Onko totuus hellyydessä?

Kun hän rakastellessaan minua pudistelee hitaasti päätään epäuskoisena siitä täydellisyydestä, jolla ihomme toisilleen vastaavat - onko siinä totuus? Onko totuus hellyydessä, jolla silitän hänen päätään, silitän hänet uneen herkin sormenpäin? Onko hänen hymynsä totuus: se yksi tietty hymy, joka on tarkoitettu vain minulle ja joka huokuu lämpöä silmiin saakka? Vai onko ainoa totuus siinä, että näinä viikkoina kun emme tapaa, minä kidun mielettömässä epäilyksessä? 

---

Jarkko soitti illalla humalassa ylioppilaskunnan pikkujouluista. Puhelin kiersi hänen kavereillaan, ja tervehdin vuorotellen joukon hilpeitä, päihtyneitä poikia. Olin jotenkin väsynyt enkä olisi jaksanut esittää tyttöystävää kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. 

Viideltä aamulla heräsin uneen, jossa istuin lukemassa Jarkon huoneessa. Kämppäkaverin huoneesta kuului iloinen puheensorina ja musiikkia. Kurkistin käytävään ja näin yhden Jarkon kavereista pukeutuneena komeaan frakkiin. 

Sitten en saanut unta moneen tuntiin. Ajatukset paisuivat päässäni suhteettomiksi, vuorenkorkuisiksi: Kenen kanssa hän keskustelee? Tanssii? Kenen luona hän yöpyy? Kuka on hänen vieressään?

Ei ole mitään syytä olla luottamatta, ei mitään todellista syytä. Olemme yhdessä syystä, olemme valinneet toisemme. Nämä ovat kuvitelmia, painajaisia ja tapahtuvat vain särkyvässä, hauraassa mielessäni. Kuitenkin minuun sattuu fyysisesti: tunnen kylmiä väreitä, lihakseni kiristyvät, oksettaa. Teen itselleni tämän pahan olon. Enkä osaa lopettaa, parantua. 

Veden aalloilla toivoni, unelmani

Ääneti laulaa Tuonelan virta,

Ääneti sydämeni vaikertaa

mustan veden partaalla.

Nuoruuteni on laskenut alas jokea.

Veden aalloilla toivoni, unelmani -

Mitä sydämeni eilen vaali,

keinuu laineilla tänään

alas jokea, alas.

Ja Tuonelan virran rannalla

on minun pakko elää, elää!

Vaikka itkisin mustaa vettä.

Suhde vai koeajo?

"Suhteemme on tylsä", Jarkko sanoi puhelimessa, ja sitten me muka keskustelimme aiheesta. "Pitäisi puhua enemmän", hän sanoi, "yrittää enemmän". Minä en sanonut mitään. En ymmärrä, mitä hän minusta haluaa. Mitä vielä enemmän kuin nyt? Kuinka paljon enemmän minä enää voin yrittää, tehdä, sanoa, olla? Ihan kuin olisin koko ajan testissä tai koeajossa. En voi koskaan olla rento ja huoleton, laskea suojaustani, sanoa mitä tunnen ja ajattelen. Koska Jarkko mittaa minua ja suhdettamme koko ajan. Ei kukaan voi olla täydellinen koko helvetin ajan. 

Tiedän varsin hyvin, miltä tämä kuulostaa: että Jarkko on se kypsä, se joka haluaa keskustella, se joka on aikuinen. Ja että minä olen se hysteerinen. Mutta ei se ole niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Jarkko osaa valita sanansa niin, että kuulostaa hienolta ja oikealta. Mutta syvällä sisällä hän oikeasti vain haluaa päästä vähällä. Hän odottaa, että suhde on jatkuvasti onnen aallonharjaa ja ekstaasia. Hän ei oikeasti halua yrittää enemmän saati panna itseään likoon, ei minun eikä kenenkään muun takia. Hän pakenee kaikkea, kaikkia, ja keskustelumme on vain alkusoittoa erolle, tekosyytä.

Olen täynnä vihaa kuin astia vettä, mustaa Tuonelan virran vettä. Ja kauheinta on tämä: olen aivan yksin vihani kanssa. Hän ei soita - eikä tule. Enkä minä voi purkaa tunteitani mitenkään. Olisipa hän tässä: voisin takoa pienillä nyrkeilläni hänen jäistä rintaansa. Turhaan. Ei hän välittäisi. 

Tunnen samoin kuin rukoilija Aila Meriluodon runossa; hätää, vihaa, avuttomuutta.

---

Jumala, taon ja taon ja taon,

pyytäen, herjaten, rukoillen taon.

Avaa silmäsi, avaa, avaa!

Avaa silmäsi Liikkumaton!

Nää: tuhat äitiä rakastavaa

huutaen lastensa suojaksi heittyy

sortuissa seinäin ja vaipuissa katon. 

Maailma soraan ja kauhuun peittyy.

Kyyneleet sieluihin kaivavat vaon,

syvän ja katkeran, ikuisen vaon. 

Murtuvin nyrkein taon!

Ken olet? - Kauhistuen sinut nään:

kivisen, liikkumattoman pään,

ylpeät sieraimet hengittämättä,

kivisen suun, kaks kivistä kättä,

silmät - oi ei sitä, armahda, auta! -

tyhjät ja sokeat silmät kuin hauta.

Kivinen Jumala, elämä vajaa.

Ei ole, ei ole pelastajaa.

                           - Aila Meriluoto

Jos voisin perua petokseni

Tuomas oli unessani, ja muistot ovat hiipineet kuin varkain valveuniini.

Ensimmäiset yhteiset viikkomme Kotikaupungissa. Syvänsininen, uneton, ruusuntuoksuinen heinäkuu. Kerran istuimme Tuomaan isovanhempien mökin laiturilla, ja kaikki oli niin sinistä: yötaivas, Saimaa, hänen silmänsä. Taivaan poikki välähti tähdenlento suurena, valkohehkuisena kaarena. Katsoimme toisiimme yllättyneinä, kulmat koholla, ja Tuomas nauroi päätään puistellen: "Ihan kuin elokuvissa."

Autoajelumme öisin ilman mitään päämäärää. Tuomaksen käsi harteillani. Pitkillä suorilla hän kumartui suutelemaan minua silmät kiinni, ja se tuntui huikaisevalta ja pelottavalta ja ihanalta. Minä potkin sandaalit jalastani ja tein varpaankuvia pölyiseen tuulilasiin. Autoradiossa soi samettinen, maskuliininen Elvis.

Yksi elokuinen yö: menimme autiolle lentokentälle, makasimme kasteisessa ruohossa ja katselimme tähtikuvioita ja satelliittien hidasta purjehdusta. Odotimme ufoja. Tuomas sytytti uudelta vuodelta jääneitä ilotulitusraketteja, ja nauroimme kuin kaksi lasta. 

Kävelyitä Linda-koiran kanssa. Hänen kätensä ympärilläni. Hänen paksu, kihartuva, karhea tukkansa. Tupakan tuoksu. Hänen käheähkö naurunsa. Hänen hymynsä, joka iski sydämeeni kuin elosalama. 

Noina viikkoina tunsin kuin kaikki unelmat olisivat totetuneet. Ja miten monta vuotta olin siihen mennessä ehtinyt Tuomaksesta haaveilla? Koko kouluikäni, koko siihenastisen nuoruuteni. 

Entä rakastanko häntä vieläkin, aina? Rakastanko oikeasti häntä vai unta, unelmaa hänestä? 

Jos saisin toivoa. Jos saisin kääntää aikaa taakse. Jos voisin perua petokseni ja virheeni.  

En tiedä. En tiedä.

Unelmista ja todellisuudesta

Kolme kesää sitten olin Tiina-serkun kanssa kaivamassa perunoita. Aurinko paistoi selkään ihanan kuumana. Minulla oli saappaat ja farkkusortsit jalassa, tukka pitkällä letillä. Perunat lentelivät ämpäriin rytmikkäästi, niin että multa pöllähteli. Puhuimme tulevaisuudesta, joka odotti kulman takana täynnä lupauksia. Puhuimme minun pääsykokeistani ja Tiinan kutsumusammatista. Unelmoimme muutosta suureen kaupunkiin, suureen elämään. Hikisen ja multaisen päivän jälkeen kävelimme rantasaunalle. Kuuma auringonhohde suli sinertäväksi, raikkaaksi kesäyön hämäräksi. Me saunoimme ja uimme, uimme ja saunoimme. Uimme järven yli vastarannalle, jonne ei ollut kilometrinkään matka. Matkalla pysähdyimme polkemaan vettä ja kellumaan. 

Muistan ylioppilaskesäni päivät kirkkaina, puhtaina, lujina ja selkeinä - täynnä unelmia ja tähtipölyä. Olin silloin niin valmis pakkaamaan ja muuttamaan uuteen elämääni toiselle puolelle Suomea. Ajattelin olevani vahva ja että osaisin, pystyisin ja selviäisin mistä vain. 

Opiskeluvuodet eivät ole vastanneet kuvitelmiani. Minun on vaikea tutustua moniin uusiin ihmisiin ja verkostoitua. Yritin ensimmäisenä vuonna ainejärjestöjä, mutta se ei ollut juttuni. Käyn tosin koulubileissä Marian kanssa, mutta meillä on oma sisäpiirimme enkä oikein tunne kuuluvani suureen opiskelijayhteisöön. Olen jättänyt opiskelijavaputkin väliin, ja juhlinut aina Annan kanssa ilman hattua ja haalareita.

Henkilökohtainen elämäni ei ole puhdasta, kirkasta ja lujaa, vaan sameaa, pirstaleista ja haurasta. Jännitän ja pelkään, mitä kotona tapahtuu. Miten isä toipuu, miten äiti jaksaa. Miten Veljestä kasvaa ehjä aikuinen. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole kotona. Harhailen suhteessa Jarkon kanssa kuin veitsenterällä osaamatta luottaa ja osaamatta luovuttaakaan. Rakastan häntä niin kuin olen rakastanut viisi vuotta, mutta hän on minulle usein kuin vieras planeetta, yhtä kaukana ja yhtä tavoittamaton. 

En enää tiedä, mistä unelmoisin. Ehkä vain siitä, että olisi rauha ja vakaus.