Ihmiset välittävät toisistaan.

Soitin kotiin vain kuullakseni tavallisista asioista. Puhuin isän kanssa säästä ja kissoista. Mutta sitten hän sanoi kuulevansa äänestäni, että olen murheellinen ja alkoi kysellä, mikä hätänä. Aloin itkeä. Hän alkoi itkeä. Äiti tuli puhelimeen ja sanoi niin järkeviä, vastaasanomattomia asioita, että tyynnyin. Kerran hän huudahti: "Mie soitan sille ja puhun vähän!" "No, etkä soita!" vastustin, ja minua nauratti jo vähän. 

Illalla Veli soitti minulle ja jutusteli kaikenlaista: vanhojentansseista, koulusta, ostamastaan Tolkien-aiheisesta kirjasta, Star Wars -elokuvasta. Emme puhuneet sanaakaan Jarkosta, mutta kuulin ja tunsin pikkuveljen rakkauden ja myötätunnon. 

Olen hyvilläni. Se on totta, että vasta hädässä huomaa, kuinka toiset ihmiset sittenkin välittävät. Että oma perhekin - vaikka meillä on omat ongelmamme ja kipupisteemme - silti tuemme toisiamme. Silti meillä on rakkaus. 

Olen saanut näinä päivinä niin paljon myötätuntoa, lämpöä ja ymmärrystä. Uskon taas elämään. Silmäni ovat avautuneet näkemään, kuinka paljon minulla kuitenkin on. 

Selviydyn.

Suruni. Se ei vielä iske täydellä voimalla pariin, kolmeen viikkoon. Vielä nyt reagoin ensisijaisesti kehollani. En syö kuin pakosta, ruoka oksettaa minua. Kun Jarkko viimeksi soitti, hampaani kalisivat ja minua tärisyttivät vavistukset, jotka saivat kaapinoven selkäni takana kolisemaan. Kipu on fyysistä, olemassa itsestään, muistuttelematta. Sydämessäni ja vatsassani tuntuu koko ajan kireä solmu, ja kuumat kyyneleet kohoavat silmiini refleksinomaisesti. 

Mutta en aktiivisesti ajattele Jarkkoa tai tilannettani, en pystyisi siihen. 

Tämä on prosessi ja menee kyllä ohi ajan mittaan. Ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti. Eilen mietin: minun on sanottava Jarkolle, etten halua mitään taukoa. Vaikka roikun yhä kiinni rakkaudessani murtuvin kynsin, niin ymmärrän silti, mikä on loppu. Tunteeni ovat sekaisin, mutta järjelläni oivallan. Loppua on turha työntää eteen päin. En ole kuukauden kuluttua vahvempi sitä kohtaamaan. Pikemminkin heikompi. 

Vaikka olisin kuinka onneton, kuinka suruissani - on vain jatkettava. Jaksettava. Elettävä yksi minuutti kerrallaan. On vain hyväksyttävä, ettei ole vallassani käskeä hänen sydäntään. 

Minä tyydyn tähän. Minä opin vielä elämään. Selviydyn.

Ethän ollut tosissasi?

Kävin Marian luona. Juttelimme niitä näitä, ja kissamme juoksentelivat innoissaan toistensa perässä. Yhtäkkiä: "Niina, mitä siun kädelle on tapahtunut?" Häkellyin ja punastuin enkä keksinyt mitään vastausta. Maria vapisi , pyyhki silmiään ja ojentautui halaamaan minua. "Onhan siulla kuitenkin niin paljon... Ethän sie ollut tosissasi? Sanoin, että ei, en ollut tosissani ja ajattelin, että onhan minulla ainakin sinut, Maria.

Viivyin aika myöhään puhelemassa. Tuntui, että onhan sentään muutakin elämää kuin Jarkko. Maria on niin hyvä, niin hyvä. Aina valmiina ottamaan minut vastaan, kun kaadun. Miksei hän väsy kantamaan surujani, auttamaan? Tunnen, etten mitenkään voi korvata ja maksaa takaisin hänen huolenpitoaan. En mitenkään muuten, kuin olemalla kiitollinen ja rakastamalla häntä. 

Ei me nyt näillä sanoilla erota.

Jarkko oli luonani Opiskelukaupungissa viikon. Päivät olivat tulvillaan tammikuun auringon puhtaanvalkoista kirkkautta. Öisin maahan leijaili kevyttä pakkaslunta, joka pölysi askelten alla kuin tomusokeri. Kävimme viikonloppuna teatterissa. Istuimme parvella punaisen sametin ylellisessä hehkussa, kattokruunujen himmeässä kajossa ja pidimme koko näytöksen ajan toisiamme kädestä. Yhdellä kävelyretkellä löysimme vanhasta keskustasta suloisen pikku kahvilan, jossa hehkui tuli kaakeliuunissa, pöydillä oli virkatut pitsiliinat ja koko tunnelma oli sadunhohtoinen. 

Loppuviikon valvoimme pikkutunneille ja puhuimme. "Meidän pitäisi ehkä lopettaa tämä suhde", hän sanoi, "vaikka minä tiedän, että tuun hulluksi, jos joudun elämään ilman sua." 

Viime yönä hiivin jälleen kylpyhuoneeseen turtana puheistamme, avuttomana hänen päätöstensä edessä. Se ei ollut valinta. Se oli tuskin tietoista. En itkenyt, en ajatellut. Istuin tyhjässä ammeessa ja liu'utin partaveitsenterää pitkin käsivarttani. Katsoin omaa vertani, joka pyörteili valkealla ihollani kauniina kuin koru - en tiedä, kuinka kauan. Lopulta peseydyin ja palasin Jarkon viereen nukkumaan tuntematta mitään. 

Tänään hän lähti aamujunalla. Hirveä aamu. Linnut kirkuivat aamun hiljaisuudessa riipivästi, kakofonisesti. "Ei me nyt näillä sanoilla erota", Jarkko sanoi, "minä soitan sulle myöhemmin."

Niin hän soittikin. Puhuimme puolitoista tuntia. En tiedä, mistä. En ymmärrä häntä. 

Hän sanoi, ettei halua joutua tarvitsemaan naista, ketä tahansa naista. Että hän ei halua tarvita naista todistamaan hänen arvoaan. Ei hän tarkoita minua. Vaan naisia baareissa, yhden illan flirttiseuralaisia. Ja siitä hän aikoo pelastautua eroamalla minusta ja olemaan vapaa iskemään yhden tänään, toisen huomenna. 

Jarkko ehdotti viimein taukoa. Taukoa!  Hän aikoo kai valita minun ja vapauden, nimettömien seuralaisprinsessojen välillä. "En minä halua sinun kanssa muunlaista suhdetta kuin vakavaa, kihloihin ja sillä lailla", hän sanoi, muttei ole valmis siihenkään. 

Ei minulla ollut juuri mitään sanomista. Hän on päätöksensä tehnyt. Pystyin vain hokemaan, että rakastan häntä ja pyytämään, että hän harkitsisi tarkkaan. Toivomaan hiljaa mielessäni, että hän haluaisi minua, niin kuin minä haluan häntä. 

Ehkä olen vain säälittävä. Ehkä minun pitäisi olla ylpeämpi, kovempi, vähemmän altis, vähemmän hapero. Mutta en voi mitään sille, että rakastan. Luoja tietää, miten olen yrittänyt olla rakastamatta, miten olen pyristellyt kieltääkseni itseni ja pakottaakseni tunteeni. Vaikka hullua se on. Ja minun rakkautenikin on alkanut muuttua aremmaksi, kalpeammaksi. Voimani ehtyvät. Olen ollut tässä tilanteessa liian monta kertaa.

Voisin vain kääntyä

Makaan siinä hänen vieressään pakahtumaisillani. Silmissäni välähtelee kuvia, päässäni ajatuksia, lauseen katkelmia, pieniä toiveita, ehdotuksia, unelmia, kysymyksiä, vastauksia. Minä voisin vain kääntyä ympäri, avata suuni ja antaa kaiken virrata ulos. Mutta ei, jos yritän. Ei. Ääneni on pieni, sanani ujoja, epäröiviä, ja Jarkko tuhahtelee ärsyyntyneenä ja laukaisee jotain kovaa. Enkä minä jaksa yrittää, raapia kynsiäni verille kiviseinään, toivoa idioottimaisesti ymmärrystä. Helpompi napata läppäri ja livahtaa vessaan lukitun oven taakse turvaan, piiloon ja unohduksiin. 

Kun minuun sattuu näin paljon, en voi koskettaa häntä, en voi hengittää samaa ilmaa. Minun täytyy olla väsymyksestä sairas ja aivan tyhjä ja tunteeton, ennen kuin voin mennä hänen viereensä nukkumaan. 

Minusta ei ole keskustelemaan Jarkon kanssa. Minä en voi kantaa hauraita unelmiani hänen eteensä; hän ehtii murskata ne miljoonasti ennen kuin edes ehdin ajatella niitä. Puhuminen ei meille kahdelle enää merkitse puhumista siinä mielessä kuin useimmille ihmisistä. Meille se on yhtä katkeraa taistelua, jossa sanoja käytetään kätkemään - ei tuomaan esille ja jossa voittaminen on ymmärtämistä tärkeämpää. 

Loppuelämän vai viikon kuluttua?

Jarkko puhuu usein loppuelämästä. Hän punnitsee suhdettamme sillä mitalla, että voiko hän olla kanssani koko loppuelämänsä. Itse en pysty ajattelemaan siten. Tai halua. Minulle riittää se, miten asiat ovat nyt. Sitä paitsi minua ahdistaa, kun tiedän miten raskaasti Jarkko ajattelee. Ihan kuin hän koko ajan tarkkailisi minua, arvostelisi, miettisi, että olenko minä tarpeeksi hyvä sijoitus loppuelämäksi💥.

En halua alkaa ajatella samoin, mutta olen silti kyllästynyt siihen, miten epävarma suhteemme on. Viime kesänä olimme Jarkon ystävän häissä. Tuore aviomies haki minua tanssimaan ja kysyi lattialla: "Mitä te Jarkon kanssa enää mietitte?" Minä nauroin, ettemme ikinä menisi naimisiin, ettemme ikinä pystyisi suunnittelemaan mitään kaukaisempaa kuin "viikon kuluttua".

Kuitenkin olen ollut tässä suhteessa viisi vuotta - on ja off mutta kuitenkin. Viisi vuotta sitten olin kuusitoista ja viiden vuoden kuluttua kaksikymmentäkuusi. Se pistää ajattelemaan. Aika kuluu, ja minä vain ajelehdin. Alan kaivata jotain kiinnekohtaa, jotain mikä kestäisi. Tahdon löytää elämälleni suunnan - en koko yksityiskohtaista karttaa, mutta edes suunnan.

Mitä tulee Jarkkoon ja siihen, haluanko olla hänen kanssaan toisen viisivuotiskauden tai loppuelämäni... Tiedän haluavani hänet nyt ja ehkä kokonaankin. En siedä puhelinkeskustelujamme vai pitäisikö sanoa puhelinvaikenemisiamme, en voi kestää riitojamme ja vihaan katkerasti epäluottamustamme. Mutta kun tapaamme ja vietämme aikaa yhdessä, kaikki menee suhteellisen hyvin. Jos voisimme asua samalla paikkakunnalla tai edes tavata useammin, moni asia olisi varmasti toisin, paremmin. Olisi aikaa muuhunkin kuin rakastelemiseen, olisi enemmän yhteisiä asioita.

Minun täytyy puhua hänen kanssaan, kun hän tulee. 

Joulun käsikirjoitus

Joulu vietetään kotona käsikirjoituksen mukaan. Marraskuussa jääkaapin oveen ilmestyy työlista. Hektisten viikkojen - siivoamista, koristelua, leipomista ja paistamista, kaupoissa ravaamista - suloinen joulurauha laskeutuu viimein aatonaattona. Kiire on ohi. Herään jouluaattoon puhtaissa lakanoissa. Käymme aamusaunassa. Syömme riisipuuroa joulurauhan julistuksen aikaan. Illan hämärtyessä haemme Mummon ja menemme  yhdessä hautausmaalle viemään kynttilöitä. Siellä on sitten aina kylmä, vaikka kuinka pukisi päällensä. Mutta tunnelma on lämmin: kynttilöiden liekit tuikuttavat valomerenä. Joskus näemme sukulaisia, silloin vaihdetaan nopeat halaukset ja jouluntoivotukset, posket hehkuvat punaisina ja hengitys huuruaa, kutsutaan kylään puolin ja toisin. Aina kynttilän laskiessani sanon hiljaa mielessäni: "Hyvää joulua Mamma. Hyvää joulua Ukki." Illalla vaihdamme parempiin vaatteisiin ja syömme perinteisiä jouluruokia. Lahjojen vaihtamisen jälkeen juomme joulukahvit. Illalla pelaamme lautapelejä koko perhe, ja myöhään yöllä katson yleensä Veljen kanssa jonkun elokuvan.  

Nämä perinteet ovat olleet minulle tärkeitä ja rakkaita. Mutta tänä vuonna en tavoittanut joulun harrasta ja iloista tunnelmaa. Vaikka kaikki tapahtui pilkulleen perinteiden mukaan, jotain jäi puuttumaan. Ehkä se on jokin minussa, jokin tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne, joka minua on viime aikoina vaivannut. 

Tapaninpäivänä tapasin vanhoja ystäviä: Annaa, Sonjaa, Susania, Roosaa ja Millaa. Oli hyvin herttaista nähdä niitä tyttöjä. Kaikki ovat muuttuneet ja kulkevat omia teitään, elävät omia elämiään. Silti tuttuuden tunne on läsnä. Ihan kuin vasta eilen olisimme seisoneet piirissä koulun pihalla juttelemassa ja nauramassa. Ihan kuin vasta eilen olisimme yhdessä tanssineet kuumat kesäyöt läpeensä Kotikaupungin yökerhoissa. 

Oli vaikeaa erota Annasta sinä iltana. Me tapaamme liian harvoin. Kaipaan aikaa olla rauhassa hänen seurassaan. Kaipaan keskusteluita hänen kanssaan ja sitä, kun näen ymmärryksen valon hänen silmissään. Vaikka olemme monissa suhteissa tajuttoman erilaisia, niin olemme silti aivan yhtä.