Mansikkapelloilla, ikuisesti

Jarkko soittelee minulle edelleen. Hänellä on melkein sanasta sanaan entiset tarinansa. Huomaan oman muutokseni nyt, kun tajuan Jarkon jääneen samaksi. Itse pystyn katsomaan menneisyyttämme sekä kylmemmin että lämpimämmin, melkein objektiivisesti ja ilman tunnekuohua. Pystyn hymyilemään hiljaista hymyä muistoilleni. Ehkä en ole kokonaan päässyt vielä yli siitä kaikesta, mutta sen verran kuitenkin, että jaksan uskoa tulevaisuuteen.  Mutta Jarkko ei ole päässyt. Tunnen kivunsekaista myötätuntoa, koska tiedän, miltä se tuntuu. Tiedän liiankin hyvin. Toisaalta on hyväkin, että hänen on pakko kohdata itsensä, viimeinkin.  "Sano minulle, ettet enää rakasta mua", hän sanoi, ja lause putosi välimme kuin kylmään, tähtienväliseen hiljaisuuteen. Hetkeen en voinut edes hengähtää, kun yritin koota itseäni. Sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin hänelle: "Mie en rakasta siuta enää." Ja minun lauseeni oli kuin tähden räjähdys ja supernovan vääjäämätön luhistuminen mustaksi a...

  Minun oli hirvittävän vaikea katsoa Tuomasta silmiin, koska olin kohdellut häntä - jättänyt hänet -  niin halpamaisesti neljä vuotta aiemmin. Ja koska olen ajatellut monta kertaa, että se silloinen valintani kahden miehen välillä oli elämäni suurin virhe ja huonoin päätös. Tuomas ei kuitenkaan tullut puhumaan syyttääkseen, eikä hänellä ollut minulle vihaisia tai katkeria sanoja. Vaikka olisin ne ansainnutkin.  Kun aikanaan ihastuimme toisiimme, olimme murrosikäisiä yläkoululaisia. Kun sitten seurustelimme, olimme kotona asuvia teinejä. Nyt viimein tapasimme nuorina aikuisina. Ja paljon on molempien elämässä tapahtunutkin, monia ja vaikeitakin vaiheita.  On ihmeellistä, että tunne on yhä sama. Yhtä syvältä riipaiseva, yhtä terävänkipeä, yhtä haikea, yhtä kuulas.  On vielä ihmeellisempää, että Tuomas haluaa minut vielä.  Neljä  viikkoa sitten minulla ei ollut sanoja kertoa Tuomaasta. Ne ovat yhä vähissä.  Mutta tämän verran voin kertoa: olemme yhd...

  Oli kirkas, valoa tulviva ilta. Sulava jää maalasi siniharmaita raitoja lumipeitteisen Saimaan pintaan. Paljaat puunoksat kurottuivat taivaalle kuin tyhjät kädet hartaaseen rukoukseen. Kävelin satamassa ja kaupungilla ystävän kanssa. Mihinkään sisälle ei voinut mennä, mutta yksin kotonakaan ei pystynyt olla.   Näin se tapahtui. Yhtenä hetkenä kävelin puiston halki ja puhelin niitä näitä ystäväni kanssa. Seuraavana hetkenä katsoin Tuomasta silmiin. Hän seisoi kaveriporukassa puiston takana parkkipaikalla, ja hänen katseensa oli tiivis ja tiheä.  Historiani Tuomaksen kanssa ulottuu kymmenen vuoden päähän, lähes lapsuuteen asti. Voiko neljätoistavuotiaana vielä oikeasti rakastaa? Nyt aikuisena sanoisin, ettei voi. Mutta silti muistan, että tunne oli olemassa ja todellinen; se oli ääretön kuin tähtikirkas yötaivas ja voimakas kuin rajuilma merellä. Olimme kumpikin sydäntäsärkevän ujoja, ja kolmen vuoden ajan vaihdoimme tuhansia kaipaavia katseita ja muutamia sanoja, mutta e...

  Tapasin Tuomaan. Tuntuu kuin kaikki nämä vuodet tässä välissä olisivat olleet vain irvokasta painajaisunta. Ja hän - hän on vielä se sama poika, sama herkkä, ihmeellinen poika. Käteni ovat jääkylmät ja vapisevat. Sydämeni hakkaa niin kovaa ja nopeaan, että sattuu. Olen nääntymykseen asti väsyksissä, mutten pysty nukkumaan. Olen liian ylikerroksilla ja pyörryksissä. Olen yhtä aikaa kauhuissani ja ekstaattisen onnellinen.  Minulla ei ole vielä sanoja - en pysty kirjoittamaan, käteni vapisevat näppäimillä ja nämä tunteet ovat nyt niin pinnassa, etten näe niitä selvästi.  

Tuomas oli unessani, ja muistot ovat hiipineet kuin varkain valveuniini. Ensimmäiset yhteiset viikkomme Kotikaupungissa. Syvänsininen, uneton, ruusuntuoksuinen heinäkuu. Kerran istuimme Tuomaan isovanhempien mökin laiturilla, ja kaikki oli niin sinistä: yötaivas, Saimaa, hänen silmänsä. Taivaan poikki välähti tähdenlento suurena, valkohehkuisena kaarena. Katsoimme toisiimme yllättyneinä, kulmat koholla, ja Tuomas nauroi päätään puistellen: "Ihan kuin elokuvissa." Autoajelumme öisin ilman mitään päämäärää. Tuomaksen käsi harteillani. Pitkillä suorilla hän kumartui suutelemaan minua silmät kiinni, ja se tuntui huikaisevalta ja pelottavalta ja ihanalta. Minä potkin sandaalit jalastani ja tein varpaankuvia pölyiseen tuulilasiin. Autoradiossa soi samettinen, maskuliininen Elvis. Yksi elokuinen yö: menimme autiolle lentokentälle, makasimme kasteisessa ruohossa ja katselimme tähtikuvioita ja satelliittien hidasta purjehdusta. Odotimme ufoja. Tuomas sytytti uudelta vuode...

Seurustelen hänen kanssaan, Jarkon kanssa. Olemme löytäneet seksin uudelleen vaivatta ja opimme toisemme taas nopeasti - tai tuskin olemme paljon unohtaneetkaan. Se on kuin ihmettä. Että kaiken sen jälkeen - vihan ja unohduksen jälkeen - saan olla hänen kanssaan ja rakastaa häntä.  Vaikeampaa on aloittaa alusta koko suhde, yhdessäolo, puhuminen ja nauraminen. Toki tiesin sen jo ennalta. Meillä on melkein liikaa historiaa. Olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi ja tunnemme toisemme alusta loppuun. Tunnemme toistemme taustat, ystävät ja perheet; meillä on jo tapa olla yhdessä ja monia yhteisiä tarinoita. Ei tarvitse esittää mitään eikä salata mitään. Toisaalta historiamme on myös este. Uusi suhde olisi ehkä helpompi aloittaa. Palaamme ajatuksissamme ja puheissamme molemmat usein ensirakastumiseemme. Olimme niin nuoria, melkein lapsia vielä ja seurustelimme kumpikin ensimmäistä kertaa. Se oli jännittävää ja ihanaa aikaa, kiivaan onnellista - kuin mahtipontisen sinfonian alkusoit...

"Ne olivat joka tapauksessa tosi hyödyllisiä kuukausia", Jarkko sanoi ruokapöydässä tarkoittaen aikaa, jonka olimme olleet erossa. Suuhuni matkalla ollut haarukka vavahti, pysähtyi ja laskeutui. Ja siinä silmänräpäyksessä illan hauraan, sädehtivän onnellinen tunnelma särkyi. Tuijotin lautastani äkkiä ruokahaluni menettäneenä, ja viime vuoden tuskalliset ja kipeät muistot tulvivat mieleeni. "Sie oot ettinyt ittees kymmenen kuukautta. Mutta miulle se aika on ollut yhtä survival gamea", sanoin kireästi ja synkkenin. "Mie en tiedä, pääsenkö siitä kaikesta ikinä yli. Enkä tiedä, mitä tästä voi tulla", jatkoin. Jarkko nousi ja käveli ikkunan ääreen. "Tiietkö, tämä maisema ei näytä enää yhtään kiinnostavalta", hän sanoi ahdistuneena, "Se näyttää vain rumalta. Ja ankealta." "No, mitä sie odotit? Luulet sie, että sie voit vaan kävellä takaisin ilman, että mikään olis muuttunut?" kysyin vihaisena. "Se osui", hän vasta...

Minulla on Kotikaupungissa yksi vuosia kestänyt flirttisuhde, josta en ole varmaan ikinä tullut kirjoittaneeksi. Mies on DJ, paikallinen kuuluisuus ja varsinainen persoona. Hän avasi pelin ensimmäisen kerran, kun olin vasta seitsemäntoista ja alaikäisenä tanssimassa. Hän oli aikansa hymyillen katsellut minua tiskinsä takaa, mutta harppoi yhtäkkiä tanssilattialle luokseni ja sanoi: "Hei, tää seuraava biisi on sulle." Sitten hän meni ja laittoi soimaan Bruno Marsin  "I think I wanna marry you" . Minä punastuin ja häkellyin enkä tiennyt mitä tehdä - ja miestä nauratti.  Mutta siitä lähtien olemme vilkuilleet toisiamme tanssilattian yli, flirttailleet. Nauttineet toisillemme esiintymisestä, toistemme katsomisesta. Minulle se on ollut turvallista leikkiä ja huvitusta kaikessa epätodellisuudessaan. Enkä minä ole enää helposti häkeltyvä ja viaton seitsemäntoistavuotias. Olen oppinut pelaamaan, hallitsemaan halun auraa. Viime kesänä minusta tuntui joskus jopa siltä...

Minulla on oma, oikea koti Opiskelukaupungissa, niin ihanaa! Äiti tuli kanssani junalla, ja kävimme yhdessä katsomassa tarjolla olleita vuokra-asuntoja. Tätä valittua pikku yksiötä vuokrasi vanha rouva, joka oli niin mukava ja herttainen. Hän kuunteli mie-sie-kieltämme mielellään, jotenkin liikuttuneena ja kertoili, että hänelläkin on karjalaiset juuret, mutta murre oli karissut jo lapsena kiusaamisen takia.  Rouva oli ollut vuosikymmenet töissä paikallisessa tehtaassa, mutta on jo pitkään ollut eläkkeellä. Hän oli asunut siinä yksiössä nuorena yksinhuoltajana ja kasvattanut poikaansa. Minua kiehtoo, että asunnolla on historia ja tarina. Teimme vuokrasopimuksen, ja sitten rouva halusi tarjota meille kahvit vielä kesäisellä torilla, koska hänellä "oli niin hyvä mieli." Niin on minullakin. Asunto ei ole hieno eikä tilava, mutta se tuntuu kodilta. Näen ikkunasta kauas: kolmen kirkon tornit ja kaukaa jopa aavistuksen merestä. Yliopistolle ...

Minun pitäisi haudata Jarkko. En tiedä, miksi se on näin pirun vaikeaa. En edes usko rakastavanikaan häntä enää. Hän on kuitenkin kokonaan toinen ihminen kuin se hauska, jännittävä poika, johon rakastuin sateisena lokakuun yönä monta vuotta sitten. Se poika on kadonnut menneisyyteen ja on ikuisesti tavoittamattomissa. Sentään ei kukaan voi viedä pois muistojani. Jonkin aikaa me rakastimme toisiamme ilman valheita ja katkeruutta; sen kuvan haluan säilyttää. Mahdollisesti siksi, että se on totta - mahdollisesti siksi, että olisi sietämätöntä uskoa eläneensä vuosia valheessa. Tällä hetkellä minua huolettaa oma tunnevammaisuuteni. Olen ravannut jonkin verran rafloissa ja siis jutellut monen miehen kanssa. Mutta en pysty kuin laimeasti kiinnostumaan kenestäkään, eikä sydämeni ole ollenkaan mukana. Ehkä en ole vielä valmis tapaamaan ketään uutta. Olen kuin pysähdyksissä. Kertailen jatkuvasti mielessäni kahden kuukauden takaisia tapahtumia ja käyn koko ajan kuvitteellista di...

Olemme puhuneet puhelimessa monta yötä läpeensä, elämästä, meistä, kaikesta. Lopulta yhtenä yönä uskalsin kysyä. Eikä hän tiennyt. Tai ei uskaltanut. Tai ei raaskinut. Jarkko sanoo haluavansa opetella elämään itse; siten, ettei yksinäisyys pelota. Pinnistelin pystyäkseni ymmärtämään. Minä en halunnut lopettaa enkä erota taas uudestaan. Rakastan häntä, enkä voi uskoa, etteikö hänkin rakastaisi minua. Eihän mikään ole muuttunut: en minä, ei hän. Me olemme samat ihmiset. Mitä ikinä välilämme on hukassa, me voimme vielä löytää sen takaisin. Se kaikki on yhä olemassa: yhteinen nuoruuttemme, historiamme, kosketuksemme voima. Me. "Jos tehtäis niin, ettei tavattais eikä ees soiteltais johonkin aikaan", ehdotin varovasti. "Kuukauteen?" Ja kuukaudesta me sovimme. En tiedä. Toivon, että ikävä ja perspektiivi avaavat hänen silmänsä. Mutta tajuan, että se voi olla long shot. Todennäköisempää on, että vain ostan aikaa ja siirrän väistämätöntä vähäsen eteen päin. Mutta ai...

Perjantaina siivosin huonettani, kun Jarkko soitti: "Moi, millonkas me tavattaisiin?" "Moi... en tiedä, pitää katsoa", aloitin, mutta hän keskeytti: "Minä oon nyt täällä asemalla, tuutko vastaan?" Minulle ei jäänyt aikaa miettiä, analysoida, ei edes mennä paniikkiin. Tungin pölynimurini takaisin siivouskaappiin, vaihdoin nopeasti vaatteet ja juoksin bussipysäkille. Oli kylmän kirkas, lumeton marraskuun alun päivä. Kiiruhtaessani auringonpaisteisessa, pirteässä pikkupakkasessa huomasin yhtäkkiä unohtaneeni kaikki huoleni, kaiken syyllisyyteni ja maailmantuskani. Noin vain. Olin ainoastaan hermojarepivästi, mutta samalla suloisesti jännittynyt. Bussipysäkiltä juna-asemalle ei ollut kymmentä metriä, mutta jokainen askeleni painoi. Suljin silmäni sekunniksi ja vedin henkeä, ennen kuin avasin oven ja astuin sisään. Näin Jarkon heti: tummansinisen, tutun talvitakin, matkalaukun, puhelimen puoleen kumartuneen profiilin, vaaleat ja paljon pidemmät hiu...

Elän hengästyneitä rakastumisen päiviä toinen jalka tässä hetkessä ja toinen menneisyydessä. Tuntuu kuin kävisin jatkuvaa vuoropuhelua neljätoistavuotiaan itseni kanssa, jonka haaveita nyt elän todeksi. Tuomas, joka oli vuosia kaunein uneni, muuttuu päivä päivältä todellisemmaksi, lihaksi ja vereksi. #ThrowbackThursday - taustoja Tuomaksen ja minun tarinaan Yhdeksännellä luokalla olin rakastunut Tuomakseen, mutta flirttailin hänen parhaan ystävänsä kanssa. Timo oli vanha kaverini, ja meillä oli paljon historiaa ja luontevat välit. Jos istuimme tunneilla lähekkäin, kinastelimme, juttelimme ja nauroimme tauotta. Tulimme erinomaisesti toimeen, ymmärsimme toisiamme, ja minusta tuntui, että voin sanoa hänelle mitä tahansa. Samaan aikaan en voinut sanoa Tuomakselle juuri mitään. Olin halvaantua, jos yritinkin. Muistan hyvin, miten sydämeni alkoi takoa, kädet menivät hervottomaksi ja kaikki sanat, kaikki ajatuksetkin katosivat päästäni. Tuomas katseli Timppaa ja minua usein luokan tois...

Sinä iltana jäimme istumaan pöytään valomerkin jälkeen. Minä olin hiljainen, samoin Tuomas. Tommi piti keskustelua yllä. Tommi oli aikoinaan yläkoulun yksi suosituimmista ja pahimmista pojista, jota muistan sekä ihailleeni, vihanneeni että myös kadehtineeni. Hän tuskin tiesi olemassaolostani silloin. Mutta nyt hän osasi toimia oikein, kuin ystävä, ja jätti meidät huolettomasti hymyillen. Kun viimein jäimme kahden, oli vaikea tajuta koko tilannetta. Niin monta vuotta, niin monta epäselväksi jäänyttä asiaa, ja viimein - niin monta rajua tunnetta oli odottamassa siinä välissämme. Hetki olisi voinut musertaa meidät painollaan ja kiitää ohi kuten niin monta kertaa aiemmin. Mutta yhtäkkiä tunsin itseni onnelliseksi kuin kuun yli purjehtiva pilvenhattara, vapaaksi historiamme painolastista, kevyeksi - oli tämä yö, oli tässä ja nyt. Vain tässä ja nyt. Eikä mitään muuta.  Kävelimme puiston halki. Taivas alkoi vaaleta kalpeansiniseksi, utuiseksi. Lintujen heräävä, polveilev...

Mammani oli matriarkka, joka johti yhdeksänlapsista perhettään suvereenisti. Mamma olisi itse asiassa johtanut helposti pientä valtiota. Olin Mamman luona maalla paljon lapsena. Kesälomalla pitkiäkin aikoja. Minulle ei järjestetty erityistä ohjelmaa. Mamma teki päivän töitään: kävi navetalla, teki ruokaa. Enot olivat pellolla. Olin hiljainen lapsi, joten minulle sopi hyvin istua pitkiä aikoja tuvassa piirtämässä tai lukemassa. Tupa oli täynnä kesän kullankeltaista valoa ja syreenien tuoksua. Kärpäset surisivat ja radio oli Ylen ykkösellä, puolen tunnin välein kaappikello kumahti soinnikkaasti. Väillä siirryin unelmoimaan pihalle, jossa hoivailin rakastamiani puolivillejä, itsenäisiä navettakissoja. Ne tulivat silitettäväksi ja rapsutettavaksi, puskivat intohimoisesti säärtäni vasten ja kyllästyttyään hellittelyihini lähtivät matkoihinsa taakseen katsomatta. Ajokoira nimeltä Eetu ei väsynyt silittämiseen ikinä, vaan seisoi hiljaa paikallaan vain häntä heiluen. Kun ilta viileni, toinen ...

Kävin tänään Mummon luona koulun jälkeen auttelemassa siivoamisessa. Mummo oli loistavalla tuulella, kuten yleensäkin: pyöri ja hyöri rätin kanssa ja hyräili Kulkurinvalssia. Hän on kovasti kiinnostunut ja tohkeissaan poikaystävästäni, tai "siun sussustais" niin kuin hän karjalaisittain sanoo. Hän on itse aloittanut seurustelun jo nuorempanakin ja on nyt mielissään, kun voi vihdoin jakaa näitä juttuja kanssani. "Noh, onks siul sussuu?" on Mummo kysellyt jo parin vuoden ajan. "Ota siekii monta sussuu. Mut jos ne alkaa näyttää pahhoi tappoi, ni jätä heti pois." Mummolla on monta sisarta, joiden kanssa hän nuorena kävi tansseissa väliin pitkässäkin matkassa jalkaisin, koska menohalut olivat kovat. Olen nähnyt vanhoja valokuvia. Ne sisarukset ovat olleet  kaikki siroja, vilkkaita tummatukkia, silmissä naurua ja keimailua, päät ryhdikkäästi pystyssä. Ja edelleen he ovat nokkelia puheissaan ja kerkeitä nauramaan. Joten voin kuvitella, että tansseissa o...

Ukkini kuoli vuosi sitten keväällä. Jostain syystä hän on ollut mielessäni viime aikoina paljon. Ehkä siksi, että isän kanssa on ollut niin vaikeata - tuntuu pahalta, kun yksi ihminen, johon saattoi luottaa on poissa.  Olin lapsena paljon ukilla ja mummolla hoidossa. Ei varmaan ollut virikkeitä ja toimintaa koko ajan, ja hyvä niin. Muistan niiden aikojen kauniin ja ihmeellisen kiireettömyyden ja rauhan. Nukuimme pitkiä päiväunia kaikki kolme. "Käyään päivälevolle", mummo sanoi ja kävimme maate: ukki ja mummo levitettävälle sängylleen ja minä vihreälle, samettipintaiselle sohvalle, jonka kuvioita silittelin sormillani ennen nukahtamista. Iltapäivisin istuimme mummon pikkuruisessa keittokomerossa, kello tikitti. Lempeä auringonvalo siilautui valtavan nukkumattikukan lehtien lomitse. Ukki pelasi verkkaan pasianssia ja rummutti sormillaan keittiön pöytää. Minä piirtelin ruutupaperille mustekynällä, ja mummo katsoi piirtelyäni. Välistä hän piirsi itsekin: talon, jonka piipust...