Koululiikuntaa ja zumbaa

Vihasin liikuntatunteja alakoulussa. En varmaan alkuun, mutta opin vihaamaan. En ole hyvä pallopeleissä, enkä yleisurheilussa. Minulla on kyllä hyvä rytmitaju. Alakoulun liikunnanopettaja ei varsinaisesti nähnyt näitä ominaisuuksiani. Hän ei oppinut edes nimeäni niiden kuuden vuoden aikana, joina minulle liikuntaa opetti. Viidennellä luokalla hän lupasi, että nostaa kaikkien numeroa, jotka liittyvät koulun liikuntakerhoon. Liityin. Ajattelin, että voin olla parempi jos harjoittelen. Parin kuukauden jälkeen päätin lopettaa kerhon, koska tunsin harjoittelusta huolimatta edelleen olevani näkymätön ja huono. Opettaja katsoi minua vinosti ja sanoi säälin ja halveksunnan sekaisella äänensävyllä: "Lopeta vain. Tämähän ei ole sinun lajisi." 

Yläkoulussa opettaja vaihtui. Kun meillä oli ollut muutama viikko liikuntatunteja, uusi liikunnanopettaja kysyi kaikilta liikunnannumeroita. Minua hävetti sanoa ääneen se seiskani. En varmaan ikinä unohda, miten yllättyneenä opettaja huudahti: "Miten se voi olla mahdollista - etkö sie sitten tehnyt siellä tunneilla mitään?" Hän näki minut toisin - näki, että minusta on johonkin. Kolmen vuoden ajan tämä opettaja kannusti ja rohkaisi. Usein tunneilla oli myös vaihtoehtoja ja mahdollisuus valita kahdesta lajista. Opettaja opetti paitsi liikuntaa myös liikunnan iloa. En ole edelleenkään hyvä pallopeleissä, mutta uskallan yrittää ja teen parhaani. 

Tänä syksynä aloin käydä zumba-tunneilla. Nautin siitä aivan käsittämättömän paljon. Hetkittäin tanssiessa koko muu maailma unohtuu. On vain musiikki ja rytmi. Liikkeet tulevat minulta jotenkin luonnostaan ja helposti. Tunnin vetäjä kysyi minulta ensimmäisen tunnin jälkeen, että mitä tanssia harrastan, jazzia, balettia vai mitä. Eikä hän ollut uskoa, että yhtä viikonloppukurssia lukuun ottamatta en ole koskaan ollut tanssitunnilla. 

Minäkin siis voin olla hyvä jossain liikunnassa. 

Kiitos yläkoulun opettajalleni.