Epäsovussa, eripurassa

Ripustin oveeni Tulenkantajien ohjelmanjulistuksen, vaikka en ole edes samaa mieltä. Itse asiassa en ole samaa mieltä kenenkään - edes itseni - kanssa tätä nykyä. Tuntuu kuin olisin vastapuolella kaikkia ja kaikkea, epäsovussa, eripurassa. Enkä jaksa tehdä sovintoja. Ainut, mitä kestän, on oman huoneeni rikkumaton rauha. Pystyn hengittämään vain yksin. Jarkon luona minua repii rauhattomuus ja kärsimättömyys. Koulussa on vielä pahempaa. Kokeet menevät poskelleen. Kaikki pyörii kevään kirjoitusten ympärillä, kaikki paitsi minä - minua ei vain kiinnosta. Ihmissuhteet repsottavat. Olen käynyt Anun kanssa muutamia kertoja Unionissa ja Giglinissä tanssimassa ja unohtamassa kaiken. Tiinasta en ole kuullut mitään. Vanhempia ja Veljeä tuskin näen. Jotta elämässä olisi vielä tragikomiikkaa, niin pari koulukaveria pitää siitä huolen vilkuilemalla minua kostein koiranpennun silmin. Se saa minut suunnilleen haluamaan kirkua, että ettekö te nyt tajua, ettei minussa ole mitään ihastumisen arvoista, ettei minulla ole mitään annettavaa.

Ja Jarkko taas - se on monimutkaista. Koko tämä yhdessä asuminen oli ehkä liian aikaista. Tai liian myöhäistä. Etukäteen minulla oli tästä joku harhaisen romanttinen haavekuva. Mutta todellisuushan on arkea, niin kuin kuka tahansa aikuinen olisi varmaan osannut minulle kertoa. Arkea, tiskivuoroja, kaupassa käymistä, television katsomista. Seksi on toki vapaampaa kuin koskaan aikaisemmin, koska kukaan ei voi kävellä kesken kaiken sisään eikä tarvitse yrittää olla hiljaa. Se puoli toimii, mutta joskus tuntuu, että sekö vain. Jarkko kyllä vaistoaa pahan oloni, mutta en osaa selittää hänelle. En osaa sanoittaa kasvavaa ahdistuksen tunnettani. Jos yritän, hän ei ymmärrä tai halua ymmärtää abstraktioitani. ("Se johtuu kuukautisista.")

Ehkä eniten haluaisin... vain kadota.

Kallion ja virvatulen rakkaustarina

Ukki oli vaitelias, mutta luja ja varma kuin kallio. Hän saattoi seurueessa olla hiljainen, mutta oli silti läsnä koko olemuksellaan. Kun hän sanoi jotain, se oli tarkkaan harkittua ja terävää. Kun hän hymyili, hymy säteili hänen koko kasvoistaan kuin kesäpäivän auringonloiste. Hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän siniset, syvänsiniset kuin taivaan huikea korkeus, ja kun hän nauroi ne suorastaan tuikkivat. Kun hän kielsi jotain, häntä toteltiin välittömästi.

Mummo on toista maata. Pieni, sievä ja eläväinen kuin virvatuli. Mummo pitää yllä pientä jutustelua kaiken aikaa ja rakastaa seuraa ja mukavaa juoruilua. Hänellä on kaunis, hieman käheähkö ääni, ja hän helähtää kerkeään nauruun tuon tuosta. Mummo touhuaa kaiken aikaa: leipoo, tekee käsitöitä, ei ole paikallaan. Joskus kun hän on ollut meillä vaikka hoitamassa sairastunutta Pikkuveljeä, hän on saattanut siinä sivussa siivota vaatekaappini ajankulukseen.

Kymmenisen vuotta sitten Mummo matkusti New Yorkiin, jossa hänellä on sukulaisia. Noin vain, yksin ja pelkäämättä, vaikkei edes puhu englantia.

Ukki ei ollut kiinnostunut matkailusta eikä viimeisinä vuosinaan oikein edes halunnut poistua kotoaan (paitsi kalastamaan). Mummolle se aiheutti mielipahaa, koska hän olisi mielellään käynyt vieraisilla, tanssimassakin. Me kaikki ehkä odotimme, että Mummo olisi leskeydyttyään enemmän alkanut toteuttaa näitä itselleen iloa tuottavia asioita. Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt. Mummokin jotenkin vanheni, kun Ukki kuoli. Mummon ehtymättömästä elämänilosta onkin osanen sammunut. Nauru ei helähdä yhä kirkkaana kuin ennen.

Olen miettinyt tätä. Että kaikista eroavaisuuksista ja ristiriidoistaan huolimatta he rakastivat toisiaan, täydensivät toisensa. Yksi plus yksi oli kolme. Ja nyt on vain yksi jäljellä.