Abi-syksyn angstailua

Abi-syksyni... ensimmäinen kirjoitus on nyt takana. Kaikki muu on vielä edessä kuin hahmottomana savuna, josta ei voi saada otetta. Miten ja milloin aloitan varsinaisen luku-urakan? Mitä haluan opiskella ja missä? Minkälainen ammatti minua kiinnostaa? Lähimmillä ystävilläni tulevaisuudensuunnitelmat ovat huomattavasti jäsentyneemmät kuin itselläni. Jarkko ei päässyt tänä vuonna haluamaansa yliopistoon, mutta hän lukee sinnikkäästi, aikoo parantaa ensi keväänä arvosanaansa ja yrittää uudelleen. Anu on tähdännyt lääketieteelliseen jo monta vuotta. Tiina-serkkuni opiskelee lähihoitajaksi, ja on täynnä kutsumusta. Yläkouluaikoihin olin itsekin kiinnostunut lääketieteestä, ja siksi olen lukiossa päntännyt pitkän matematiikan ja fysiikan. Mutta olen tajunnut, ettei minusta siihen työhön olisi.

Kouluaineista rakastan äidinkieltä ja englantia yli kaiken. Mikään maailmassa ei olisi onnellisempaa kuin lukea suomen kieltä ja kirjallisuutta. Mutta olisiko sitten muita urapolkuja kuin opettaminen? Voisin ehkä nähdä itseni lukiossa, mutta yläkoulussa? Voi apua, teinithän nujertaisivat minut alta aikayksikön.

En kuitenkaan aio alkaa angstata ja pelätä edessä olevia valintoja. Hengitän syvään. Otan yhden asian kerrallaan. Ja mitä sitten jos valitsisinkin väärin? Silti olisi koko elämä aikaa muuttaa kurssia.  

Koskia, suvantoja

Olemme totutelleet tähän yhdessä asumiseen. Ei se yksiselitteisen helppoakaan ole. Seurusteluajastamme suuren osan olemme asuneet eri paikkakunnilla. On ollut pitkiä viikkoja, joina emme ole tavanneetkaan. Ja nyt kun vietämme melkein kaiken ajan yhdessä, se vaatii minulta yllättävän paljon totuttelemista.

Muistan kun yksi tuttu tyttö sanoi, että hänessä on valtavasti energiaa, virtaa ja kiihkeyttä hetkestä hetkeen. Minä en ole sellainen. Olen introvertti. Olen aina tarvinnut yksinoloa, vaikka rakastan ystäviäni, perhettäni ja Jarkkoa. Minun elämäni on kuin seisova vesi, suvanto. Jos se hetkittäin muttuukin koskeksi, niin kulkeudun tapahtumien virrassa ja elän siinä hetkessä. Mutta myöhemmin tarvitsen rauhoittumista, haluan astua taakse ja sivuun ja hengähtää. Myöhemmin sulkeudun huoneeseeni muistelemaan, kirjoittamaan, pohtimaan, analysoimaan, haaveilemaan. En jaksa jatkuvasti kovin kiihkeää elämää. Rakastan hiljaisuutta. Tätä syksy-yön lempeää, lämmintä, hämärää hiljaisuutta, johon voi kietoutua, piiloutua. 

Arjen vakaa poljento

Koulu on alkanut monta viikkoa sitten. Koulu, harrastukset, säännölliset nukkumaanmenoajat - arjen vakaa ja ankaran turvallinen poljento. Minäkin olen taas ruodussa, imitoin normaalia elämää.

Kesä oli sekava, vakava, yhtä rimpuilua. Kiihkeä, mutta raastava. Ketkä olette lukeneet, olette ehkä ihmetelleet moniongelmaista käytöstäni. Diskoöitä, yöttömiä öitä, bileitä, alkoholia. (Apropoo, täytin kahdeksantoista, joten puoli kesää toiminta oli kuitenkin laillista.) Epäily raskaudesta. Epämääräisiä kesäpoikia, joita en oikeasti halunnut, mutta joihin testasin omaa viehätysvoimaani vimmaisen kevytmielisesti.

Nyt - en tiedä. Tässä ja nyt on kaikki. Jarkko sai töitä ja muutti kotikaupunkiin ja minä epävirallisesti hänen luokseen. Pieni asunto, sänky, kahvinkeitin - kaikki mistä unelmoimme. En enää tunne, että hän omistaisi minusta liikaa. Minua ei ahdista enää.

Kirkkaansinisinä syysaamuina saan nukkua puoli tuntia kauemmin, koska asumme keskustassa. Hyppytunneilla ehdin kipaista kotiin juomaan kahvia ja lukemaan. Luen romaaneita, vuorotellen Tulen ja jään lauluja ja Anna Kareninaa. Ehkä kun syksyn kirjoitukset on ohi, aloitan Sota ja rauha -järkäleen ihanan tv-sarjan rohkaisemana.

Niin, ne kirjoitukset - haluaako joku kuulla niistä? Itse en jaksaisi ajatella, enkä totta puhuen edes kantaa murhetta. Kielet ovat minulle aina sujuneet luonnostaan, joten ruotsin kirjoitan nyt alta pois. Ja kevät - kevät on vielä liian kaukana. 

Kitaransoittoa, yösaunomista ja selityksiä

Rannassa. Joku kaataa veitset ja haarukat hiekkaan, sytytetään notskia. Tulen kajo alkaa lämmittää nopeasti, riisun nahkatakin ja kengät, kaivan varpaat hiekkaan. Tiina tuo minulle olutpullon. Jami istuu toisella puolen nuotiota, ja näppäilee kitaraa hiljaisena, mietteissään. Yksi pojista istahtaa hänen viereensä. Jami havahtuu ajatuksistaan ja hymyilee lämpimästi; he alkavat laulaa.

Tiina ja minä istumme hiekassa ja puhumme, puhumme. Sitten Tiina sanoo hiljaa, että Jami katsoo minua. Minä en sitä katsetta huomaa - päinvastoin minusta näyttää, että hän on uppoutunut musiikkiin ja pitää hauskaa ystäviensä kanssa. Tunnen itseni idiootiksi.

Myöhemmin olen joutunut eroon Tiinasta, nojaan kuistin kaiteeseen ja katselen sumuiselle järvelle. Jami nousee vaivihkaa muiden seurasta ja tulee viereeni nojailemaan eikä sano mitään. "Itseasiassa miun piti juonitella hirveesti, että pääsisin tänne", sanon - olenhan tullut jotain selittääkseni. Hän hymyilee, ja välillämme hiertänyt kylmä tunnelma lauhtuu heti. En tunne enää itseäni pahaksi noidaksi. Kun katson häntä silmiin, olen rehellinen ja viaton. Selitän kaiken, mitä olen halunnut selittää sen painajaismaisen yön jälkeen. "Miksei", Jami sanoo, "jos joku ihminen tuntuu viehättävältä, niin miksei se voisi sitten olla selvä?" Puhumme elämästä, ja hajanaiset mietiskelymme leijaavat öisen taivaan yllä. Hän kiehtoo kokematonta tytönsydäntäni, ja haluan ottaa hänestä selvää. Mutten ole rakastunut häneen, en häneen.

Jarkko on luvannut olla kuskinani ja tulee hakemaan minua isän autolla. Hän harppoo kuistille itsevarmoin askelin, pitkänä ja komeana. Jami ja Jarkko mittailevat toisiaan katseellaan samalla kun vaihtavat muutaman kohteliaan lauseen. Sitten Jami nousee ja luovuttaa. Hän palaa takaisin nuotiolle kitaransa luo. Näen ja kuulen, kun hän alkaa hiljaa soittaa. Jarkko taas kohauttaa olkapäitään ärtyneesti, kun ilmoitan menevämme vielä tyttöjen kanssa yösaunaan. Hän ei tunne eikä halua tuntea näitä ihmisiä. Hänkin menee istumaan nuotiolle ja alkaa selata puhelintaan. Huomaan olevani humalassa, koska en yhtään piittaa aiheuttamastani sotkusta ja koko naurettavasta tilanteesta.

Pimeässä saunassa me tytöt juomme olutta, puhumme ja kikatamme. Kuu loistaa kuin intiimi, salaperäinen lamppu. Usva kieppuu tumman järven yllä savukiehkuroina. Juoksemme rantaan pyyhkeisiin kietoutuneina. Jarkon ohi, Jamin ohi - nopeasti, en vilkaisekaan heihin päin. Ponkaisemme laiturilta kylmään, musteensiniseen veteen, alastomina, valkeina yötä vasten, ärsyttävästi nauraen.

Olen kotona vasta viideltä. On tullut valoisaa. Olen kotona, omassa huoneessani, Jarkon vieressä. Ajattelen raukeasti, että tämä kesä päättyy nyt, näin. Kesä päättyy, ja kaikki tämä hulluus sen mukana.

Mieheni myrskytuulessa

Tiina kertoo Jamin sanoneen hänelle myrkyllisesti: "Sulla on tosi kiva serkku." Olen tuntenut outoa rauhattomuutta ja epävarmuutta omista tunteistani, ja tämän kuullessani minut valtaa epäasiallinen paniikki ja levottomuus. "Tuu meidän kesän päättäjäisbileisiin, selvitätte asianne siellä", Tiina ehdottaa, ja järjenvastaisesti suostun. 

Kesän viimeinen, aurinkoinen mutta myrskytuulinen viikonloppu saapuu. Minua vaivaa pelko tulevasta illasta, mutta en osaa pysäyttää tapahtumia, jotka vyöryvät eteenpäin. Menen alkuillasta kaupungille ja satamaan Anun ja Jarkon kanssa uudessa miniminihameessa ja sinisensuloisessa paidassa. Kesätapahtumassa on valoja, musiikkia, esityksiä, valtavasti ihmisiä. Nojaamme Jarkon kanssa toisiimme. Jarkon kädet ovat tiukasti ympärilläni pitämässä kylmää loitolla, hän nojaa leukaansa päälakeeni. Tuuli kieputtaa hiuksiani villisti ympäriinsä ja yrittää tarttua hameeni helmoihin.

Tuomas seisoo ystävineen vähän matkan päässä. Hän tuijottaa meitä, ottaa oikein aurinkolasit silmiltään katsoakseen tarkemmin. Hän sanoo jonkin lauseen, ja koko poikalauma kääntyy katsomaan. Haluaisin tietää, miksi hän minua nyt nimittää - hän joka kerran rakasti minua. Tuomaksen silmät eivät koko iltana väisty pitkäksi aikaa. Välillemme punoutuu kuten aina juopa, tietoisuus. Nyt se vain on katkeroitunut ja tuskainen. Minun tekisi mieli pyytää anteeksi, mutten enää tiedä keneltä. Joten suutelen Jarkkoa, ja tanssimme, pientä rituaalitanssia ympäri, ympäri. 

Sitten jätän Anun ja Jarkon jatkamaan iltaa ja menen kohtauspaikallemme Armadan eteen, jossa Tiina jo odottaa minua muiden tyttöjen kanssa. Ahtaudumme Tiinan pieneen autoon kaikki viisi, ja on hillittömän meluisaa ja iloista. Tiina pysähtyy  tankkaamaan, ja me muut kikatamme ja pelleilemme auton vieressä. Myöhemmin Tiina sanoo, että Jari oli ajanut ohi, hidastanut ja katsonut minua kummallisesti. Olen vain helpottunut, etten ole huomannut. En sentään jaksa kohdata kaikkia elämäni miehiä yhtenä iltana.

Saapuessamme leirikeskukseen riemukas pikkupäihtymys häviää ilman edes kunnolla alkamatta. Vaihtelemme vaatteita. Olen hyvin jännittynyt ja äärettömän vakava sisältä. Keittiöstä kuuluu meteliä, jota kohti suuntaan. Jamin lause katkeaa kesken minun astuessani huoneeseen ja hänen hymynsä hiljenee: "Mo. Miten sä tänne tulit?" "Jotenkin onnistuin eksymään." "Ai satuit ajamaan ohi vai?"