Oon asemalla, tuutko vastaan?

Perjantaina siivosin huonettani, kun Jarkko soitti: "Moi, millonkas me tavattaisiin?" "Moi... en tiedä, pitää katsoa", aloitin, mutta hän keskeytti: "Minä oon nyt täällä asemalla, tuutko vastaan?"

Minulle ei jäänyt aikaa miettiä, analysoida, ei edes mennä paniikkiin. Tungin pölynimurini takaisin siivouskaappiin, vaihdoin nopeasti vaatteet ja juoksin bussipysäkille. Oli kylmän kirkas, lumeton marraskuun alun päivä. Kiiruhtaessani auringonpaisteisessa, pirteässä pikkupakkasessa huomasin yhtäkkiä unohtaneeni kaikki huoleni, kaiken syyllisyyteni ja maailmantuskani. Noin vain. Olin ainoastaan hermojarepivästi, mutta samalla suloisesti jännittynyt.

Bussipysäkiltä juna-asemalle ei ollut kymmentä metriä, mutta jokainen askeleni painoi. Suljin silmäni sekunniksi ja vedin henkeä, ennen kuin avasin oven ja astuin sisään. Näin Jarkon heti: tummansinisen, tutun talvitakin, matkalaukun, puhelimen puoleen kumartuneen profiilin, vaaleat ja paljon pidemmät hiukset kuin viimenäkemällä. Seisoin paikallani ja vain katselin häntä hetkisen, ennen kuin hitaasti menin hänen luokseen.

Siitä oli ollut puoli vuotta. Välillämme oli aikaa, vihaa ja painava historia - mutta siinä ja silloin niillä ei ollut mitään merkitystä. Jarkko otti minua kädestä, ja kävelimme kaupungin halki hymyillen ja jutellen. Melkein leijuen.