Mansikkapelloilla, ikuisesti

Kotona tilanne on nyt väkinäisen rauhallinen. Iskän juomisputki on päättynyt samalla, kun lomakin loppui. Hän on hiljainen, ärtynyt ja varmaan häpeissään. Ei paljon puhuta. Eletään eteen päin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei sillä, että mitään anteeksipyyntöjä kaipaisinkaan. Kunhan on taas rauha maassa. Olen yritänyt ymmärtää omia tunteitani liittyen isäni alkoholismiin ja väkivaltaisuuteen. Miksi päällimmäinen tunne on häpeä ja huonommuus? Kun enhän minä ole se, joka juo ja lyö. Olen ihan erillinen yksilö, eikä isäni käytöksen pitäisi minua määritellä. Mutta miksi minua silti hävettää? Miksi minä tunnen olevani täysi nolla ja yhtä arvoton kuin Venezuelan bolivar? Minun on ollut hyvin vaikea puhua kodin tilanteesta kenellekään, edes parhaimmille ystävilleni. Olen pitänyt kulisseja yllä omalta osaltani - enkä ainoastaan suojellakseni perhettä, vaan myös itseäni. Olen varmaan aina kokenut, että isän alkoholismi pitää salata, ettei oma huonommuuteni ja haavoittuvuuteni

Minulla on oma, oikea koti Opiskelukaupungissa, niin ihanaa! Äiti tuli kanssani junalla, ja kävimme yhdessä katsomassa tarjolla olleita vuokra-asuntoja. Tätä valittua pikku yksiötä vuokrasi vanha rouva, joka oli niin mukava ja herttainen. Hän kuunteli mie-sie-kieltämme mielellään, jotenkin liikuttuneena ja kertoili, että hänelläkin on karjalaiset juuret, mutta murre oli karissut jo lapsena kiusaamisen takia.  Rouva oli ollut vuosikymmenet töissä paikallisessa tehtaassa, mutta on jo pitkään ollut eläkkeellä. Hän oli asunut siinä yksiössä nuorena yksinhuoltajana ja kasvattanut poikaansa. Minua kiehtoo, että asunnolla on historia ja tarina. Teimme vuokrasopimuksen, ja sitten rouva halusi tarjota meille kahvit vielä kesäisellä torilla, koska hänellä "oli niin hyvä mieli." Niin on minullakin. Asunto ei ole hieno eikä tilava, mutta se tuntuu kodilta. Näen ikkunasta kauas: kolmen kirkon tornit ja kaukaa jopa aavistuksen merestä. Yliopistolle on pidempi matka, mutta pyörällä s

Olen pelännyt isän kesälomia jo vuosikaudet. Tänä kesänä loma muuttui pian alkoholin aiheuttamaksi, äreäksi tajuttomuudeksi. Valitettavasti isä on välillä hereilläkin, ja silloin kannattaa pysyä hiljaa ja pois tieltä. Yhtenä iltana en pysynyt. Menin ensin auttamaan äitiä, ja seuraavaksi lensinkin alas portaita. En halua enempää mennä väkivallan yksityiskohtiin. Koko kohtaus ei kestänyt montaa minuuttia. Muistan huutaneeni vihasta. Muistan omituisen irtaantumisen kokemuksen, ikään kuin olisin katsonut tapahtumia ulkopuolelta. Poliisit tulivat vasta, kun isä oli lähtenyt ja paiskannut oven kiinni mennessään. Äiti vastaili poliisien kysymyksiin tyynesti. Minä kerroin, mitä sillä oli ollut päällä ja ihmettelin, että ääneni kuulosti aivan rauhalliselta. Ihan kuin en olisi ollut varma, että alanko taas kirkumaan, jos avaan suuni. Onneksi Veli ei ollut kotona. Ei jäänyt mitään fyysisiä vammoja, vain muutama mustelma ja päänsärky, joka meni ohi. Henkisesti tätä on ollut vaikeampi