Tuhansien murheellisten laulujen maa

Olen pelännyt isän kesälomia jo vuosikaudet. Tänä kesänä loma muuttui pian alkoholin aiheuttamaksi, äreäksi tajuttomuudeksi. Valitettavasti isä on välillä hereilläkin, ja silloin kannattaa pysyä hiljaa ja pois tieltä. Yhtenä iltana en pysynyt. Menin ensin auttamaan äitiä, ja seuraavaksi lensinkin alas portaita. En halua enempää mennä väkivallan yksityiskohtiin. Koko kohtaus ei kestänyt montaa minuuttia. Muistan huutaneeni vihasta. Muistan omituisen irtaantumisen kokemuksen, ikään kuin olisin katsonut tapahtumia ulkopuolelta. Poliisit tulivat vasta, kun isä oli lähtenyt ja paiskannut oven kiinni mennessään. Äiti vastaili poliisien kysymyksiin tyynesti. Minä kerroin, mitä sillä oli ollut päällä ja ihmettelin, että ääneni kuulosti aivan rauhalliselta. Ihan kuin en olisi ollut varma, että alanko taas kirkumaan, jos avaan suuni.

Onneksi Veli ei ollut kotona.

Ei jäänyt mitään fyysisiä vammoja, vain muutama mustelma ja päänsärky, joka meni ohi. Henkisesti tätä on ollut vaikeampi kohdata. Oma isä välittää niin vähän, että voi lyödä. Pinnalla on inho, mutta pohjalla häpeä ja arvottomuuden tunne.