Mansikkapelloilla, ikuisesti

Kätkeydyn maailmalta syleilyysi. Piilotan hehkuvat kasvoni ihmisiltä ja auringolta, paljastan ne vain sinulle öittemme silkkisessä mustuudessa. Olen liian palavissani puhuakseni muiden kanssa: hymyilen heille etäisesti  ja hengitän tulenlieskoja, puhaltelen savuhattaroita huulteni välistä. Vaellan kuin autuas näkyjennäkijä: sinä räjäytät kaiken harmaan silmissäni kultaisiksi väreiksi ja muodoiksi.  Lepertelet sydämelleni viisaita salaisuuksia ja paikkaat sen ehyeksi ja kauniiksi kuin rubiinin, onnellisemmaksi kuin koskaan. Sillä minä olen ollut tyttö ja olen tuntenut poikia. Mutta sinä olet mies ja vihit minut naiseksi ihanin salamenoin poppamiehen käsilläsi ja loitsuillasi, jotka tiukkuvat huuliltasi kuin ambra ja hunaja.  Olen tulvillani ihmetystä ja rakkautta. Kuiskailen jumalille nimeäsi; se on suloisin rukous, jonka osaan.

Voidapa hypätä syliisi kuin ihanana kesäyönä järveen: ponkaista laiturilta huimapäisesti nauraen, syöksyä syvyyksiin pää edeltä ja silmät kiinni. Upota, sukeltaa, henkeään  pidätellen,   nautinnollisen rohkeasti. Voidapa hypätä empimättä ja vailla pelkoa,  kokeilematta varpaalla veden kylmyyttä, tähyilemättä kiviä pinnan alla. 

Kun saavut luokseni, saavut epäluottamuksen karulle maaperälle, jonka ylle ei aurinko enää ikinä nouse.  Hiljaisten katujen yllä roikkuu ikuinen, valju aamuhämärä. Vaistoat, miten partisaanit tähtäävät sinua autioilta katoilta väijyen yhtäkin varomatonta liikettäsi.  Kujalla törmäät kalpeaan lapseen, sen silmät ovat säikyt, nälkäiset. Ojennat hyväätarkoittavan kätesi, mutta se luikahtaa pakoon kuin varjo.  Verhot heilahtavat ikkunoiden eteen.  Vilaukselta katseesi ehtii tavoittaa lujia, harmaita kasvoja, itkeneitä, peräänantamattomia silmiä.  Etkö ymmärrä.  Et ole tervetullut tänne valkeine lippuinesi,  lihavine rauhankyyhkyinesi.  Sota on kenties ohi.  Silti maa on raiskattu. Silti kodit ovat raunioina.  Silti lukemattomat ristit seisovat  synkkinä rivistöinä. Ja kylmä tuuli humajaa kaiken yli kuin myöhästyneet anteeksipyyntösi.  Olet saanut synninpäästösi.  Mene siis jo.  On aika sytyttää kynttilä kuolleille. Antaa ...

Elämäni on jatkunut, enkä ole aikoihin ajatellut Jarkkoa osana nykyhetkeäni. Se on tuonut maailmaani keveän, valoisan pilkahduksen ja uusien alkujen tunnun.  Yksi taannoinen puhelinkeskustelu Jarkon kanssa sai minut ottamaan takapakkia. En ymmärrä, miksi hänellä on vieläkin ote minusta. Tuntuu kuin olisin taantunut ja vanginnut itseni sata kertaa ajateltujen ajatusten, tuhat kertaa puitujen tunteiden tyrmään taas kerran. Ongelmaa ei olisi, jos voisin uskotella, että kyseessä olisikin tällä kertaa sovinto tai asioiden selvittäminen. Mutta kun en enää pysty. Minusta tuntuu, että yleensä pidämme yhteyttä vain siksi, että pelkäämme muutoksia.  Tai en tiedä. En tiedä. Ajattelen eri asioita joka päivä. Joskus tunnen itseni niin vahvaksi, että ajatuskin hänen kanssaan olemisesta naurattaa. Joskus vanha, tahmea katkeruus valtaa mieleni. Pari päivää sitten tapasin itseni toivomasta, että hän säilyisi elämässäni ystävänä. Ja joskus kaipaan häntä fyysisesti: terävät muistikuvat...

Olet komea kuin Lucifer itse, sinä julkea mies.  Joku turmeltunut jumala loi sinut kuvakseen.  Ei tomusta. Vaan sulasta kullasta ja myskistä, testostreonista ja eebenpuusta, marmorista  ja palaneitten naissydänten tuhkasta. Sinulla ei ole oikeutta  välinpitämättömään otteeseesi minusta. Ei oikeutta pakottaa palvomaan itseäsi, uhraamaan sieluani ja mielentyyneyttäni itsetyytyväisyytesi alttarilla. Miksi katsot minua  noilla jäähileisillä silmilläsi  kuin aikoisit repiä minut kappaleiksi himosta tai vihasta tai ainoastaan huvin vuoksi?

Raatele silmäni sokeiksi: ne muistavat hänen näkönsä.  Hakkaa käteni kappaleiksi:  hänen tuoksunsa on tarttunut niihin.  Revi auki rintani ja syötä mustille korpeille sydämeni,  joka vihattavasti sykkii kadotettua rakkautta.  Rakenna rovio ja anna tulen riehua ylitseni,  kunnes muutun hienoksi tuhkaksi, kunnes en tiedä, en tunne, en muista.  Kun minä unohdan hänet, hän katoaa maan päältä kuin uni aamun kylmässä kajossa.  Olkoon se minun kiroukseni.

  Mies lähti hyisenä lokakuun aamuna. Kukaan ei tiedä minne  eikä miksi.  Löydettiin vain raskaat jalanjäljet pihalta, määrätietoinen polku  neitseellisen puhtaan ensilumen poikki. Hän ei lähtenyt yksin: hän vei mennessään rakastettunsa,  pienen naisen,  jonka nimellä ihmiset nyt kutsuvat minua. Joskus kuvittelen heidän lähtönsä hetkeä.  Näen sen mielessäni  kuin oman muistoni:  Hän harppoo lumessa silmissään tyhjä päätös.  Nainen hänen sylissään,  pää hänen olkaansa vasten, väsymys, vaitonaisuus - Kaikki on sanottu. Kaikki on tehty. En tuntenut heistä kumpaakaan.  Hassua, mutta en tunne vielä itseänikään.  Minulle kaikki on uutta ja vierasta kuin ensilumi,  vain yksien jalkojen tallaama.

Kalpeina aamuöinä Jumala väsyy,  Hän väistyy,  Hänen kätensä kirpoaa kädestäni, siivet havisevat ja Hän on poissa.  Vähenee Jumalan valta - kasvaa valta  sinun ihmisenkäsissäsi.  Katso.  Voit ottaa minut kämmenellesi,  puristaa nyrkkiin sormesi ja puhaltaa minut pölynä maailman teille.  Voit noukkia kourallisen tomua ja luoda siitä minut uudelleen, voit puhaltaa minuun elämänhengen. Kalpeina aamuöinä ei auta minun rukoilla. Ei Jumalaa. Ei sinua. 

Ääneti laulaa Tuonelan virta, Ääneti sydämeni vaikertaa mustan veden partaalla. Nuoruuteni on laskenut alas jokea. Veden aalloilla toivoni, unelmani - Mitä sydämeni eilen vaali, keinuu laineilla tänään alas jokea, alas. Ja Tuonelan virran rannalla on minun pakko elää, elää! Vaikka itkisin mustaa vettä.

Anna soitti eilen. Kaipaan häntä niin paljon ja tarvitsen häntä elämääni enemmän kuin ketään. Anyways, tämä runo on sinulle, Anna: Lumivalko ja Ruusunpuna Ei olisi minua ilman sinua, ehkei mitään ilman sinua.  Minä olen sinun varjosi ja sinä olet minun kuvajaiseni.  Mitä on välissämme? Vain hiekkalaatikko, keinut ja parkkipaikka.  Mutta sinä pyrähdät nauraen pihan yli luokseni. Sinulla on ruusunpunaiset lettinauhat,  ja omani ovat lumenvalkoiset. Mitä on välissämme? Vain vuosia ja vuosia eilisten todellisuutta muistoiksi ja myyteiksi hämärtyneinä. Vain mies, mies, miehiä. Eikä kukaan heistä ollut yhtä rakas.  Mitä on välissämme, sisareni, rakkaani? Ei mitään ole välissämme, ei kukaan ole välissämme.  Vain minun ajatukseni leijailemassa ympärillämme. Poimit ne ilmasta hymyillen, itse kasvattamasi hedelmät. 

Minä olen tässä, minä, minunlaisenani. Minulla on hymyni, nenäni ja naarmuiset käteni, minulla on kaksi mustaa lettiä ja surulliset silmät. Ajatukseni ovat omiani: toiset ovat tyyniä kuin tunturijärvi, toiset vallattomia  ja yksi kiertää päätäni kiihkeänä kuin villieläin häkkiään. Onni on ystäväni, tuska tuttuni ja pelko nukkuu vieressäni elämäni kaikkina öinä. Sydämessäni vaalin  muistojani, uniani, satujani, rakkaitani. Maailmani on pieni, mutta oma. Älä siis tule kertomaan, millainen olen.  Minun ei tarvitse katsoa kuvajaista peilistä, jota kätesi pitelee. Ilmankin itseni tunnen. Tunnen arvoni, sieluni mittaisen. 

Kovaa, kovaa ainesta olet. Tylsytät viiltävimmän terän,  väsytät raudan, sammutat tulen -  luodit kimpoavat iholtasi takaisin. Ei sinuun pysty kivi, ei nyrkki, ei itku, ei rukous. Suudelmani jäätyvät poskillesi kuin eksyneet muuttolinnut ja huutoni törmää ohimosi kallioseinään kiiriäkseen kaikuna kauas pois. Voisinpa tulla luoksesi  kärsivällisenä kuin Jumala, viisaana kuin kaikkitiedon puu. Voisinpa herättää sinut ja näyttää sinulle kyyneleen sydämessäni  ja toisen omassasi.

Armeliaan tyhjä on pääni, ajatukseton. Jos soisin itselleni muiston, ehkä muistaisin  karkaavien askelten kaiun, ehkä miettivän veitsenterän  ranteeni sykkeellä. Jos sallisin sydämeni tuntea,  ehkä sen täyttäisi musta rakkauteni, kaunis kuin enkelin otsa, toivoton kuin viimeinen kyynel. Älä pakota minua taistelemaan, Jumala, älä jaksamaan. Minä haluan vain maata, maata,  liikkumatta, ontoin silmin. tietämättä mistään. 

Leijumme kevytmielisyydessämme saippuakuplankeveinä, saippuakuplankeveinä. Suutelet iloisesti silmäkulmaani. Kutsut minua Unohdukseksi  ja minä sinua Vapaudeksi.  Meitä naurattaa:  hullut ne valoja vannovat  ja pelkurit rakentavat rakkaudestaan vankilan. Saippuakuplankeveinä leijumme kevytmielisyydessämme varoen, varoen rikkomasta ainoaa tekemäämme lupausta, lupauksista haurainta ja silti kovinta. Olla tuntematta. Olla rakastamatta.

Pujotat elämäni vuodet metsämansikkoina timotein varteen. Pelkkä suupala sinulle. Kosket olkaani ja mietit: "Tyttö, tyttö, olet pieni kuin mintunlehti yrttitarhassa, olet köykäinen kuin perho tuulen puhalluksessa. Vielä et maailman murheista tiedä." Kosket olkaani ja huokaat. Ihoni tuntuu sileältä ja lämpöiseltä, kasteiselta. Ihoni on nuori, se värisee kättesi alla. Jos sydäntäni koskisit, etkä ihoani.  Se on alkanut painaa kivenä rinnassani, kuin sitä täyttäisivät  vanhimmat maailman tuskista, ikuisimmat: rakkaus, kuolema, yksinäisyys. Jos sydäntäni koskisit. Se on valmis. 

Eilen ei ollut unia eikä unelmia. Oli oikean Tuomaan ilta. Meillä oli lukiolaisten pikkujoulut. Ilta meni. Santtu voitti limbokisan. Anu oli siipi maassa ja ajatteli K:ta. S keräsi rohkeutensa ja tuli hakemaan minua tanssimaan. Kaiken hauskanpidon taustalla on tuskaa, jota juodaan pois, tanssitaan pois. Aina loppuillasta joku itkee naistenvessassa. En ilahtunut, kun näin Tuomaksen. Olen kyllästynyt välittämään hänestä, kyllästynyt ajattelemaan häntä, kyllästynyt koko sotkuun. Koko illan välttelin häntä ja kuitenkin seurasin häntä silmäkulmastani. Valomerkin jälkeen minuun iski vimma selittää, vaikkei minulla ollut mitään asiaa. Tuomas nuokkui puoliksi pöydällä. Minä istuin hänen viereensä ja totesin, ettei hän ollut edes hereillä. Istuin siinä pienen ikuisuuden ja vain katselin häntä kädet sylissäni vapisten: hieno profiili ja tummien ripsien varjo poskipäillä, ranne joka oli valahtanut rennosti pöydän yli, vaaleat kiharat, joihin käteni himoitsivat sukeltaa (olisivatko ne ka...

Tuomaksella on tyttöystävä. On älytöntä edes välittää siitä. Mutta. Olimme viikko sitten sunnuntaina leffassa samaan aikaan, ja toissapäivänä näin heidät kaupungilla. Tyttö on keskikokoinen, ruskeatukkainen, hoikkajalkainen, eteerinen balettitanssijatyyppi. Oikeasti en pystynyt katsomaan häntä kovin tarkkaan. En Tuomastakaan. Katsekontaktimme oli nopea kuin sydämenlyönti, liian nopea että siitä voisi tulkita yhtään mitään. Mutta tietenkin tulkitsen. Terävä ja tarkkaavainen pilkahdus hänen silmissään, kuin hän olisi arvaillut, miltä minusta nyt tuntuu.  En haluaisi kysyä itseltäni, miltä se tuntuu. Koska ei pitäisi tuntua yhtään miltään. En voi hyväksyä niin vahvaa sidettä ihmiseen, jota en edes kunnolla tunne. Tuomas ei ole mitään todellista - vain unta, usvaa ja kuvitelmaa. Kaiken lisäksi pari viikkoa sitten näin outoa unta, jossa kävelin Jarkon kanssa kaupungilla kadulta kadulle ja vastaamme parveili ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia kasvoja - heidän joukossaan Tu...

Kello on vähän liikaa. Olen lukenut vähän liikaa Katri Valaa ja kuunnellut aivan liikaa iskän vanhoja Eppu-levyjä. Mummo tuli käymään tänään nuorimman siskonsa Marjatan ja tämän miehen Åken kanssa. Mummo on tavallisissakin oloissa puhelias ja täynnä energiaa. Siskojen seurassa energia vähintään kaksinkertaistuu.  Siskot  ovat hyvin samannäköisiä ja samanoloisia: siroja, kauniita ja värikkäitä vielä vanhoilla päivillään. Kaikki siis kilkattivat ja kalkattivat yhtä aikaa toistensa päälle, ja keskustelu rönsyili hevosenlannan lannoitearvosta Marjatan painoon (65 kg) ja Åken neulottuihin, villaisiin välihousuihin. Mummo kysyi ainakin kaksi kertaa, että "montas vuotta siun Niina pitää sitä koulua käyä." Åke vinkkaili minulle silmää, ja Marjatta vaati saada tietää, että "milloinkas niitä Niinan häitä tanssitaan." Tässä vaiheessa Mummo alkoi valssata hyräillen ympäri olohuonetta. Tässä vaiheessa minä suljin silmäni ja yritin ajatella Jarkkoa. Koulussa muut...

En luotasi ole tullut enkä luoksesi aio. Käsin rauennein yksin seison, huulin auennein, silmin paljain. Minä tyydyn seisomaan vaiti ja luovutan taistelutta - yhä rakastan sinua, mutta minä päästän sinut pois.

Perjantaina menimme elokuviin Anun kanssa ja sen jälkeen jäimme kaupunkiin. Pyörimme Ninnin ja Patun kanssa, ja törmäsimme myös Mikkoon ja Markukseen. Juoksimme saksalaisen tenniksenpelaajan Loddiksen perässä, johon Anu on ollut ihastunut. Loddis oli kaupungissa viimeistä päivää, ja Anu halusi tehdä eleen. Anu siis osti punaisen ruusun, ja vei sen hänelle hotellihuoneseen yöllä. Ihailen hänessä tuota pelottomuutta, uskallusta tarttua hetkeen ja pistää itsensä likoon.  Itse olen taivaanrannanmaalari ja unelmoija, ja moni asia jää minulta tekemättä, koska en vain tohdi.  Tässä kohtaa siteeraan Edith Södergranin runoa "Elämä", joka voisi kertoa minusta: Minä, oma vankini, sanon näin: elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu, eikä hyväily, jonka saamme harvoin, elämä ei ole päätös lähteä eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät. Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu, elämä on läheinen onni, joka ku...