Helvetin helppo sanoa

Jarkko tulee huomenna meille katsomaan penkkareitani. Olen odottanut häntä monta päivää, mutta nyt minua oikeastaan enemmänkin pelottaa. Viime viikkoina olemme riidelleet ja sopineet kerta toisensa jälkeen puhelimessa, enkä usko että tulee olemaan helppoa olla yhdessä. Pari päivää emme toki ehdi ajattelemaan muuta kuin seksiä, sitten pari päivää meillä on mukavaa yhdessä. Mutta sitten pitkästymme, alamme loukata toisiamme, mökötämme - ja entä sen jälkeen? Sama näytelmä alusta loppuun uudestaan?

En haluaisi olla pessimistinen, mutta minun on yhä vaikeampi nähdä suhteen kestävän koossa tällaisilla eväillä. Kumpikaan meistä ei haluaisi matkustaa toisen luokse. Pakkohan meidän on, mutta se tuntuu aina kompromissien tekemiseltä. Minusta on niin vaikeaa olla siellä heidän luonaan, kun ei ole mitään omaa rauhaa. Isoisän luona tosin on tilaa, mutta Isoisä itse tuntuu menevän seurassani jotenkin hämilleen ja jos joudumme olemaan kahden, vallitsee sellainen ikävä, kiusallinen hiljaisuus.

Joskus Jarkko livauttaa suustaan ohimennen jotain puolihuolimattoman ajattelematonta:  "Mua ei kyllä tuo ekonomi-suunnitelma kiinnosta pätkääkään." "Sinua, jos ei olis, niin tuo N.N. olis kivannäköinen tyttö." "Minä en enää teille tuu. Minulta on menny jo sata euroa lippuihin." Ohitan nämä, karistan ne mielestäni. Mutta joskus jään miettimään, että paljastuuko moisissa töksäytyksissä kuitenkin karu totuus. Ovatko ne enemmän totta, kuin se, kun hän sanoo rakastavansa minua? "Rakastan sinua", on niin helvetin helppo sanoa - sen voi sanoa, vaikka ei tunne toista ja vaikka toisen ajatukset eivät kiinnosta. Sen voi sanoa, vaikka se olisi yhtä isoa valhetta.