yhden pariskunnan teatraalisen romanssin vaiheita seurasimme välitunneilla nälkäisin silmin koko pitkän talven. Vanhojentanssit ja penkkarit olivat kouluvuoden kohokohtia: oli kiinnostavaa nähdä, kuka olisi kenenkin tanssipari ja minkälaisissa asuissa ihannoimani henkilöt loistaisivat. Kaukorakastuimme frakkipukuisiin poikiin ja keskustelimme päiviä tyttöjen mekoista ja kampauksista. Ja penkkaripäivinä juoksimme vilkuttaen rekkojen perässä ja juhlahumuiseen riemuun sekoittui ikävää: nyt he jättävät koulun ja lähtevät eteen päin.  Kun on oma vuoro, nämä rituaaliset juhlapäivät eivät olekaan ihan samanlaisia kuin on aina kuvitellut. Ne eivät ole ihmeellisen taianomaisia, vaan niistä tuleeki

Jarkko tulee huomenna meille katsomaan penkkareitani. Olen odottanut häntä monta päivää, mutta nyt minua oikeastaan enemmänkin pelottaa. Viime viikkoina olemme riidelleet ja sopineet kerta toisensa jälkeen puhelimessa, enkä usko että tulee olemaan helppoa olla yhdessä. Pari päivää emme toki ehdi ajattelemaan muuta kuin seksiä, sitten pari päivää meillä on mukavaa yhdessä. Mutta sitten pitkästymme, alamme loukata toisiamme, mökötämme - ja entä sen jälkeen? Sama näytelmä alusta loppuun uudestaan? En haluaisi olla pessimistinen, mutta minun on yhä vaikeampi nähdä suhteen kestävän koossa tällaisilla eväillä. Kumpikaan meistä ei haluaisi matkustaa toisen luokse. Pakkohan meidän on, mutta se tuntuu aina kompromissien tekemiseltä. Minusta on niin vaikeaa olla siellä heidän luonaan, kun ei ole mitään omaa rauhaa. Isoisän luona tosin on tilaa, mutta Isoisä itse tuntuu menevän seurassani jotenkin hämilleen ja jos joudumme olemaan kahden, vallitsee sellainen ikävä, kiusallinen hiljaisuu

Meidän välillämme on jo nyt muuttunut jokin. Kaipaan päivä päivältä enemmän, mutta en tiedä kaipaanko häntä vai unelmaa hänestä. Ikävöin onnellisia päiviä hänen kanssaan, kaukaisia päiviä. Todellisuus on erilainen. Olemme molemmat kireitä ja herkkiä loukkaantumaan. Meillä on edelleen hetkiä: kun nauramme tai rakastelemme. Mutta keskusteleminen johtaa hyvin helposti kinastelemiseen. Jarkko tuntuu olevan tyytyväinen elämäänsä näinä päivinä. Hän viettää paljon aikaa isoisänsä luona maalla. Hän soittaa minulle sieltä jostain syystä salaa ja lopettaa puhelut hätäisesti, kun joku tulee huoneeseen. Ehkä hän häpeää minua? Eilen, kun soitin, hän oli juuri lähdössä ystäviensä kanssa raflaan. Kurtistin kulmiani, kohautin olkapäitäni, lopetin puhelun siihen. Soitin heti Anulle, ja lähdimme Unioniin tanssimaan. Nämä ongelmat johtuvat jostain aivan muusta kuin kaukosuhteesta ja erillään asumisesta. Meitä repii yhdeltä suunnalta rakkaus, ystävyys ja tottuminen ja toiselta kyllästyminen j

Perjantaina polkaistiin kevään ylioppilaskirjoitukset käyntiin tekstitaidon kokeella. Vaikea sanoa, mutta eiköhän se mennyt ihan hyvin. Ensi viikolla on kuullunymmärtämiskokeet ja penkkarit, ja sitten alkaa lukuloma. Penkkareiden valmistelu on ollut hauskaa, ja jos olisi ollut enemmän aikaa, niin se olisi ollut vielä hauskempaa. Aika on todella ollut kortilla, koska viimeisinä koulupäivinä on ollut paljon kokeita. Toisaalta tämän viimeisen rutistuksen on jaksanut, koska lukuloman alku on kajastanut yhä lähenevässä horisontissa. Myös huomaan stressaavani usein etukäteen koeviikkoja ja täyttyvää kalenteria, mutta sitten kun käärin hihat ja pääsen lukemisen ja laskemisen makuun, niin minuun laskeutuu tekemisen rauha. Samalla tavalla uskon, että itse kirjoituksia varten opiskeleminen on lopulta helpompaa, kuin niiden ajatteleminen etukäteen. Olen toisaalta ekstaattisen onnellinen, kun koulu loppuu ja vapaus alkaa. Toisaalta minuun hiipii haikeuden vihlaisu, kun ajattelen, että nämä ov

Kirjoitin viikko sitten kotielämästä, joka on ollut viime viikkoina kuin pahaa unta. Takana oli taas yksi epätoivoinen viikonloppu, ja minä olin pohjattoman väsyksissä ja lohduton. Kirjoitin yhdestä raadollisesta kohtauksesta isän kanssa turhan yksityiskohtaisesti. Aamuyöllä heräsin yhtäkkiä säpsähtäen. Mitä jos päivityksestäni seuraisi jotain? Jos jotenkin se johtaisi siihen, että jokin viranomaistaho puuttuisi elämäämme? Hapuilin pimeässä puhelimeni ja poistin artikkelin. Ehkä sitä ei ehtinyt monikaan lukea. Kun isä on humalassa, hänen persoonansa muuttuu. Ensin leppoisaksi. Hänen äänensä muuttuu jotenkin pyöreämmäksi, pehmeämmäksi ja hän naurahtelee teennäisen lämpimästi. Vihaan sitä ääntä, tiedän mitä se enteilee. Kun juomakausi kestää pitempään, niin kuin nyt, hänestä tuli ärtyisä ja käsittämättömän ilkeä. Ilkeys toimii kahdella piinaavalla tasolla: ensinnäkin häneltä löytyy niin rumaa ja alhaista sanastoa, että sen kuuleminen tekee pahaa, saa silmät vaistomaisesti sulkeutuma