Kiitos ja näkemiin


 Lopetan Mansikkapelloilla ikuisesti -blogini kirjoittamisen. 

Aloitin kirjoittamisen vuonna 2014, yli seitsemän vuotta sitten Vuodatus-alustalla. Ensimmäinen postaukseni kertoi ysiluokan päättäjäisistä, ja sitä seurasi monta matkapäiväkirjan sivua ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Rodokselle. En kirjoittanut oikein mitään saaresta, vaan riemullisesta lepatuksestani lapsuuden ja naiseuden välillä. Olin ihastunut samassa hotellissa asuvaan aikuiseen mieheen ja kirjoitin tarkasti ylös kaikki vaihtamamme katseet. Kyläjuhlissa kreikkalaispoika talutti minut kulman taakse, avasi paitani napit ja työnsi kielensä suuhuni. Hänen kaverinsa seurasivat tapahtumia jostain piilosta, ja sitten isäni ryntäsi paikalle vihaisena. 

Kirjoitin blogissa paljon ensirakkaudestani. Miten rakastuin vain kuudentoista ikäisenä? Näin: Vakavissani, vereslihalla, ilman sarkasmia ja kompromisseja, täysin mustavalkoisesti, hieman huumorintajuttomasti, yltiöromanttisesti, rajattomasti - kaikki oli ääretöntä, ikuista, ainutlaatuista ja elämää suurempaa. Jarkko ja minä olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit. Teimme yhdessä kaiken ensimmäistä kertaa: rakastuimme, rakastelimme, riitelimme ja erosimme. Koko blogi on ollut pitkä analyysi suhteestamme. Jarkko on minulle tärkeä edelleen - ja ehkä joskus annamme toisillemme anteeksi ja muistamme parhaiten ne hyvät ajat. 

Blogi käsitteli perhekriisejä ja nuoruutta alkoholismin varjossa. Joistain teksteistäni huomaa, että vaikka tavallaan tajusin mielenterveyteni välillä olleen vain ohkaisen langan varassa, niin silti en selvästi kokonaan ymmärtänyt vaaran suuruutta. Kävin rajalla. Joskus oli pienestä kiinni, että sain elämänhaluni takaisin. Kerran kirjoitin hengellisistä ajatuksistani: että kaikella täytyi olla joku tarkoitus. Siinäkö pelastuksen siemen oli? Että kykenin ajattelemaan vaikeuksieni olevan osa jatkumoa, osa elämää - kykenin uskomaan, että elämällä oli jatkoa. Että joku tietty tuskainenkin elämänvaihe oli vain yksi osa suurempaa kertomusta. 

Rakastan vanhempiani ja Veli on paras ystäväni. He ovat minulle tärkeitä ja osa jokapäiväistä arkeani ja elämääni. Kaikesta huolimatta, riidoista ja virheistä huolimatta olemme selvinneet yhdessä, perheenä. 

Tällä hetkellä maailmani näyttää tasaiselta, ja uskon tulevaisuuteen. Elämäni Eeron kanssa on vakaata, turvallista, täynnä arkipäivän suloista onnea. Jo suhteemme alkuvaiheessa Eero sanoi minulle, että tämä olisi hänen viimeinen vakava rakkaussuhteensa. Se oli juuri se asia, jota eniten maailmassa tarvitsin: aito halu sitoutua. Rankkojen kokemusteni jälkeen oli lähes mahdoton uskoa, että joku todella haluaa olla lähelläni, kuunnella minua ja hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Vielä joskus saatoin aprikoida: "What's the catch?" Mutta pitkän ajan kuluessa Eero on parantanut repaleisen sydänparkani ja opettanut minulle rakkauden alusta asti. Minun on todella vaikea antautua luottamaan, mutta Eero on äärimmäisen kärsivällinen. 

Eräänä pimeänä yönä ei niin kauan sitten kuuntelin, miten sydämeni hakkasi pelosta niin kovaa, että luulin sen takovan reiän rintaani: "Eero, yksi asia ennen kuin nukahdat. Minä rakastan sinua." Hän halasi minua niin lujaa, että se melkein sattui eikä hetkeen saanut sanottua mitään, vaan melkein itki. "Minä luulin, etten koskaan saisi kuulla noita sanoja sinun suustasi", hän kuiskasi. Sen jälkeen ei ole ollut vaikea sanoa, että rakastan häntä. Se on yhtä helppoa ja luonnollista kuin itse rakastaminenkin. 

Tästä tulee vielä hyvä juttu. 

Kiitän kaikkia lukijoita: Sinua, joka olet seurannut tarinaani pitkän aikaa, sinua joka piipahdat sivuille satunnaisesti. Jokaista joka on myötäelänyt hetkenkin. 


Kommentit

  1. Eih, olen seurannut juttujasi ties kuinka monta vuotta! Kirjoitat harvinaisen taitavasti! Ja olen seurannut (sekä tutkinut yliopistossa blogeja vuodesta 2003) saakka. Eli monenlaista kynätaituria olen lukenut, mutta sinun tekstisi kumpuavat jostain syvemmältä. Pidä tämä taito jollakin tapaa elämässäsi mukana <3.

    Sinun elämässäsi on monia yhtymäkohtia omaan elämääni. Oman mieheni kun opiskeluvuosinani tapasin, sain vihdoin kokea, miltä tuntuu nojata peruskallioon. Ja tämä tunne on kestänyt kohta 20vuotta. Intuitioon kannattaa luottaa. Muistan kun miehelleni umpirakastuneena itkin, että ”Ei ole mitään väliä, miltä meistä nyt tuntuu, tämä voi loppua milloin vain.” Mieheni otti minua olkapäistä kiinni, katsoi suoraan silmiin ja sanoi: ”Sitä vaihtoehtoa me ei oteta edes huomioon.” Tämä toisen 100% varmuus vakuutti mut ja ekaa kertaa elämässä tajusin, että mun ei tarvi pelätä!

    Paljon on koettu yhdessä, saatu kasvaa molemmat ihan hurjan paljon henkisesti, lapsia on saatu liuta jne, mutta tämä suhde kestää ja uskomatonta kyllä, mutta vuosi vuodelta vain syvenee ja sykähdyttää aina vain. Toisaalta onhan se ymmärrettävää, kun kasvukivut on kipuiltu pois ja rakkaus ja kunnioitus toisia kohtaan säilyy. Mutta itselleni jotain sellaista, jota ei elämältä koskaan olisi osannu edes toivoa.

    Toivon teille ihanaa yhteistä elämää ja kiitän taitavista teksteistäsi vielä <3!

    -Riikka

    VastaaPoista
  2. Voi, tulee ikävä blogiasi! Toivottavasti jatkat kirjoittamista jossain muodossa, sinulla on hyvin kaunis kyky ilmaista itseäsi ja tunteitasi. Kaikkea hyvää ja ihanaa elämääsi.

    VastaaPoista
  3. Riikka ja Täti-ihminen: kiitos, kiitos ihanista sanoistanne. Kiitos tuesta tässä vuosien varrella. Muistan teidät molemmat, kannustuksenne ja neuvonne oikein hyvin. Parasta jatkoa teille!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eroottinen päiväuni

Kun paras ystävä ghostaa

Kuinka paljon silloin rakastit minua, kun petit?

Muuri välillämme

Kriisin jälkeen

Siedätyshoitoa häpeään

Tuskinpa soitan takaisin.