Unelmista ja todellisuudesta

Kolme kesää sitten olin Tiina-serkun kanssa kaivamassa perunoita. Aurinko paistoi selkään ihanan kuumana. Minulla oli saappaat ja farkkusortsit jalassa, tukka pitkällä letillä. Perunat lentelivät ämpäriin rytmikkäästi, niin että multa pöllähteli. Puhuimme tulevaisuudesta, joka odotti kulman takana täynnä lupauksia. Puhuimme minun pääsykokeistani ja Tiinan kutsumusammatista. Unelmoimme muutosta suureen kaupunkiin, suureen elämään. Hikisen ja multaisen päivän jälkeen kävelimme rantasaunalle. Kuuma auringonhohde suli sinertäväksi, raikkaaksi kesäyön hämäräksi. Me saunoimme ja uimme, uimme ja saunoimme. Uimme järven yli vastarannalle, jonne ei ollut kilometrinkään matka. Matkalla pysähdyimme polkemaan vettä ja kellumaan. 

Muistan ylioppilaskesäni päivät kirkkaina, puhtaina, lujina ja selkeinä - täynnä unelmia ja tähtipölyä. Olin silloin niin valmis pakkaamaan ja muuttamaan uuteen elämääni toiselle puolelle Suomea. Ajattelin olevani vahva ja että osaisin, pystyisin ja selviäisin mistä vain. 

Opiskeluvuodet eivät ole vastanneet kuvitelmiani. Minun on vaikea tutustua moniin uusiin ihmisiin ja verkostoitua. Yritin ensimmäisenä vuonna ainejärjestöjä, mutta se ei ollut juttuni. Käyn tosin koulubileissä Marian kanssa, mutta meillä on oma sisäpiirimme enkä oikein tunne kuuluvani suureen opiskelijayhteisöön. Olen jättänyt opiskelijavaputkin väliin, ja juhlinut aina Annan kanssa ilman hattua ja haalareita.

Henkilökohtainen elämäni ei ole puhdasta, kirkasta ja lujaa, vaan sameaa, pirstaleista ja haurasta. Jännitän ja pelkään, mitä kotona tapahtuu. Miten isä toipuu, miten äiti jaksaa. Miten Veljestä kasvaa ehjä aikuinen. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole kotona. Harhailen suhteessa Jarkon kanssa kuin veitsenterällä osaamatta luottaa ja osaamatta luovuttaakaan. Rakastan häntä niin kuin olen rakastanut viisi vuotta, mutta hän on minulle usein kuin vieras planeetta, yhtä kaukana ja yhtä tavoittamaton. 

En enää tiedä, mistä unelmoisin. Ehkä vain siitä, että olisi rauha ja vakaus.