Suhde kuin vuoristorata

Miten tässä taas kävi näin? Olen niin epäuskoinen, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Vaikka ihan itsehän minä olen tieni valinnut: tuntien itseni ja tuntien Jarkon. 

Jarkko ja minä riitelimme viime viikonloppuna niin katkerasti, että olen vieläkin uupunut ja turta. Kaikista vaikeista puheista ja monista kipeistä sanoista huolimatta mikään ei selvinnyt. Saatoimme kumpikin puhua, mutta emme aidosti keskustelleet yhdessä. Emme niin, että ajatuksemme olisivat kohdanneet. Jäi kauhea olo, että jotain on kohtalokkaan pielessä. Enkä tiedä, mikä. 

Jarkko oli kuin kivisen seinän takana. En tavoittanut häntä lainkaan enkä ymmärtänyt hänen tunnetilaansa. Näin ja aistin, että häntä ahdisti. Mutta hän ei kertonut, mikä oli syynä. Oletin tietysti, että minä. Itse itkin ja raivosin, anelin ja kyselin. Jarkko tuntui katselevan minua kuin kymmenien kilometrien päästä, kuin olisin ollut hänelle vieras ja yhdentekevä. 

Traumani edellisestä erostamme ovat aivan liian pinnassa, aivan liian tuoreita. Luulin kuluneina kuukausina menneeni eteen päin elämässäni ja kasvaneeni, vahvistuneeni. Mutta pienikin vihjaus siitä, että Jarkko ei haluaisikaan minua, vei minut sekunnissa kuilun partaalle. Olen liian herkkä ja ylireagoin massiivisesti. Se on minun puutteeni, jota olen jo pyytänyt anteeksi.

Mutta mikä Jarkkoa vaivaa? Saanko koskaan tietää? 

Suunnittelimme kihloihin menemistä vain muutama viikko sitten. Ja nyt mietin, että olemmeko jo eron partaalla. Uskomatonta. Suhteemme on kuin vuoristorata. Rakastan huippuja, mutta nämä pudotukset on vaikea kestää.