Suhde kuin vuoristorata

Miten tässä taas kävi näin? Olen niin epäuskoinen, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Vaikka ihan itsehän minä olen tieni valinnut: tuntien itseni ja tuntien Jarkon. 

Jarkko ja minä riitelimme viime viikonloppuna niin katkerasti, että olen vieläkin uupunut ja turta. Kaikista vaikeista puheista ja monista kipeistä sanoista huolimatta mikään ei selvinnyt. Saatoimme kumpikin puhua, mutta emme aidosti keskustelleet yhdessä. Emme niin, että ajatuksemme olisivat kohdanneet. Jäi kauhea olo, että jotain on kohtalokkaan pielessä. Enkä tiedä, mikä. 

Jarkko oli kuin kivisen seinän takana. En tavoittanut häntä lainkaan enkä ymmärtänyt hänen tunnetilaansa. Näin ja aistin, että häntä ahdisti. Mutta hän ei kertonut, mikä oli syynä. Oletin tietysti, että minä. Itse itkin ja raivosin, anelin ja kyselin. Jarkko tuntui katselevan minua kuin kymmenien kilometrien päästä, kuin olisin ollut hänelle vieras ja yhdentekevä. 

Traumani edellisestä erostamme ovat aivan liian pinnassa, aivan liian tuoreita. Luulin kuluneina kuukausina menneeni eteen päin elämässäni ja kasvaneeni, vahvistuneeni. Mutta pienikin vihjaus siitä, että Jarkko ei haluaisikaan minua, vei minut sekunnissa kuilun partaalle. Olen liian herkkä ja ylireagoin massiivisesti. Se on minun puutteeni, jota olen jo pyytänyt anteeksi.

Mutta mikä Jarkkoa vaivaa? Saanko koskaan tietää? 

Suunnittelimme kihloihin menemistä vain muutama viikko sitten. Ja nyt mietin, että olemmeko jo eron partaalla. Uskomatonta. Suhteemme on kuin vuoristorata. Rakastan huippuja, mutta nämä pudotukset on vaikea kestää. 

Lähdön läheisyydestä he turvaa saa

Juna lähti yhdeltä. Asemalla seisoimme sylikkäin, ja minä puhuin poski hänen karheaa villakangastakkiaan vasten: "En halunnu, että tästä tulis tällasta. En haluu tuhlata aikaa riitelemiseen ja että myö kuljetaan onnemme ohi." "Ei kai sitä kukaan haluu", Jarkko vastasi. "Välität sie miusta?" "Mitä?" "Välitätkö sinä minusta?" toistin. "Mitä sinä luulisit?" hän sanoi ja käänsi kasvoni ylöspäin, "mutta ei se aina oo välittämisestä kiinni." Itku kouri rintaani: "Mistä se sit on kiinni? Mistä se on kiinni?" "Tää juna lähtee nyt", Jarkko sanoi, "meillä ei oo aikaa jutella." Minä vain itkin voimattomasti. "Älä nyt itke, älä itke, Niina", Jarkko lohdutteli minua kuin pientä lasta, "minä haluun olla sun kanssa, enkä minkään itkutytön kanssa. Lupaa mulle, ettet enää itke." Nyökytin päätäni kykenemättä puhumaan, valehtelin. 

"Soitellaan", Jarkko sanoi ja astui sisään junavaunuun. Käännyin ja otin pari askelta, pysähdyin. Ihmiset vilkuilivat minua ja vedin hupun päähäni, vääristyneiden kasvojeni ja kyynelteni peitoksi. Juna lähti. Kävelin kotiin ja itkin koko matkan. Kun pääsin sisään, käperryin lattialle ja itkin ääneen, sitten hiljaa. Lopulta kyyneleet loppuivat, ja makasin vain siinä maassa talvitakkeineni, kenkineni, tyhjää tuijottaen. 

Minua pelottaa. 

Shut up, just shut up, shut up

Sunnuntaina kysyin sängyssä: "Miks sie oot niin kiree? Tai et sie oo kiree, sie vedät semmosta roolia?" "Ai, millasta roolia minä vedän?" Jarkko ärähti. "Sie puhut miulle niinku vieraalle", sanoin hiljaa. Jarkko käännähti äkkiä kärsimättömästi ympäri: "Se on totta. En minä oo oma itteni. Minä välitän sinusta joskus enemmän ja joskus vähemmän." Tunsin nopean, huimaavan putoamisen tunteen. "Miten mie voin luottaa sinuun, jos yhtenä päivänä sie välität ja toisena et?" kysyin ahdistuneena. "Kyllä minä haluun olla sun kanssa", Jarkko sanoi, "mutta minä tarkoitin sillä välittämisellä, että joskus meillä ei ole mitään yhteyttä."

---

Seuraavana aamuna huusin hänelle: "Ei sinun tarvii istua siinä enää mitään sanomatta kuin tunti. Se on onneks aika lyhyt aika." Paikasin ikkunan auki. Kiskoin lakanaa vuodesohvalta, ja Jarkko nousi ja meni lukemaan Hesaria pöydän ääreen. "Se on hirveen helppoo, kun sie tiedät, että mie rakastan siuta, niin sie voit tehdä miulle ihan mitä vaan." Kokosin sohvaa, eikä Jarkko osoittanut mitenkään kuulevansa sanaakaan. "Mie en jaksa tuollasta. Mie en jaksa kattoo tuollasta", jatkoin jo itkuisella äänellä. "Ja mitähän minäkin oon sulle tehny!" Jarkko kivahti ja meni vessaan ajamaan partaansa. 

MInä istuin lattialle ja purskahdin itkuun. Vähän ajan kuluttua hän tuli takaisin ja istui viereeni. "Mie en jaksa", sanoin, "että sie et sano miulle mitään koko aamuna." "Ethän sinäkään oo sanonut mitään", Jarkko totesi rauhallisesti. Hän piteli minusta kiinni, pyysi anteeksi. Nyt olisi ollut niin helppoa vain suudella häntä, hymyillä. Mutta minä sanoin: "Saat anteeksi. Kyllä mie annan anteeksi, sen minä osaan. Toivon, ettei minun tarviis antaa siulle anteeksi mitään." "En minä halua, että sinä kärsit", Jarkko sanoi. "Mutta en minä tarvii paljon ollakseni onnellinen", sanoin, "Minä vain haluan, että tämä onnistuu." "Niin minäkin haluun. Mutta ei se oo mikään itseisarvo, jos toinen kärsii", Jarkko sanoi. "Se että jompi kumpi kärsii ei ole mikään syy, vaan seuraus", sanoin varovasti ja jatkoin: "Se että sie sanot noin, panet sie minut nyt kokeeseen?" Jarkko sanoi kylmä ääni täynnä ivaa: "Jarkko panee mut kokeeseen. Minä oon uhri."

Jo mennyttä?

Onko se jo mennyttä? Olinko onnellinen kuukauden vain tullakseni hulluksi pelosta ja tuskasta?

---

Meillä oli helvetillinen viikonloppu. Tunsin olevani kuin näkymätön: hän ei katsonut minua, ei koskenut minua eikä puhunut juuri mitään. Launataiyönä yritimme puhua, mutta se oli toivotonta. Jarkko sanoi, että hänellä on ongelmia. Mutta mitä ongelmia? Hän ei kertonut. Yritin kysyä, olenko minä tehnyt jotain. Jarkko otti puheeksi edellisen viikonlopun hänen luonaan Itäisessä Kaupungissa, kun olimme kaupungilla tavanneet hänen ystäviään. "Kun sinä olit niin vaivautunut, ihan kuin olisit halunnut päästä äkkiä pois." Ja: "Mikset sinä voi olla oma rento ittes? Miks sinulla pitää olla semmonen asenne?" Ja vielä: "Ei sinun tartte olla niin ylisulkeutunut."

Sitten minä tosiaan sulkeuduin. Tuntui niin pahalta. Enkä voinut edes mitenkään puolustautua. Minä olen vaivaantunut ja sulkeutunut, mutta en varmasti epäystävällisyyttäni. Vaan koska olen ujo ja introvertti ja tarvitsen aikaa uusien ihmisten kanssa. Sen iltainen keskustelu päättyi melkein siihen. Jarkko väitti vihaisena, etten osaa puhua. Ja minun sydämeni pumppasi kauheita, suolaisia kyyneleitä, kun valvoin ja mietin, miten viallinen ja pohjattoman huono olenkaan.