Koskia, suvantoja

Olemme totutelleet tähän yhdessä asumiseen. Ei se yksiselitteisen helppoakaan ole. Seurusteluajastamme suuren osan olemme asuneet eri paikkakunnilla. On ollut pitkiä viikkoja, joina emme ole tavanneetkaan. Ja nyt kun vietämme melkein kaiken ajan yhdessä, se vaatii minulta yllättävän paljon totuttelemista.

Muistan kun yksi tuttu tyttö sanoi, että hänessä on valtavasti energiaa, virtaa ja kiihkeyttä hetkestä hetkeen. Minä en ole sellainen. Olen introvertti. Olen aina tarvinnut yksinoloa, vaikka rakastan ystäviäni, perhettäni ja Jarkkoa. Minun elämäni on kuin seisova vesi, suvanto. Jos se hetkittäin muttuukin koskeksi, niin kulkeudun tapahtumien virrassa ja elän siinä hetkessä. Mutta myöhemmin tarvitsen rauhoittumista, haluan astua taakse ja sivuun ja hengähtää. Myöhemmin sulkeudun huoneeseeni muistelemaan, kirjoittamaan, pohtimaan, analysoimaan, haaveilemaan. En jaksa jatkuvasti kovin kiihkeää elämää. Rakastan hiljaisuutta. Tätä syksy-yön lempeää, lämmintä, hämärää hiljaisuutta, johon voi kietoutua, piiloutua.