Mansikkapelloilla, ikuisesti

En vastaa enää puhelimeen, paitsi kun Maria tai vanhempani soittavat. Puhelimen piristessä jatkan lukemista, syömistä tai mitä sitten teenkin. Parina viime viikkona olen antanut numeroni neljälle pojalle, jotka olivat kaikki mukavia, fiksuja ja hyvännäköisiä. Mutta en vain kestä ajatusta heidän kanssaan puhumisesta.  Minulla on alkuviikosta melko paljon luentoja. Koulussa tunnen olevani normaali ihminen, jolla on elämä. Tapaan siellä niitä harvoja kavereita, joita vielä tunnen Opiskelukaupungissa: graduryhmäni tyttöjä, Tommia ja Miikaa.  Kotona on vaikeampaa. Törmäilen jatkuvasti ikäviin, ei-toivottuihin muistutuksiin Jarkosta. Kun avaan laatikon, siellä on valokuva tai jokin muu esine. Tuo tulitikkuaskikin tässä pöydällä, jonka ääressä kirjoitan: siihen on raapustettu lyijykynällä "13.09" - junan saapumisaika Toisesta Kaupungista toukokuussa 2017. Ensimmäinen yhteenpaluu ensimmäisen eron jälkeen. Pöytäliina on joululahja häneltä. Maljakko: viinikarahvi, jonka joimme vuosi si...

Muutama suhteellisen fine päivä. Sitten tilanne repeää jostain mitättömästä syystä. Emme pariin tuntiin puhu sanaakaan. Sitten infernaalinen, hysteerinen riita: huudamme ja itkemme ja paiskomme ovia. Viimeisenä yönä puhumme aamuviiteen asti - tai ei se taaskaan ole puhumista keskinäisen ymmärtämisen vuoksi, vaan pikemminkin hyytävänkauheaa epäkeskustelua. Olisi parempi, jos Jarkko huutaisi minulle. Mutta hänestä tulee jäisenkylmä kivikasvo; hän kätkee kaikki tunteensa ja aidot ajatuksensa. Hän ei kerro oikeita asioita, niitä joita miettii: sen sijaan hän hymyilee kalseasti, ivailee ja replikoi. Hänen tarkoituksensa on piilottaa sisimpänsä minulta. Se saa minut aivan järjiltäni. Alan itse puhua puhumistani, ravistelen häntä sanoillani hereille, kärjistän omia mietteitäni saadakseni irti minkä tahansa aidon reaktion. Mutta Jarkko katoaa yhä syvemmälle piiloon itsensä sisälle. Suhteessamme on ollut helvetillisiä aikoja, mutta tämä pääsiäinen on absoluuttinen nollapiste. Kaikki ...

Tarkoitus oli tavata ja tunnustella, että aloittaisimmeko kuitenkin alusta vielä kerran. Jarkko oli tulossa luokseni seuraavana päivänä, ja minä puuhailin hyväntuulisena kaikkea pientä ja mukavaa. Ostin ruokaa, sovitin vaatekaupassa kesäisiä mekkoja, siivoilin. Illalla Maria piipahti luokseni pari olutpulloa tuliaisinaan, istuimme parvekkeella ilta-auringossa ja juttelimme niitä näitä. Puhelimeni soi hiukan ennen kahdeksaa. Se oli Jarkko, joka ilmoitti, ettei tulisikaan. Selitys oli, ettei hänellä ollut rahaa junalippuun. Muka. En edes osannut sanoa hänelle mitään, koska olin niin häkeltynyt, vihainen ja loukkaantunut. Olin suhtautunut koko juttuun erittäin varauksellisesti ja minua oli epäilyttänyt niin hänen kirjeensä, puhelunsa kuin vierailusuunnitelmansakin. Silti olin kiistattomasti pettynyt, ja jotenkin nöyryytetty. Maria piti minulle tiukan puhuttelun ja sanoi, että tällä kertaa minun pitää uskoa ja hellittää lopullisesti. Jarkko on liian arvaamaton, liian piittaama...