Pelejä päivisin ja öisin

Vanhemmat ovat jo töissä tällä viikolla. Jarkko on sukuloimassa toisessa kaupungissa. Veli ja minä lomailemme, nukumme joka aamu pitempään ja valvomme joka yö myöhempään. Aloitimme viime viikolla Game of Thrones -maratonin: olemme katsoneet kaikki vanhat kaudet ja uudet jaksot ovat vielä kesken. Tämä tapahtuu myöhään yöllä, koska sarja on vanhempiemme mielestä jotain todella tylsää - minusta se taas on valtavan kiehtova. Linnoittaudumme siis olohuoneeseen, kietoudumme täkkeihin, syömme joulusuklaita ja kerrosvoileipiä erilaisilla täytteillä ja uppodumme Westerosin valtaistuinpelien maailmaan.

Päivisin pelaamme vanhaa kunnon Monopolia naapurin Pennin kanssa. Tämä on pitkä perinne. Meillä on ihan omat säännöt - mm. lainaa saa pankista rajattomasti - niinpä kukaan ei päädy konkurssiin, vaan peli jatkuu suunnilleen ikuisuuksiin. Veli voittaa joka päivä - joudumme käyttämään punaisia legopalikoita, kun häneltä loppuvat jo hotellit kesken. Penni-paralla puolestaan on suunnilleen miljoona velkaa, ja hän yrittää aina viimeisenä keinonaan myydä Korkeavuorenkatua. Nauramme lopulta jokainen katketaksemme ja jokseenkin hysteerisesti kaikelle ja mille tahansa.  

Anu on houkutellut minut muutamana iltapäivänä ulos. Olisi ihanaa potkukelkkailla, mutta lunta ei ole tarpeeksi. Käymme sen sijaan pitkillä kävelyretkillä ja juttelemme. Kerrostalojen kohdalla yritämme löytää ehjää bingoriviä ikkunoiden joulukyntteliköistä.

Suloista tämä joululomailu.

Juhlahumua ja kuumehoureita

Mikä lie kulkutauti riehui juuri silloin, kun meillä piti olla hartaasti odotettu puurojuhla. Minulle nousi korkea kuume, ja jouduin lähtemään kesken päivän koulusta. Kotona otin buranaa, kaaduin sänkyyn ja vaivuin syvään uneen. Heräsin yhtäkkiä iltapäivällä yllättävän pirteänä ja tunnustelin oloani: kuumeeni oli laskenut. Soitin heti Anulle, että tulen mukaan. Pakkasin röyhelöhameeni, pitsipöksyni ja sukkanauhani kiireellä, ja ehdimme vielä ajoissa koululle ja pukuhuoneeseen meikkaamaan. Suvi ja Marikakin olivat saapuneet paikalle nuhaisina ja lääkkeen voimilla. Kauhistuksekseni huomasin, että musta toppini oli jäänyt kotiin - olipa syy sitten kuumehoureessani tai kiireessäni. Onneksi Nooralla sattui olemaan mukana varatoppi, jota sain lainata.

Mutta can-canimme meni joka tapauksessa loistavasti, räjähtävällä energialla. Tytöt olivat aivan syötävän hyvän näköisiä. Suvi varsinkin - hänellä oli yläosana oikea, tiukka korsetti, ja hän suorastaan hehkui vaarallista viehtätysvoimaa. Jarkko istui muiden abien kanssa, ja minusta tuntuu, että hän oli pikkuisen ylpeä nähdessään tyttöystävänsä mukana lavalla. Leena ja Satukin tulivat juttelemaan ja tarjoutuivat jopa ottamaan valokuvia esityksestämme.

Onnellinen juhlahumun jälkitunnelma kantoi vielä viimeiset koulupäivät. Karismaattinen matematiikanopettajamme kommentoi kokeita palauttaessaan: "Aa, Niina - yksi viehättävistä kabareetähdistämme" ja katsoi minua, kuin olisi oikein ensi kertaa huomannut olemassaoloni luokassaan. No jaa, ehkä matemaattiset taitoni eivät ole toistaiseksi ehtineet häikäistäkään...

Varsinainen joulujuhla oli eilen, pelkistetty tilaisuus todistustenjakoineen. Olemme siivonneet kotona koko viikonlopun, mutta nyt illan hiljetessä alkaa laskeutuminen joulurauhaan. Sataa hiljalleen lunta. Kirjoittelen tätä sängyssä, Kissi on käynyt kerälle viereeni ja kehrää unisena - olen aivan onnellinen tässä ja nyt.

Ensikertalaiset ensilumessa

Viime lauantaina satoi lunta. Illalla, kun musta maa oli peittynyt puhtaanvalkeisiin kinoksiin, ovikello soi. Ovella oli Jarkko, ja hän näytti omituiselta. "Mä ajoin kolarin," hän sanoi. Ensin minut valtasi hysteerinen halu nauraa epäuskosta. Mutta en sentään nauranut, onneksi. Koska se kolari oli totta. Jarkko oli joutunut auton kanssa liirtoon lumessa, ja auto oli luistellut päin kadun ainutta lyhtypylvästä. Luojan kiitos, kenellekään ei sattunut mitään. Jarkon isän auto on kylläkin mäsänä.

Juttelimme, ja Jarkko oli aivan häpeissään ja onneton. Kesken kaiken vanhempieni koko päivän jatkunut eripura puhkesi äänekkääksi ilmiriidaksi. Minua nolotti ja raivostutti niin - minulla on siinä poikaystävä kylässä, ja näillä kahdella muka aikuisella ei ole mitään estoja huutaa mitä inhottavampia asioita toisilleen täyteen ääneen. Otin iskän lompakosta viisikymppisen, ja lähdimme kaupungille.

Loppuillasta päädyimme Jarkon huoneeseen, Jarkon sänkyyn. Riisuimme toisemme yön pimeydessä, jota lumen kajastus ja jouluvalot valaisivat vain hieman. Poissa oli suudelmiemme nälkäinen, huoleton kiihko. Olimme molemmat hyvin varovaisia ja vakavia. Tuntui ujostuttavalta olla alasti yhdessä. Hapuilimme: kondomi oli vaikea saada paikalleen, oli vaikea tietää mitä ja miten tehdä. Sitten Jarkko oli sisälläni. Minuun sattui - ei paljon ja olin osannut odottaa sitä.

Myöhemmin makasimme vierekkäin siinä kapealla pojansängyllä. Jarkko silitti hiuksiani ja sanoi hyvin hiljaa: "Ootsä kauheen pettynyt?" "En tietenkään ole", vastasin ja olisin halunnut sanoa, että rakastin häntä aivan pakahduttavasti juuri sillä hetkellä. Jarkko on aina kovin itsevarma ja itsetietoinenkin - mutta siinä ja silloin hän oli vain nuori poika, joka oli juuri rakastellut tytön kanssa ensimmäistä kertaa. Mutta jotenkin sanat pysähtyivät huulilleni.

Sunnuntaiaamuna katsoin itseäni tarkkaan peilistä, silmiäni, olemustani. Mutta ei - ei se minusta mitenkään näkynyt, neitsyyden menettäminen.

Lukion tytöt verkkosukissaan

Aion tanssia can-cania verkkosukissa koko koulun edessä.

Lukiossa vietetään viikon päästä perinteistä puurojuhlaa. Se on iltatilaisuus salissa. Opettajat ja oppilaat tulevat, lauletaan joululauluja, syödään joulupuuroa ja on esityksiä. Idean meidän esityksestä taisi keksiä Mari, Noora tai Johanna - kuitenkin joku siitä taiteellisten, vilkkaiden tyttöjen klikistä. Tanssimme siis can-cania. Kävimme Anun kanssa tänään ostamassa asujemme täydennykseksi verkkosukat ja sukkanauhat. Äiti ompelee minulle hametta tummansinisestä vuorisilkistä, johon tulee sisäpuolelle monta kuohkeaa kerrosta värikkäitä röyhelöitä. Asuun kuuluu myös pitsilahkeiset puuvillapöyksyt ja musta korsetti tai toppi. Ja jotain bling-bilingiä tietysti.

Suvi ja Heli ovat ryhmämme ballerinat, ja he ovat laatineet koreografian ja vastaavat ohjauksesta. Mari organisoi ulkoasumme. Meillä on tiukka suma tenttejä näinä viimeisinä viikkoina ennen joululomaa, mutta olemme vielä löytäneet aikaa touhottaa tämän esityksemmekin vuoksi. On ollut hauskaa. Tällainen yhteinen tekeminen luo uudenlaista yhteishenkeä, ja on mukavaa tutustua näihin ihailemiini koulukavereihin.

Pysy aina pikkuveljenä

Ystävystyin veljeni kanssa viisi vuotta sitten. Olimme myyneet asuntomme ja uusi oli vielä kesken, joten jouduimme muuttamaan väliaikaisesti toiselle puolelle kaupunkia vanhan puutalon yläkertaan. Molempien kaverit olivat kaukana, ja meidän oli pakko olla toistemme seurana. Junarata kulki talomme takana pienen metsikön halki, ja vietimme radan varressa useita verkkaisia iltapäiviä. Joskus kävelimme Mummon ja Ukin luo, jotka asuivat lähellä. Matkan varrella oli puro, johon pysähdyimme heittelemään keppiveneitä. Kerran näimme junan yliajaman kissan raiteilla.

Siihen asti veli oli ollut tietysti rakas sinänsä, mutta pikkusisaruksena myös kilpakumppani, jonka kanssa suhde oli jännitteinen. Mutta sen kevään jälkeen näimme toisemme uudella tavalla ja meistä tuli läheisiä ystäviä. Veli on minua fiksumpi, mikä ei näy niinkään koulumenestyksessä. Mutta hän voittaa minut kaikissa älypeleissä, tietää kaiken tietokoneista, ymmärtää englantia ikäisekseen käsittämättömän hyvin ja on sosiaalisesti taitavampi. Hänellä on aivan hirttämätön, terävä huumorintaju ja olemme hetkittäin niin samalla aaltopituudella, että katse riittää kertomaan kaiken ilman sanaakaan.

Veli pärjää varmasti maailmassa, mutta olen silti joskus huolissani. Isän alkoholiongelma alkoi pahentua kaksi vuotta sitten, niihin aikoihin kun Ukki joutui sairaalaan ja kuoli. Veli oli silloin vasta kymmenen. Minä olin jo neljätoista - lapsi tietysti itsekin, mutta oli minulla enemmän työkaluja käsitellä sitä asiaa. Joskus mietin, että muistaako veli, minkälaista oli ennen ja onko hänellä ollut lapsuuden turvaa ollenkaan.

Sylihoidossa - ja vähät kaunaisesta exästä!

Tapasin eilen Jarkon, jolla oli ollut huippuhauskaa poikien kanssa Helsingissä. Kävimme leffassa katsomassa Nälkäpelin. Myöhemmin huoneessaan Jarkko puristi minut syliinsä nälkäisesti kuin viime tapaamisesta olisi ollut kaksi viikkoa eikä kaksi päivää. Minä olin melkein pois tolaltani: halusin häntä niin sokeasti, hänen käsiään ja suudelmiaan.

Ehkä pieni ero ja mustasukkaisuus tekivät vain hyvää ja auttoivat tajuamaan, miten onnellinen olen. Onnellisempi kuin ikinä ennen. 

Unohdin saman tien mielipahani Leenan käytöksestä. Mitäpä siitä. Pelkkää kaunaisuutta, jonka voin antaa anteeksi. Leena voi pitää muistonsa Jarkosta - minulla on tämä hetki, minulla on niin paljon. 

Poikaystäväni ja toinen tyttö

Olin eilen Anun kanssa jouluostoksilla. Kaupunki oli täynnä hyörinää ja vilinää, ja jouluvalot loistivat harmaassa hämärässä. Näemme tietysti joka päivä koulussa, mutta muuten olemme tavanneet aika harvoin tämän syksyn aikana. Anu on tietysti paljon Ilen kanssa ja minä Jarkon, sitten on koulu ja harrastukset. Siksi oli ihanaa viettää aikaa kahdestaan. Anu tuo aina parhaat puoleni esiin: hänen kanssaan olen hauskempi, fiksumpi ja täynnä loistavia ideoita.

Tiina oli käymässä isänsä luona, ja menimme suoraan kaupungilta hänen luokseen. Oli mahtavaa tavata Tiinaakin. Hänellä on ollut aikamoinen syksy: uusperhe, uusi kaupunki, vaativa koulu ja uudet ystävät. Teimme ruokaa yhdessä ja juttelimme kaikenlaisesta - mutta emme kaikesta. Emme keskustelleet minun seurustelustani ja poikaystävästäni. Aihe on tabu Leenan takia. Leena tulikin kotiin jossain vaiheessa iltaa Satun kanssa, ja he liittyivät seuraamme. En tiedä, mistä ajatus syntyi, mutta yhtäkkiä katsoimme filmejä ja valokuvia viimevuotisista vanhojen tansseista. Silmieni ohi vilisi lukemattomia kuvia Jarkosta ja Leenasta yhdessä, kädet kädessä, parina. Naurettiin, ihasteltiin pukuja ja kampauksia. Nauroin ja ihastelin muiden mukana, mutta illan hauskuus oli osaltani loppunut ajat sitten. Miksi minusta olisi hauskaa katsella poikaystävääni yhdessä toisen kanssa? 

Minuun sattui eilen, ja sattuu vieläkin. Ajatus Jarkosta ja Leenasta yhdessä - että Jarkko on katsonut Leenaa silmissään halua ja ihailua... Tiedän, että siitä on melkein vuosi. Että he eivät ikinä oikeasti seurustelleet. Silti tunnen kipua sydämessäni, mustasukkaisuutta. Mietin myös... Että oliko se itse asiassa tarkoituskin siinä eilisillan kuvien näyttämis-episodissa: näpäyttää minua? Satuttaa minua? Tehdä minut mustasukkaiseksi?