Mansikkapelloilla, ikuisesti

Pääsykoepäivänä Opiskelukaupunki teki minuun jopa suuremman vaikutuksen kuin itse valintakoekaan. Oli kaunis, kesäkuinen päivä, ja minulla oli paljon ylimääräistä juna-aikataulujen suomaa aikaa. Kävelin ympäriinsä kartan kanssa, ihastuin kaikesta ja näin kaiken kiinnostavana ja ihmeellisenä: korkeat talot, puistot, ikivanhat kirkot. Kokeeseen sisältyi englanninkielinen haastattelu, johon saavuin pää niin onnellisesti pyörällä kaupungin tunnelmasta ja omista unelmistani, että unohdin kokonaan jännittää. Meille syntyi haastattelijan kanssa aito keskustelu, jossa syntyi oikeita ajatuksia vaihdettavaksi. Kun opettaja kiitti minua haastattelun päätteeksi, vastasin automaattisesti: "It was a pleasure" - ja kaikki, sekä haastattelijani että keskustelua seuranneet arvostelijat, herähtivät vapautuneeseen nauruun. Oliko nauru ollut hyvä vai huono merkki ja oliko reaktioni ollut jotenkin nolo? Tästä sain vihiä vasta tulokset saatuani. Pääsin sisään sekä yhteispiste- että haastattel...

Yläkoululaisina ihailimme lukiolaisia yli kaiken. Parhaiten muistan abiturientit omalta kasiluokaltani: suorastaan fanitin yhtä tyrmäävän kaunista, pitkää ja ultratyylikästä vaihto-oppilastyttöä. Jopa hänen nimensä tavuissakin (An-to-nel-la) oli mielestäni hohdokas, pehmeä ja lämmin poljento. Yhden pariskunnan teatraalisen romanssin vaiheita seurasimme välitunneilla nälkäisin silmin koko pitkän talven. Vanhojentanssit ja penkkarit olivat kouluvuoden kohokohtia: oli kiinnostavaa nähdä, kuka olisi kenenkin tanssipari ja minkälaisissa asuissa ihannoimani henkilöt loistaisivat. Kaukorakastuimme frakkipukuisiin poikiin ja keskustelimme päiviä tyttöjen mekoista ja kampauksista. Ja penkkaripäivinä juoksimme vilkuttaen rekkojen perässä ja juhlahumuiseen riemuun sekoittui ikävää: nyt he jättävät koulun ja lähtevät eteen päin.  Kun on oma vuoro, nämä rituaaliset juhlapäivät eivät olekaan ihan samanlaisia kuin on aina kuvitellut. Ne eivät ole ihmeellisen taianomaisia, vaan niistä tul...

Minulla on harmaa neule, villasukat ja tukka löysällä letillä. Istun omassa huoneessani sohvalla teekupin kanssa ja tiedän, että pitäisi vielä lukea saksaa. Mutta en millään viitsisi palata tasaiseen arkeeni vanhojenpäivän tunnelmista, joihin ajatukseni harhautuvat tämän tästä. Niin upea ja unohtumaton päivä, mutta yksi juttu tapahtui ja painaa mieltäni. Kävimme pienellä porukalla aamulla vanhassa alakoulussamme tervehtimässä luokanopettajaamme. Melkein tärkeämpää oli kuitenkin tavata vanhaa englanninopettajaamme. Hän on persoonallinen ja vähän kiistanalainenkin henkilö, josta on huhujen mukaan tehty jopa valituksia. Mutta joka tapauksessa hän oli hurmaava, unohtumaton opettaja, joka sai minut rakastumaan englannin kieleen. Hän otti meidät vastaan omalla jäljittelemättömällä tyylillään ja sai tuntemaan itsemme aivan erityisiksi. Toisin kuin vanha jäärä luokanopettajamme, joka tavallaan oli ihan hyvillään meidät tavatessaan, mutta esitellessään meitä lapsille tokaisi joten...

Viime viikot ovat menneet todella ruusuisesti. Meillä oli koulukuvaus, jossa kunnostauduin jähmettyneellä tekohymyllä ja tummilla silmänalusilla (viikonloppuisin unet ovat jääneet vähiin sattuneesta syystä). Lyhyt, luminen pakkasjakso tässä välillä piristi mieltä, mutta aiheutti ongelmia elämäntapapyöräilylleni. Yhtenä aamuna pyöräni ei lähtenyt käyntiin, vaikka kokeilin jäiseen lukkoon vuorotellen tulitikkuja, sytkäriä ja lukkosulaa. Toisen koulupäivän iltana pyöränavain katkesi napsahtaen, kun yritin kääntää sitä jäätyneessä lukossa, ja jouduin ruuhkabussin armoille. Mediassa on keskusteltu Wilma-viesteistä. Meidän koulussa on ainakin yksi opettaja, joka antaa suoraa palautetta. Rakas entinen saksanopettajamme oli tässä päivänä eräänä sijaisenamme historian tunnilla. Jouduimme katsomaan puisevaa, ruotsinkielistä videota Engelistä. Koulupäivän onnellisesti päätyttyä I. etsi Anun ja minut käsiinsä ja ilmoitti olevansa PETTYNYT meihin. Emme siis todellakaan olleet jutelleet tunnilla...

Iiris Pääkallo -bileemme - kaikki hienot valmistelumme ja vaivannäkömme - epäonnistuivat melko täydellisesti. Kaikki näytti niin hyvältä: hyytävä alttarimme, reidenpaksuisilla laivaköysillä erotettu tanssilattia, savukone ja huikea bändi. Mutta porukka alkoi ryypätä jo alkuillasta. Valvojana ollut Sakke raivostui, ja hänen raivonsa saavutti eeppiset mittasuhteet. Hän riehui ympäriinsä kuumapäisenä, ruuvasi irti ovenkahvoja ja tutki laukkuja. Ja kun muu ei enää auttanut, hän sytytti valot, kiipesi lavalle ja julisti juhlat päättyneiksi. Tämän jälkeen ei ollut muuta tehtävissä kuin alkaa siivota pois niin suurella työllä tekemiämme koristeluja.  Lähdin Raisan, Anun ja Sannan kanssa sinä iltana vielä kaupungille. Muutama matikankurssin poika tuli mukaan. Yksi heistä kuvittelee olevansa rakastunut minuun. Ei niin, että hän olisi sanonut tai tehnyt mitään, mutta kyllähän sen vaistoaa tällainenkin introvertti kuin minä. Hän on oikein sellainen reilu, kunnon poika, todella älyk...

Eilen oli penkkarit, Jarkon viimeinen koulupäivä. Abit olivat selvästi olleet luovan hulluuden vallassa koulua koristellessaan. Seinät olivat täynnä hulvattomia julisteita. Yhdessä muuten seisoi kissankokoisin kirjaimin: "Niina ja Anu: Onko ikävä Irkkua?" Se oli tietysti Satun ja Leenan käsialaa. Irkku on siis yläkoulun aikainen saksanopettajamme, reilu ja rempseä maikka, jota meillä tosiaan on ollut vähän ikävä. Ei siinä muuten mitään, mutta Irkku oikein otti asiakseen etsiä meidät käsiinsä koulun käytäviltä ja tuli kysymään, mitä teksti tarkoitti. No - vakuutimme, että vain ja ainoastaan aitoa ikävää hyvää opettajaa kohtaan. Jarkko oli pukeutunut maajussiksi työhaalariin, saappaisiin ja oranssiin Hankkija-lippikseen, ja näytti supersöpöltä. Jostain syystä tuollainen työmies-look puree minuun! Jarkko pisti lippiksensä minun päähäni, kun istuskelin hänen kanssaan käytävän penkillä. Nykyinen saksanopettaja tuli kertomaan Jarkolle kuunteluiden tuloksia. Sitten hän huom...

Mikä lie kulkutauti riehui juuri silloin, kun meillä piti olla hartaasti  odotettu puurojuhla . Minulle nousi korkea kuume, ja jouduin lähtemään kesken päivän koulusta. Kotona otin buranaa, kaaduin sänkyyn ja vaivuin syvään uneen. Heräsin yhtäkkiä iltapäivällä yllättävän pirteänä ja tunnustelin oloani: kuumeeni oli laskenut. Soitin heti Anulle, että tulen mukaan. Pakkasin röyhelöhameeni, pitsipöksyni ja sukkanauhani kiireellä, ja ehdimme vielä ajoissa koululle ja pukuhuoneeseen meikkaamaan. Suvi ja Marikakin olivat saapuneet paikalle nuhaisina ja lääkkeen voimilla. Kauhistuksekseni huomasin, että musta toppini oli jäänyt kotiin - olipa syy sitten kuumehoureessani tai kiireessäni. Onneksi Nooralla sattui olemaan mukana varatoppi, jota sain lainata. Mutta  can-canimme  meni joka tapauksessa loistavasti, räjähtävällä energialla. Tytöt olivat aivan syötävän hyvän näköisiä. Suvi varsinkin - hänellä oli yläosana oikea, tiukka korsetti, ja hän suorastaan hehkui vaarallista ...

Vihasin liikuntatunteja alakoulussa. En varmaan alkuun, mutta opin vihaamaan. En ole hyvä pallopeleissä, enkä yleisurheilussa. Minulla on kyllä hyvä rytmitaju. Alakoulun liikunnanopettaja ei varsinaisesti nähnyt näitä ominaisuuksiani. Hän ei oppinut edes nimeäni niiden kuuden vuoden aikana, joina minulle liikuntaa opetti. Viidennellä luokalla hän lupasi, että nostaa kaikkien numeroa, jotka liittyvät koulun liikuntakerhoon. Liityin. Ajattelin, että voin olla parempi jos harjoittelen. Parin kuukauden jälkeen päätin lopettaa kerhon, koska tunsin harjoittelusta huolimatta edelleen olevani näkymätön ja huono. Opettaja katsoi minua vinosti ja sanoi säälin ja halveksunnan sekaisella äänensävyllä: "Lopeta vain. Tämähän ei ole sinun lajisi."  Yläkoulussa opettaja vaihtui. Kun meillä oli ollut muutama viikko liikuntatunteja, uusi liikunnanopettaja kysyi kaikilta liikunnannumeroita. Minua hävetti sanoa ääneen se seiskani. En varmaan ikinä unohda, miten yllättyneenä opettaja huudaht...