Mansikkapelloilla, ikuisesti

Jarkon vanhemmat erosivat kesällä, ja perheen isä T muutti toiseen kaupunkiin. Jarkko ja hänen pikkusiskonsa ovat nähneet isäänsä aika vähän, joten T halusi viedä lapsensa lomamatkalle. Minutkin kutsuttiin mukaan. T vuokrasi matkailuauton, ja elokuun alussa teimme road-tripin Lappiin. Ei helpoin tapa lomailla - olimme pienissä tiloissa ja koko ajan yhdessä. Kaikilla oli varmaan välillä hermot kireällä. Mutta suuria yhteenottoja ei silti syntynyt. (Minä möksähdin Jarkolle kerran ja istuin aikani myrskynmerkkinä kannonnokassa) Ja loppujen lopuksi matka oli aika unohtumaton. Ajoimme suoraan kohti luodetta. Norjan Lapissa maisemat vaihtuivat vuoristoisen jylhiksi. Ajoimme ensin Altaan, jossa satoi ja Pikkusisko sairastui ja kulki ympäriinsä ämpärin kanssa. Jatkoimme maailman pohjoisimpaan kaupunkiin Hammerfestiin, jossa yllätimme poron syömässä kukkapenkissä pankin edustalla aivan keskustassa. Yöt olivat vielä aivan valoisia. Paluumatkalla kohti etelää tulimme Rovaniemen kautta

Viimeisenä kesätyöpäivänäni, viimeisen tunnin aikana oli hiljaista. Työkaverini korjaili jo pöytää verkkaisesti, ja minä  seisoskelin poissaolevana. Ääni: "Kilo tomaattia, kiitos." Liikahdin heti palvelualttiina tomaatteja kohti, mutta havahduin samassa ja nostin katseeni asiakkaaseen. Se oli Jari. Hän seisoi siinä sinisissä farkuissa ja teepaidassa, ruskettuneena ja hymyillen vinosti. Hän oli hoikka ja kapealanteinen ja hänen hiuksensa olivat lyhet. (Nopea muistikuva kädestäni sukeltamassa hänen silloin paljon pitemmissä, kihartuvissa hiuksissaan). "Mä istuin aiemmin tuolla kahvikopilla. Kyl mä sut heti tunsin. Mä en vaan heti kehdannut tulla tähän." Kaikki yksityiskohdat keskustelustamme ovat taas häipyneet mielestäni. Mielessäni on muistoja aurinkoisen keveästä uteliaisuudesta, jolla tarkkailimme toisiamme. Tuttuuden tunnusta tässä vieraassa ihmisessä. Oudosta jännitteestä, joka syntyi edellisen ja ainoan tapaamisemme läsnäolosta. En tälläkään ke

En ole kirjoittanut niin pitkään aikaan, etten tiedä mistä aloittaa. Kesän viimeisinä viikkoina onnistuin totisesti sotkemaan asioita. Yhtenä uneliaana iltapäivänä heinäkuun lopussa vastasin tuntemattomaan numeroon. "Moi, täs on  Jari . Tunnetko?" Ääni oli tuttu, hieman käheä ja huvittunut. Tajuntani läpi kuvasteli sekunnissa sata välähdyksenomaista muistoa. Kun selvisin häkellyksestäni, meillä oli ihan vapautunut juttutuokio. Jari muisti elämästäni hämmästyttävän useita yksityiskohtia. Puhuimmeko me sinä iltana todella niin paljon? Minulle se yö oli niin dramaattinen ja kohtalokas, että olen unohtanut  normaalit jokapäiväisyydet. Kun Jari sitten pyysi minua ulos, selitin asiat vähän paremmin kuin Jamille pari päivää aikaisemmin. (Tai niinhän minä luulin).  Sitten palasin huoneeseeni, jossa Jarkko odotti minua. Istuin hänen syliinsä ja vapisin. En halunnut valehdella enää yhtään  ja kerroin, että soittaja oli sama poika, jonka kanssa olin silloin, kun meillä oli