Lähdön läheisyydestä he turvaa saa

Juna lähti yhdeltä. Asemalla seisoimme sylikkäin, ja minä puhuin poski hänen karheaa villakangastakkiaan vasten: "En halunnu, että tästä tulis tällasta. En haluu tuhlata aikaa riitelemiseen ja että myö kuljetaan onnemme ohi." "Ei kai sitä kukaan haluu", Jarkko vastasi. "Välität sie miusta?" "Mitä?" "Välitätkö sinä minusta?" toistin. "Mitä sinä luulisit?" hän sanoi ja käänsi kasvoni ylöspäin, "mutta ei se aina oo välittämisestä kiinni." Itku kouri rintaani: "Mistä se sit on kiinni? Mistä se on kiinni?" "Tää juna lähtee nyt", Jarkko sanoi, "meillä ei oo aikaa jutella." Minä vain itkin voimattomasti. "Älä nyt itke, älä itke, Niina", Jarkko lohdutteli minua kuin pientä lasta, "minä haluun olla sun kanssa, enkä minkään itkutytön kanssa. Lupaa mulle, ettet enää itke." Nyökytin päätäni kykenemättä puhumaan, valehtelin. 

"Soitellaan", Jarkko sanoi ja astui sisään junavaunuun. Käännyin ja otin pari askelta, pysähdyin. Ihmiset vilkuilivat minua ja vedin hupun päähäni, vääristyneiden kasvojeni ja kyynelteni peitoksi. Juna lähti. Kävelin kotiin ja itkin koko matkan. Kun pääsin sisään, käperryin lattialle ja itkin ääneen, sitten hiljaa. Lopulta kyyneleet loppuivat, ja makasin vain siinä maassa talvitakkeineni, kenkineni, tyhjää tuijottaen. 

Minua pelottaa.