Mansikkapelloilla, ikuisesti

Abi-syksyni... ensimmäinen kirjoitus on nyt takana. Kaikki muu on vielä edessä kuin hahmottomana savuna, josta ei voi saada otetta. Miten ja milloin aloitan varsinaisen luku-urakan? Mitä haluan opiskella ja missä? Minkälainen ammatti minua kiinnostaa? Lähimmillä ystävilläni tulevaisuudensuunnitelmat ovat huomattavasti jäsentyneemmät kuin itselläni. Jarkko ei päässyt tänä vuonna haluamaansa yliopistoon, mutta hän lukee sinnikkäästi, aikoo parantaa ensi keväänä arvosanaansa ja yrittää uudelleen. Anu on tähdännyt lääketieteelliseen jo monta vuotta. Tiina-serkkuni opiskelee lähihoitajaksi, ja on täynnä kutsumusta. Yläkouluaikoihin olin itsekin kiinnostunut lääketieteestä, ja siksi olen lukiossa päntännyt pitkän matematiikan ja fysiikan. Mutta olen tajunnut, ettei minusta siihen työhön olisi. Kouluaineista rakastan äidinkieltä ja englantia yli kaiken. Mikään maailmassa ei olisi onnellisempaa kuin lukea suomen kieltä ja kirjallisuutta. Mutta olisiko sitten muita urapolkuja kuin

Olemme totutelleet tähän yhdessä asumiseen. Ei se yksiselitteisen helppoakaan ole. Seurusteluajastamme suuren osan olemme asuneet eri paikkakunnilla. On ollut pitkiä viikkoja, joina emme ole tavanneetkaan. Ja nyt kun vietämme melkein kaiken ajan yhdessä, se vaatii minulta yllättävän paljon totuttelemista. Muistan kun yksi tuttu tyttö sanoi, että hänessä on valtavasti energiaa, virtaa ja kiihkeyttä hetkestä hetkeen. Minä en ole sellainen. Olen introvertti. Olen aina tarvinnut yksinoloa, vaikka rakastan ystäviäni, perhettäni ja Jarkkoa. Minun elämäni on kuin seisova vesi, suvanto. Jos se hetkittäin muttuukin koskeksi, niin kulkeudun tapahtumien virrassa ja elän siinä hetkessä. Mutta myöhemmin tarvitsen rauhoittumista, haluan astua taakse ja sivuun ja hengähtää. Myöhemmin sulkeudun huoneeseeni muistelemaan, kirjoittamaan, pohtimaan, analysoimaan, haaveilemaan. En jaksa jatkuvasti kovin kiihkeää elämää. Rakastan hiljaisuutta. Tätä syksy-yön lempeää, lämmintä, hämärää hiljaisuut

Koulu on alkanut monta viikkoa sitten. Koulu, harrastukset, säännölliset nukkumaanmenoajat - arjen vakaa ja ankaran turvallinen poljento. Minäkin olen taas ruodussa, imitoin normaalia elämää. Kesä oli sekava, vakava, yhtä rimpuilua. Kiihkeä, mutta raastava. Ketkä olette lukeneet, olette ehkä ihmetelleet moniongelmaista käytöstäni. Diskoöitä, yöttömiä öitä, bileitä, alkoholia. (Apropoo, täytin kahdeksantoista, joten puoli kesää toiminta oli kuitenkin laillista.) Epäily raskaudesta. Epämääräisiä kesäpoikia, joita en oikeasti halunnut, mutta joihin testasin omaa viehätysvoimaani vimmaisen kevytmielisesti. Nyt - en tiedä. Tässä ja nyt on kaikki. Jarkko sai töitä ja muutti kotikaupunkiin ja minä epävirallisesti hänen luokseen. Pieni asunto, sänky, kahvinkeitin - kaikki mistä unelmoimme. En enää tunne, että hän omistaisi minusta liikaa. Minua ei ahdista enää. Kirkkaansinisinä syysaamuina saan nukkua puoli tuntia kauemmin, koska asumme keskustassa. Hyppytunneilla ehdin kipaist

Rannassa. Joku kaataa veitset ja haarukat hiekkaan, sytytetään notskia. Tulen kajo alkaa lämmittää nopeasti, riisun nahkatakin ja kengät, kaivan varpaat hiekkaan. Tiina tuo minulle olutpullon. Jami istuu toisella puolen nuotiota, ja näppäilee kitaraa hiljaisena, mietteissään. Yksi pojista istahtaa hänen viereensä. Jami havahtuu ajatuksistaan ja hymyilee lämpimästi; he alkavat laulaa. Tiina ja minä istumme hiekassa ja puhumme, puhumme. Sitten Tiina sanoo hiljaa, että Jami katsoo minua. Minä en sitä katsetta huomaa - päinvastoin minusta näyttää, että hän on uppoutunut musiikkiin ja pitää hauskaa ystäviensä kanssa. Tunnen itseni idiootiksi. Myöhemmin olen joutunut eroon Tiinasta, nojaan kuistin kaiteeseen ja katselen sumuiselle järvelle. Jami nousee vaivihkaa muiden seurasta ja tulee viereeni nojailemaan eikä sano mitään. "Itseasiassa miun piti juonitella hirveesti, että pääsisin tänne", sanon - olenhan tullut jotain selittääkseni. Hän hymyilee, ja välillämme hiertäny

Tiina kertoo  Jamin  sanoneen hänelle myrkyllisesti: "Sulla on  tosi kiva  serkku." Olen tuntenut outoa rauhattomuutta ja epävarmuutta omista tunteistani, ja tämän kuullessani minut valtaa epäasiallinen paniikki ja levottomuus. "Tuu meidän kesän päättäjäisbileisiin, selvitätte asianne siellä", Tiina ehdottaa, ja järjenvastaisesti suostun.  Kesän viimeinen, aurinkoinen mutta myrskytuulinen viikonloppu saapuu. Minua vaivaa pelko tulevasta illasta, mutta en osaa pysäyttää tapahtumia, jotka vyöryvät eteenpäin. Menen alkuillasta kaupungille ja satamaan Anun ja Jarkon kanssa uudessa miniminihameessa ja sinisensuloisessa paidassa. Kesätapahtumassa on valoja, musiikkia, esityksiä, valtavasti ihmisiä. Nojaamme Jarkon kanssa toisiimme. Jarkon kädet ovat tiukasti ympärilläni pitämässä kylmää loitolla, hän nojaa leukaansa päälakeeni. Tuuli kieputtaa hiuksiani villisti ympäriinsä ja yrittää tarttua hameeni helmoihin. Tuomas  seisoo ystävineen vähän matkan päässä. Hän