Muistojen virta, lapsuuden sadut, sanoma joulun....

Parhaita jouluja ikinä, ihanimpia, hauskimpia. Jarkko vietti jouluaaton meillä. Kävimme yhdessä viemässä kynttilöitä hautausmaalle. Söimme rakkaita jouluruokia ja illalla pelasimme lautapelejä myöhään asti. Kun Jarkko tapaninpäivänä matkusti kotiin ollakseen omankin perheensä kanssa, minä valahdin ikiaikaisiin joululomieni tunnelmiin ja rutiineihin. Nukun myöhään, valvon myöhempään. Päivisin luen Oneironia ja syön suklaata. Öisin valmistamme patenttivoileipiä Veljen kanssa, rakennamme peitoista sohvatuoleille pehmeät, muhkeat pesät ja linnoittaudumme katsomaan Vikingsejä HBO:lta.

Olen miettinyt parhaita joulumuistojani. Kun Mamma vielä eli, vietimme maalla suuria sukujouluja. Paljon tätejä ja enot, vilisemällä serkkuja, joiden kanssa juostiin ja leikittiin aamusta iltaan. Pitkän, sinisen, ruokia notkuvan pirttipöydän ympärille kerääntyi paljon rakkaita. Suuren kuusen eteen levitettiin jouluna hirventalja - muistan, että kaiken sen juoksun ja leikin lomassa minulla oli aikaa maata siinä kaikessa rauhassa, muistan karvan karheuden ja pehmeyden poskea vasten, tutun ja silti oudon tuoksun.

Myös perinteiset perheen joulutarinat kuuluu kertoa samoin sanoin joka vuosi, muuten ei joulu ole joulu. Mummon tarinassa hänen veljensä yllyttää sanomaan ruman sanan. Mummo kuiskaa kirosanan, mutta Joulupukki kuulee ja suuttuu ja antaa risuja lahjaksi. Iskän tarinassa pienelle Veljelle on kerrottu, että "viedään Papan haualle kynttilä". Hautausmaalla pikku-Veli ensin ihmettelee: "Missä se hauva on?" ja kysyy sitten: "Kuka sen Papan ampui?" 

Paras joululahja, johon liittyi eniten rakkautta, oli Mummolta. Olin ehkä seitsemän vanha. Mummo oli ommellut kymmenittäin Barbien vaatteita, tarkoin, huolellisin käsin. Hameenhelmoihin oli ommeltu ylellistä pitsiä, paitoihin pikkutarkkoja rypytyksiä. Vaaleansinisiä silkkejä, kukallisia mekkoja, pienenpieniä nappeja. Ja kaikkein ihaninta oli, että Mummo oli kiinnittänyt joka vaatteen pienten, itse tehtyjen pahvimuottien päälle pikkuruisin, siistein ompelin, ihan kuin kaupasta ostetut vaatteet.

Hauskin lahja oli Anulta ja Ninalta viitisen vuotta sitten. He olivat askarrelleet minulle kalenterin, joka oli persoonallisin, hulluin, huvittavin teos ikinä. Vitseistä huomasi, että siskokset olivat väliin väkertäneet sitä aika väsyneinä ja myöhään, mutta sitäpä hysteerisempi se olikin.

Oi ihana joulunaika... ja seuraavaksi mennään päivä päivältä kohti valoa ja kevättä!

Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua

Eilen ei ollut unia eikä unelmia. Oli oikean Tuomaan ilta.

Meillä oli lukiolaisten pikkujoulut. Ilta meni. Santtu voitti limbokisan. Anu oli siipi maassa ja ajatteli K:ta. S keräsi rohkeutensa ja tuli hakemaan minua tanssimaan. Kaiken hauskanpidon taustalla on tuskaa, jota juodaan pois, tanssitaan pois. Aina loppuillasta joku itkee naistenvessassa.

En ilahtunut, kun näin Tuomaksen. Olen kyllästynyt välittämään hänestä, kyllästynyt ajattelemaan häntä, kyllästynyt koko sotkuun. Koko illan välttelin häntä ja kuitenkin seurasin häntä silmäkulmastani. Valomerkin jälkeen minuun iski vimma selittää, vaikkei minulla ollut mitään asiaa. Tuomas nuokkui puoliksi pöydällä. Minä istuin hänen viereensä ja totesin, ettei hän ollut edes hereillä. Istuin siinä pienen ikuisuuden ja vain katselin häntä kädet sylissäni vapisten: hieno profiili ja tummien ripsien varjo poskipäillä, ranne joka oli valahtanut rennosti pöydän yli, vaaleat kiharat, joihin käteni himoitsivat sukeltaa (olisivatko ne karheat vai silkkiset).

Lopulta Tuomas havahtui, kohotti päänsä ja tarkensi katseensa minuun. Sitten hän ikään kuin vähän hätkähti ja taisi selvitä hiukan. "Oot sie ollut siinä ja mie oon vaan maannu tässä? Mua hävettää." Olin juuri aikeissa aloittaa hienon puheeni (Tuomas, saisinko selittää, mitä silloin kesällä tapahtui ja pyytää anteeksi. Kun törmätään kuitenkin täällä pienessä kaupungissa, niin voisimme yrittää olla ihan hyvissä väleissä....) Onneksi en ehtinyt sanoa sanaakaan, koska Tuomaksen kuski tuli hakemaan häntä. Olisikin ollut suursynti rikkoa taivaan käsikirjoitusta, jonka mukaan meidän ei ole ikinä lupa puhua.

Hyvästi Tuomas, hyvästi.

Olen kuoleman väsynyt --

Mustasukkaisuutta

Tuomaksella on tyttöystävä. On älytöntä edes välittää siitä. Mutta.

Olimme viikko sitten sunnuntaina leffassa samaan aikaan, ja toissapäivänä näin heidät kaupungilla. Tyttö on keskikokoinen, ruskeatukkainen, hoikkajalkainen, eteerinen balettitanssijatyyppi. Oikeasti en pystynyt katsomaan häntä kovin tarkkaan. En Tuomastakaan. Katsekontaktimme oli nopea kuin sydämenlyönti, liian nopea että siitä voisi tulkita yhtään mitään. Mutta tietenkin tulkitsen. Terävä ja tarkkaavainen pilkahdus hänen silmissään, kuin hän olisi arvaillut, miltä minusta nyt tuntuu. 

En haluaisi kysyä itseltäni, miltä se tuntuu. Koska ei pitäisi tuntua yhtään miltään. En voi hyväksyä niin vahvaa sidettä ihmiseen, jota en edes kunnolla tunne. Tuomas ei ole mitään todellista - vain unta, usvaa ja kuvitelmaa. Kaiken lisäksi pari viikkoa sitten näin outoa unta, jossa kävelin Jarkon kanssa kaupungilla kadulta kadulle ja vastaamme parveili ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia kasvoja - heidän joukossaan Tuomas ja tyttö kädet toistensa harteilla. Sattumaa vai alitajuntaa vai kuudetta aistia?

Minua kauhistuttaa oloni. Tuttu, tuttu, kipeä hormoni valuu suonissani. Minulla ei ole oikeutta tunteisiini, Jarkon takia, sen tytön takia. Minulla ja Tuomaksella - meillä oli etsikkoaikamme ja me tärvelimme sen. On myöhäistä.

Onnitteluita 18-vuotiaalle

Kun täytin kesällä kahdeksantoista, sain tällaisen pienen kirjeen, joka paitsi hymyilytti myös vähän itketti.

"5.4.2011

Nyt on huhtikuu, kevät tulee. Rakastathan sinäkin kevättä? Voi, sinä olet kokenut jo 18 kevättä, tunnet kai itsesi hurjan kokeneeksi. Minä näen ulos katsoessani loskaista lunta, vaaleita seiniä, tyhjän pihan. Onko sinun maailmasi iloisempi? Toivon niin! Esitän sinulle joitain kysymyksiä:

Oletko kirjoittanut kirjasi?

Tai maalannut taulun?

Niin, nehän ovat minun haaveitani, suuria haaveitani. Sinulla on niin paljon enemmän tietoa. Kuusi vuotta... Meille tapahtuu vielä paljon, sinä 18-vuotias. Sinä olet pöyristyttävän vanha, täysi-ikäinen jo. Miltä se tuntuu? Hmm... varmaan hauskaa. Minustakin se olisi ihanaa. Saada itse päättää asioistaan, voida olla niin vapaa, VAPAA, saada oma koti. Niin, oletko sinä jo muuttanut omaan taloosi ja oletko sinä kihloissa? No, et ehkä vielä. Kuule, haluatko sinäkin yhä 1 tai 3 lasta, minä ainakin.

Minä kaipaan sinne, kuuden vuoden päähän, kun olen niin utelias suhteesi. Muistele sinäkin 12-vuotiasta, unelmoivaa, höpsöä itseäsi, joka on niin pieni vielä. Muistele nyt. Hei hei nyt, sinä 18-vuotias, onnea ja kaikkea hyvää toivoo

sinä itse, 12-vuotias."

Maan korvessa kulkevi

Puolittain jo ajattelen tätä uutta keskustan katua kotikatuna. Vanhat lehmukset kurottavat ryhmyisiä oksiaan kadun yli. Lumesta raskas oksisto muodostaa tunnelin, joka katuvalojen hohteessa hehkuu lämpimän valkokultaisena. Lumi on pukenut kaupungin puhtaaksi, pehmeäksi ja vaimentaa autojen äänet, kaiken hälyn. Hanki kajastaa himmeää valoa marraskuun pimeään.

Aamuhämärässä vein Ukin hautakivelle valkoisen kynttilän, jonka pieni liekki lepatti nousten ja laskien, valaisten lumeen kaivamani kuopan. Päivällä kävin oikealla kotikadullani viettämässä isänpäivää perheen kanssa ja syömässä isän tekemää karjalanpaistia ja äidin leipomaa kermakakkua. Pelasimme yhdessä korttia ja autoin vähän Veljeä matematiikan kotitehtävissä. Ihana, iloinen päivä rakkaitteni kanssa.

Minulla on usein tänä syksynä ollut ikävä kotiin. Mutta en ikävöi seiniä, vaan lapsuuden viattomuutta ja turvaa - varmuutta siitä, että joku huolehtii minusta, tietää paremmin, puhaltaa kivun pois. Olen alkanut ymmärtää, että vaikka aikuistuminen on huikeaa vapautta, valintoja, oman tahdon ja näkemyksen toteuttamista, se on muutakin. Aikuistuminen ja vastuu on myös yksinäisyyttä, epävarmuutta - tuntematon ja pimeä tie maan korvessa ilman enkelin kättä.  

Vadelmaveneellä

Syysloma oli ja meni - kävimme Jarkon kanssa lyhyellä laivareissulla. Heti aamuvarhaan bussipysäkillä törmäsimme suureen porukkaan koulumme abeja, jotka ovat minulle tuttuja matematiikan ja fysiikan kursseilta. En voi sanoa, että olisin erityisesti ilahtunut. Lomalla pikemminkin toivoisi voivansa irtaantua jokapäiväisen arjen tutuista kasvoista. Se että koulukavereitten lomasuunnitelmat tulivat minulle täytenä yllätyksenä, on jälleen todiste uskomattomasta introverttiudestani. Eiköhän matkasuunnitelmista ole keskusteltu koulun käytävillä, ehkä jopa suureen ääneenkin.

Myös S oli joukossa. Kun näin hänen ilmeensä, ymmärsin pilanneeni hänen syyslomamatkansa ilmestymällä samalle laivalle poikaystäväni kanssa. Jarkko ei tietysti yhtään helpottanut tilannetta, vaan kietoi kätensä alleviivaavasti ja omistajan ottein  ympärilleni aina huomatessaan S:n katsovan meihin päin. Tiedän, etten ole S:lle mitään velkaa. Silti minulle jäi vähän huono fiilis.

Jos ylläolevasta pääsee yli: lopulta meillä oli ihan hyvä ja kaunis pieni loma. Paneuduimme hartaudella tax free -ostoksiimme: ylellisten parfyymien makeanraskaita tuoksupilviä, liian kalliita alkoholeja kauniissa, värikkäissä pakkauksissa, salmiakkifiguureja, vadelmaveneitä, Kalev-suklaata.... Illalla koketeerasin lyhyessä, kellohelmaisessa mustassa mekossa ja korkeissa koroissa, joissa ei voi ajatella esiintyvänsä Kotikaupungin baareissa. Tanssimme. Kokeilimme eksoottisia drinksuja päivänvarjoineen, kirsikoineen, hopeanauhoineen. 

Epäsovussa, eripurassa

Ripustin oveeni Tulenkantajien ohjelmanjulistuksen, vaikka en ole edes samaa mieltä. Itse asiassa en ole samaa mieltä kenenkään - edes itseni - kanssa tätä nykyä. Tuntuu kuin olisin vastapuolella kaikkia ja kaikkea, epäsovussa, eripurassa. Enkä jaksa tehdä sovintoja. Ainut, mitä kestän, on oman huoneeni rikkumaton rauha. Pystyn hengittämään vain yksin. Jarkon luona minua repii rauhattomuus ja kärsimättömyys. Koulussa on vielä pahempaa. Kokeet menevät poskelleen. Kaikki pyörii kevään kirjoitusten ympärillä, kaikki paitsi minä - minua ei vain kiinnosta. Ihmissuhteet repsottavat. Olen käynyt Anun kanssa muutamia kertoja Unionissa ja Giglinissä tanssimassa ja unohtamassa kaiken. Tiinasta en ole kuullut mitään. Vanhempia ja Veljeä tuskin näen. Jotta elämässä olisi vielä tragikomiikkaa, niin pari koulukaveria pitää siitä huolen vilkuilemalla minua kostein koiranpennun silmin. Se saa minut suunnilleen haluamaan kirkua, että ettekö te nyt tajua, ettei minussa ole mitään ihastumisen arvoista, ettei minulla ole mitään annettavaa.

Ja Jarkko taas - se on monimutkaista. Koko tämä yhdessä asuminen oli ehkä liian aikaista. Tai liian myöhäistä. Etukäteen minulla oli tästä joku harhaisen romanttinen haavekuva. Mutta todellisuushan on arkea, niin kuin kuka tahansa aikuinen olisi varmaan osannut minulle kertoa. Arkea, tiskivuoroja, kaupassa käymistä, television katsomista. Seksi on toki vapaampaa kuin koskaan aikaisemmin, koska kukaan ei voi kävellä kesken kaiken sisään eikä tarvitse yrittää olla hiljaa. Se puoli toimii, mutta joskus tuntuu, että sekö vain. Jarkko kyllä vaistoaa pahan oloni, mutta en osaa selittää hänelle. En osaa sanoittaa kasvavaa ahdistuksen tunnettani. Jos yritän, hän ei ymmärrä tai halua ymmärtää abstraktioitani. ("Se johtuu kuukautisista.")

Ehkä eniten haluaisin... vain kadota.

Kallion ja virvatulen rakkaustarina

Ukki oli vaitelias, mutta luja ja varma kuin kallio. Hän saattoi seurueessa olla hiljainen, mutta oli silti läsnä koko olemuksellaan. Kun hän sanoi jotain, se oli tarkkaan harkittua ja terävää. Kun hän hymyili, hymy säteili hänen koko kasvoistaan kuin kesäpäivän auringonloiste. Hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän siniset, syvänsiniset kuin taivaan huikea korkeus, ja kun hän nauroi ne suorastaan tuikkivat. Kun hän kielsi jotain, häntä toteltiin välittömästi.

Mummo on toista maata. Pieni, sievä ja eläväinen kuin virvatuli. Mummo pitää yllä pientä jutustelua kaiken aikaa ja rakastaa seuraa ja mukavaa juoruilua. Hänellä on kaunis, hieman käheähkö ääni, ja hän helähtää kerkeään nauruun tuon tuosta. Mummo touhuaa kaiken aikaa: leipoo, tekee käsitöitä, ei ole paikallaan. Joskus kun hän on ollut meillä vaikka hoitamassa sairastunutta Pikkuveljeä, hän on saattanut siinä sivussa siivota vaatekaappini ajankulukseen.

Kymmenisen vuotta sitten Mummo matkusti New Yorkiin, jossa hänellä on sukulaisia. Noin vain, yksin ja pelkäämättä, vaikkei edes puhu englantia.

Ukki ei ollut kiinnostunut matkailusta eikä viimeisinä vuosinaan oikein edes halunnut poistua kotoaan (paitsi kalastamaan). Mummolle se aiheutti mielipahaa, koska hän olisi mielellään käynyt vieraisilla, tanssimassakin. Me kaikki ehkä odotimme, että Mummo olisi leskeydyttyään enemmän alkanut toteuttaa näitä itselleen iloa tuottavia asioita. Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt. Mummokin jotenkin vanheni, kun Ukki kuoli. Mummon ehtymättömästä elämänilosta onkin osanen sammunut. Nauru ei helähdä yhä kirkkaana kuin ennen.

Olen miettinyt tätä. Että kaikista eroavaisuuksista ja ristiriidoistaan huolimatta he rakastivat toisiaan, täydensivät toisensa. Yksi plus yksi oli kolme. Ja nyt on vain yksi jäljellä. 

Abi-syksyn angstailua

Abi-syksyni... ensimmäinen kirjoitus on nyt takana. Kaikki muu on vielä edessä kuin hahmottomana savuna, josta ei voi saada otetta. Miten ja milloin aloitan varsinaisen luku-urakan? Mitä haluan opiskella ja missä? Minkälainen ammatti minua kiinnostaa? Lähimmillä ystävilläni tulevaisuudensuunnitelmat ovat huomattavasti jäsentyneemmät kuin itselläni. Jarkko ei päässyt tänä vuonna haluamaansa yliopistoon, mutta hän lukee sinnikkäästi, aikoo parantaa ensi keväänä arvosanaansa ja yrittää uudelleen. Anu on tähdännyt lääketieteelliseen jo monta vuotta. Tiina-serkkuni opiskelee lähihoitajaksi, ja on täynnä kutsumusta. Yläkouluaikoihin olin itsekin kiinnostunut lääketieteestä, ja siksi olen lukiossa päntännyt pitkän matematiikan ja fysiikan. Mutta olen tajunnut, ettei minusta siihen työhön olisi.

Kouluaineista rakastan äidinkieltä ja englantia yli kaiken. Mikään maailmassa ei olisi onnellisempaa kuin lukea suomen kieltä ja kirjallisuutta. Mutta olisiko sitten muita urapolkuja kuin opettaminen? Voisin ehkä nähdä itseni lukiossa, mutta yläkoulussa? Voi apua, teinithän nujertaisivat minut alta aikayksikön.

En kuitenkaan aio alkaa angstata ja pelätä edessä olevia valintoja. Hengitän syvään. Otan yhden asian kerrallaan. Ja mitä sitten jos valitsisinkin väärin? Silti olisi koko elämä aikaa muuttaa kurssia.  

Koskia, suvantoja

Olemme totutelleet tähän yhdessä asumiseen. Ei se yksiselitteisen helppoakaan ole. Seurusteluajastamme suuren osan olemme asuneet eri paikkakunnilla. On ollut pitkiä viikkoja, joina emme ole tavanneetkaan. Ja nyt kun vietämme melkein kaiken ajan yhdessä, se vaatii minulta yllättävän paljon totuttelemista.

Muistan kun yksi tuttu tyttö sanoi, että hänessä on valtavasti energiaa, virtaa ja kiihkeyttä hetkestä hetkeen. Minä en ole sellainen. Olen introvertti. Olen aina tarvinnut yksinoloa, vaikka rakastan ystäviäni, perhettäni ja Jarkkoa. Minun elämäni on kuin seisova vesi, suvanto. Jos se hetkittäin muttuukin koskeksi, niin kulkeudun tapahtumien virrassa ja elän siinä hetkessä. Mutta myöhemmin tarvitsen rauhoittumista, haluan astua taakse ja sivuun ja hengähtää. Myöhemmin sulkeudun huoneeseeni muistelemaan, kirjoittamaan, pohtimaan, analysoimaan, haaveilemaan. En jaksa jatkuvasti kovin kiihkeää elämää. Rakastan hiljaisuutta. Tätä syksy-yön lempeää, lämmintä, hämärää hiljaisuutta, johon voi kietoutua, piiloutua. 

Arjen vakaa poljento

Koulu on alkanut monta viikkoa sitten. Koulu, harrastukset, säännölliset nukkumaanmenoajat - arjen vakaa ja ankaran turvallinen poljento. Minäkin olen taas ruodussa, imitoin normaalia elämää.

Kesä oli sekava, vakava, yhtä rimpuilua. Kiihkeä, mutta raastava. Ketkä olette lukeneet, olette ehkä ihmetelleet moniongelmaista käytöstäni. Diskoöitä, yöttömiä öitä, bileitä, alkoholia. (Apropoo, täytin kahdeksantoista, joten puoli kesää toiminta oli kuitenkin laillista.) Epäily raskaudesta. Epämääräisiä kesäpoikia, joita en oikeasti halunnut, mutta joihin testasin omaa viehätysvoimaani vimmaisen kevytmielisesti.

Nyt - en tiedä. Tässä ja nyt on kaikki. Jarkko sai töitä ja muutti kotikaupunkiin ja minä epävirallisesti hänen luokseen. Pieni asunto, sänky, kahvinkeitin - kaikki mistä unelmoimme. En enää tunne, että hän omistaisi minusta liikaa. Minua ei ahdista enää.

Kirkkaansinisinä syysaamuina saan nukkua puoli tuntia kauemmin, koska asumme keskustassa. Hyppytunneilla ehdin kipaista kotiin juomaan kahvia ja lukemaan. Luen romaaneita, vuorotellen Tulen ja jään lauluja ja Anna Kareninaa. Ehkä kun syksyn kirjoitukset on ohi, aloitan Sota ja rauha -järkäleen ihanan tv-sarjan rohkaisemana.

Niin, ne kirjoitukset - haluaako joku kuulla niistä? Itse en jaksaisi ajatella, enkä totta puhuen edes kantaa murhetta. Kielet ovat minulle aina sujuneet luonnostaan, joten ruotsin kirjoitan nyt alta pois. Ja kevät - kevät on vielä liian kaukana. 

Kitaransoittoa, yösaunomista ja selityksiä

Rannassa. Joku kaataa veitset ja haarukat hiekkaan, sytytetään notskia. Tulen kajo alkaa lämmittää nopeasti, riisun nahkatakin ja kengät, kaivan varpaat hiekkaan. Tiina tuo minulle olutpullon. Jami istuu toisella puolen nuotiota, ja näppäilee kitaraa hiljaisena, mietteissään. Yksi pojista istahtaa hänen viereensä. Jami havahtuu ajatuksistaan ja hymyilee lämpimästi; he alkavat laulaa.

Tiina ja minä istumme hiekassa ja puhumme, puhumme. Sitten Tiina sanoo hiljaa, että Jami katsoo minua. Minä en sitä katsetta huomaa - päinvastoin minusta näyttää, että hän on uppoutunut musiikkiin ja pitää hauskaa ystäviensä kanssa. Tunnen itseni idiootiksi.

Myöhemmin olen joutunut eroon Tiinasta, nojaan kuistin kaiteeseen ja katselen sumuiselle järvelle. Jami nousee vaivihkaa muiden seurasta ja tulee viereeni nojailemaan eikä sano mitään. "Itseasiassa miun piti juonitella hirveesti, että pääsisin tänne", sanon - olenhan tullut jotain selittääkseni. Hän hymyilee, ja välillämme hiertänyt kylmä tunnelma lauhtuu heti. En tunne enää itseäni pahaksi noidaksi. Kun katson häntä silmiin, olen rehellinen ja viaton. Selitän kaiken, mitä olen halunnut selittää sen painajaismaisen yön jälkeen. "Miksei", Jami sanoo, "jos joku ihminen tuntuu viehättävältä, niin miksei se voisi sitten olla selvä?" Puhumme elämästä, ja hajanaiset mietiskelymme leijaavat öisen taivaan yllä. Hän kiehtoo kokematonta tytönsydäntäni, ja haluan ottaa hänestä selvää. Mutten ole rakastunut häneen, en häneen.

Jarkko on luvannut olla kuskinani ja tulee hakemaan minua isän autolla. Hän harppoo kuistille itsevarmoin askelin, pitkänä ja komeana. Jami ja Jarkko mittailevat toisiaan katseellaan samalla kun vaihtavat muutaman kohteliaan lauseen. Sitten Jami nousee ja luovuttaa. Hän palaa takaisin nuotiolle kitaransa luo. Näen ja kuulen, kun hän alkaa hiljaa soittaa. Jarkko taas kohauttaa olkapäitään ärtyneesti, kun ilmoitan menevämme vielä tyttöjen kanssa yösaunaan. Hän ei tunne eikä halua tuntea näitä ihmisiä. Hänkin menee istumaan nuotiolle ja alkaa selata puhelintaan. Huomaan olevani humalassa, koska en yhtään piittaa aiheuttamastani sotkusta ja koko naurettavasta tilanteesta.

Pimeässä saunassa me tytöt juomme olutta, puhumme ja kikatamme. Kuu loistaa kuin intiimi, salaperäinen lamppu. Usva kieppuu tumman järven yllä savukiehkuroina. Juoksemme rantaan pyyhkeisiin kietoutuneina. Jarkon ohi, Jamin ohi - nopeasti, en vilkaisekaan heihin päin. Ponkaisemme laiturilta kylmään, musteensiniseen veteen, alastomina, valkeina yötä vasten, ärsyttävästi nauraen.

Olen kotona vasta viideltä. On tullut valoisaa. Olen kotona, omassa huoneessani, Jarkon vieressä. Ajattelen raukeasti, että tämä kesä päättyy nyt, näin. Kesä päättyy, ja kaikki tämä hulluus sen mukana.

Mieheni myrskytuulessa

Tiina kertoo Jamin sanoneen hänelle myrkyllisesti: "Sulla on tosi kiva serkku." Olen tuntenut outoa rauhattomuutta ja epävarmuutta omista tunteistani, ja tämän kuullessani minut valtaa epäasiallinen paniikki ja levottomuus. "Tuu meidän kesän päättäjäisbileisiin, selvitätte asianne siellä", Tiina ehdottaa, ja järjenvastaisesti suostun. 

Kesän viimeinen, aurinkoinen mutta myrskytuulinen viikonloppu saapuu. Minua vaivaa pelko tulevasta illasta, mutta en osaa pysäyttää tapahtumia, jotka vyöryvät eteenpäin. Menen alkuillasta kaupungille ja satamaan Anun ja Jarkon kanssa uudessa miniminihameessa ja sinisensuloisessa paidassa. Kesätapahtumassa on valoja, musiikkia, esityksiä, valtavasti ihmisiä. Nojaamme Jarkon kanssa toisiimme. Jarkon kädet ovat tiukasti ympärilläni pitämässä kylmää loitolla, hän nojaa leukaansa päälakeeni. Tuuli kieputtaa hiuksiani villisti ympäriinsä ja yrittää tarttua hameeni helmoihin.

Tuomas seisoo ystävineen vähän matkan päässä. Hän tuijottaa meitä, ottaa oikein aurinkolasit silmiltään katsoakseen tarkemmin. Hän sanoo jonkin lauseen, ja koko poikalauma kääntyy katsomaan. Haluaisin tietää, miksi hän minua nyt nimittää - hän joka kerran rakasti minua. Tuomaksen silmät eivät koko iltana väisty pitkäksi aikaa. Välillemme punoutuu kuten aina juopa, tietoisuus. Nyt se vain on katkeroitunut ja tuskainen. Minun tekisi mieli pyytää anteeksi, mutten enää tiedä keneltä. Joten suutelen Jarkkoa, ja tanssimme, pientä rituaalitanssia ympäri, ympäri. 

Sitten jätän Anun ja Jarkon jatkamaan iltaa ja menen kohtauspaikallemme Armadan eteen, jossa Tiina jo odottaa minua muiden tyttöjen kanssa. Ahtaudumme Tiinan pieneen autoon kaikki viisi, ja on hillittömän meluisaa ja iloista. Tiina pysähtyy  tankkaamaan, ja me muut kikatamme ja pelleilemme auton vieressä. Myöhemmin Tiina sanoo, että Jari oli ajanut ohi, hidastanut ja katsonut minua kummallisesti. Olen vain helpottunut, etten ole huomannut. En sentään jaksa kohdata kaikkia elämäni miehiä yhtenä iltana.

Saapuessamme leirikeskukseen riemukas pikkupäihtymys häviää ilman edes kunnolla alkamatta. Vaihtelemme vaatteita. Olen hyvin jännittynyt ja äärettömän vakava sisältä. Keittiöstä kuuluu meteliä, jota kohti suuntaan. Jamin lause katkeaa kesken minun astuessani huoneeseen ja hänen hymynsä hiljenee: "Mo. Miten sä tänne tulit?" "Jotenkin onnistuin eksymään." "Ai satuit ajamaan ohi vai?"

Road trip poikaystävän perheen kanssa

Jarkon vanhemmat erosivat kesällä, ja perheen isä T muutti toiseen kaupunkiin. Jarkko ja hänen pikkusiskonsa ovat nähneet isäänsä aika vähän, joten T halusi viedä lapsensa lomamatkalle. Minutkin kutsuttiin mukaan. T vuokrasi matkailuauton, ja elokuun alussa teimme road-tripin Lappiin.

Ei helpoin tapa lomailla - olimme pienissä tiloissa ja koko ajan yhdessä. Kaikilla oli varmaan välillä hermot kireällä. Mutta suuria yhteenottoja ei silti syntynyt. (Minä möksähdin Jarkolle kerran ja istuin aikani myrskynmerkkinä kannonnokassa) Ja loppujen lopuksi matka oli aika unohtumaton. Ajoimme suoraan kohti luodetta. Norjan Lapissa maisemat vaihtuivat vuoristoisen jylhiksi. Ajoimme ensin Altaan, jossa satoi ja Pikkusisko sairastui ja kulki ympäriinsä ämpärin kanssa. Jatkoimme maailman pohjoisimpaan kaupunkiin Hammerfestiin, jossa yllätimme poron syömässä kukkapenkissä pankin edustalla aivan keskustassa. Yöt olivat vielä aivan valoisia. Paluumatkalla kohti etelää tulimme Rovaniemen kautta ja kävimme Joulupukin pajakylässä.

Meillä oli vajaa viikko aikaa ja loputon määrä kilometrejä. Jarkko ja T ajoivat vuorotellen. Minä ja Pikkusisko vietimme aikaa kahdestaan matkailuauton sisätiloissa. Pelasimme joka päivä tuntikausia korttia samalla, kun tunturimaisemat vilisivät ohi. Välillä pysähdyimme keittelemään helppoja retkiruokia. Yöksi tähtäsimme aina leirintäalueille, joilla pääsi suihkuun ja jaloittelemaan. Pikkusisko on kyllä aivan mainio tapaus, komedienne ja hulvaton pelleilijä, mutta samalla myös ihanan herkkä ja avoin tyttö.

Sotkuja, kiemuroita (osa 2)

Viimeisenä kesätyöpäivänäni, viimeisen tunnin aikana oli hiljaista. Työkaverini korjaili jo pöytää verkkaisesti, ja minä  seisoskelin poissaolevana. Ääni: "Kilo tomaattia, kiitos." Liikahdin heti palvelualttiina tomaatteja kohti, mutta havahduin samassa ja nostin katseeni asiakkaaseen. Se oli Jari. Hän seisoi siinä sinisissä farkuissa ja teepaidassa, ruskettuneena ja hymyillen vinosti. Hän oli hoikka ja kapealanteinen ja hänen hiuksensa olivat lyhet. (Nopea muistikuva kädestäni sukeltamassa hänen silloin paljon pitemmissä, kihartuvissa hiuksissaan). "Mä istuin aiemmin tuolla kahvikopilla. Kyl mä sut heti tunsin. Mä en vaan heti kehdannut tulla tähän."

Kaikki yksityiskohdat keskustelustamme ovat taas häipyneet mielestäni. Mielessäni on muistoja aurinkoisen keveästä uteliaisuudesta, jolla tarkkailimme toisiamme. Tuttuuden tunnusta tässä vieraassa ihmisessä. Oudosta jännitteestä, joka syntyi edellisen ja ainoan tapaamisemme läsnäolosta.

En tälläkään kertaa luvannut lähteä Jarin kanssa ulos. Enkä kertonut Jarkolle tästä kohtaamisesta mitään. Miksi turhaan loukkaisin hänen tunteitaan? Enköhän ole tehnyt sitä tarpeeksi.

Sotkuja, kiemuroita (osa 1)

En ole kirjoittanut niin pitkään aikaan, etten tiedä mistä aloittaa. Kesän viimeisinä viikkoina onnistuin totisesti sotkemaan asioita.

Yhtenä uneliaana iltapäivänä heinäkuun lopussa vastasin tuntemattomaan numeroon. "Moi, täs on Jari. Tunnetko?" Ääni oli tuttu, hieman käheä ja huvittunut. Tajuntani läpi kuvasteli sekunnissa sata välähdyksenomaista muistoa. Kun selvisin häkellyksestäni, meillä oli ihan vapautunut juttutuokio. Jari muisti elämästäni hämmästyttävän useita yksityiskohtia. Puhuimmeko me sinä iltana todella niin paljon? Minulle se yö oli niin dramaattinen ja kohtalokas, että olen unohtanut  normaalit jokapäiväisyydet. Kun Jari sitten pyysi minua ulos, selitin asiat vähän paremmin kuin Jamille pari päivää aikaisemmin. (Tai niinhän minä luulin). 

Sitten palasin huoneeseeni, jossa Jarkko odotti minua. Istuin hänen syliinsä ja vapisin. En halunnut valehdella enää yhtään  ja kerroin, että soittaja oli sama poika, jonka kanssa olin silloin, kun meillä oli riita tai tauko viime kesänä.  Jarkko läimäytti huoneeni oven kiinni. Ovi paukahti niin rajusti, että säpsähdin. Hän katsoi minua silmiin lähes itkien. "Mitä sie sanoit sille? Mitä sie sanoit!"

Miksi minun piti taas loukata häntä?

Et sinä voi miellyttää kaikkia

Edelleen sama paskamainen olo, paitsi jalostuneena yleiseksi elämäntuskaksi. Haluan hirveästi selittää jotain; harkitsin jo puoliksi soittavani Tiinalle sanoakseni - . En tiedä oikein.

Anu sanoi, että olin hoitanut tilanteen niin siististi kuin mahdollista. "Et sie oo sille mitään velkaa. Et sinä voi miellyttää kaikkia." Hän sanoi myös, etten edes ole pettänyt ketään: "Jarkolla on itsellään samanlaisia juttuja. Mikään suhde ei kestäisi, jos niille maksettais huomiota."

Mitä minä oikeastaan haluan? Miellyttää kaikkia ja itseäni myös.

Con el te duele el corazón y conmigo te duelen los pies

Anu ja minä olemme kolmatta kertaa Rillossa tällä viikolla ja törmäämme melkein heti Tiinaan. Juttelemme niitä näitä, kunnes Tiina sanoo, että Jami on täällä. Samassa huomaankin hänet pöydässä hieman kauempana. Ilta muuttuu heti. Olen tietoinen Jamista, ja se on omituinen sekoitus levottomuutta, innostusta, ihastusta ja huonoa omaatuntoa. Sitten hän näkee minut, katsoo minua ja näyttää aivan sanoinkuvaamattomalta; hänen silmissään on jotain, jotain - vakavaa, miettivää. Juhannuksen jälkeen Tiina on kertonut, että Jami on patologinen naistenmies. Tiedän, kuinka monta tyttöä hänellä on ollut ja kuinka kokenut hän on. Ja  tiedän olevani tyhmä. Silti en mahda itselleni mitään: lapsellinen sydämeni, silitystä kaipaava sydämeni hakkaa. 

Kierrämme Anun kanssa ympäri ravintolaa ja olemme törmätä Jamiin. Teemme naurettavan äkkipysähdyksen ja u-käännöksen, mutta pakeneminen ei onnistu. Jami koskettaa olkaani takaapäin ja on yhtäkkiä vieressäni yhtenä hymynä. Hän tuntuu täysin luontevalta, ja minä taas käyn jotenkin ylikierroksilla, nauran liikaa, puhun liian nopeasti. Hän on liian taitava. Hitto että olen tietoinen hänen metodeistaan ja kuitenkin lankean niihin! Kun hän pyytää minua tanssimaan, en osaa enkä halua sanoa ei.

Hän pitelee minua hellästi ja suljen silmäni. Musiikki on kipeää, pehmeää. Laulun sanat ovat niin huvittavasti tilanteeseen sopivat, että minua melkein itkettää. Käteni liikahtelevat hänen olkapäillään ja tunnen hiusten sileät latvat. "Mua hävetti hirveesti sen juhannuksen jälkeen", Jami sanoo ja jatkaa: "Tiina kertoi, että sulla on poikaystävä ja kaikki, ja mä olin tanssittanu sua ja... Mut mä toimin ainakin paremman tiedon puutteessa." "Ei kai siulla oo mitään häpeämistä", minä sanon, "mutta minun olis pitänyt tietää paremmin."

Jotenkin on niin lämmintä ja hauskaa, hänen hymynsä ja silmänsä, jännitys, musiikki. Sitten: "Niina, voinks mä soittaa sulle?" Katson häntä silmiin: "Mitä se tarkoittaa?" Hän keikuttaa päätään ja hymyilee herttaisesti: "Kysellä kuulumisia ja muuta." En ole sentään niin naiivi. Painan pääni. Lumous loppuu kuin kylmään vesisuihkuun. Samassa valomerkki rävähtää, ja seisomme yhä tanssiasennossa räikeässä, kirkkaanvalkoisessa valaistuksessa. Sanon hätääntyneenä joitain MYSKIN-IDIOOTTImaisia fraaseja. Mutta en osaa sanoa sitä oikeaa, totuutta: että tunnen pettäväni kaikkia, että tunteeni pelottavat minua ja että pidän hänestä, pidän liikaa. Jamin silmät tummuvat loukkaantumisesta, ja hän pyytää anteeksi.

Sitten olemme ulkona Anun kanssa. Polveni ovat niin heikot, että minun pitää istua katukiveykselle. Minulla on uskomattoman paskamainen olo, joka ei häviä mihinkään Anun terapiasta huolimatta.

Hätäkokous ystävän kanssa ja herrojen aamukahviseurue

Jarkko on Toisessa kaupungissa. Tämä talo on totisesti erilainen nyt, kun hän ei ole täällä. On paljon hiljaisempaa, jollain tapaa uneliasta, ja minun huoneeni on taas minun huoneeni. Onneksi en ole kovin paljon joutunut viettämään aikaa täällä.

Eilen viestittelimme Anun kanssa viimeaikaisista tapahtumista. Totesimme, että on viipymättä pidettävä hätäkokous. Tapasimme valleilla, siellä mistä näkee koko sataman ja kaupungin kirkontornit ja katot. Ilta-aurinko paistoi lempeästi, ja me avasimme viinipullon ja puhuimme. Ongelmat eivät ehkä kadonneet, mutta on ne taas kevyempi kantaa.   

Laskeuduimme valleilta ja syvällisistä keskusteluistamme ja annoimme illan viedä. Kävimme Armadalla, jossa tapasimme lukiokavereita ja saimme kutsun bileisiin viikonloppuna. Piipahdimme Birrassa, jossa törmäsimme yläkouluaikaisen teatterikerhomme vetäjiin. Ihanat, luotettavat aikuiset kohtelivat meitä silloin neljätoistavuotiaina vertaisinaan ja opettivat meille itseluottamusta ja heittäytymistä. Nauroimme ja vitsailimme heidän kanssaan ihan kuin silloin ja muistelimme vanhoja aikoja.

Tänään heräsin maanantaiaamuun neljän tunnin unien jälkeen suhteellisen virkeänä ja reippaana. Olen nauttinut kesätyöstä todella paljon, koska siinä tapaa paljon leppoisia lomalaisia, kiireettömiä kesäihmisiä. Minulle on muodostunut hauska aamukahviseurue. Olen käynyt kahvitauolla kojulla, jossa eläkeläisten herrasmiesten poppoo kokoontuu nauttimassa kahvia ja puhelemassa maailmanmenosta. Alkuun kuuntelin tarinointia viereisessä pöydässä, mutta kerran vähän vahingossa jouduin samaan pöytään. Nyt minusta on kuin huomaamatta tullut aamukahviseurueen jäsen. Herrat ovat hyvin kohteliaita ja oikein mukavaa seuraa.

Ympäri, ympäri lääkäriaseman käytävällä

Sataa. Murheellisesti, itsepintaisesti. Minä ja Jarkko käsi kädessä hississä menossa lääkäriasemalle. Enää ei itketä. Tuntee katsovansa asioita silmiin.

Laboratoriossa kaikki on nopeasti ohi. Verikoe käsivarresta, katson muualle enkä tunne kipua.

Kuljemme pari tuntia ympäri kaupunkia. Syömme jäätelöä ja sovittelemme silmälasien kehyksiä naureskellen. Iloa ennen maailmanloppua. Varttia ennen määräaikaa emme enää keksi mitään tekemistä. Kiipeämme ostoskeskuksen edustan kaiteelle istumaan. Vatsassani kiertää jännitys, pelko ja toivo. Sade on huomaamattani loppunut.

Tällä kertaa joudun ottamaan jonotusnumeron ennen kuin pääsen laboratorioon. Ojennan lähetteeni naiselle ja kysyn tuloksia. Hän ohjaa minut istumaan ja pyytää odottamaan hetken. Minuutti, tunti, vuosi? Katselen seiniä ja kalusteita uskaltamatta kääntää silmiäni huoneeseen, jossa nainen liikuskelee.

Sitten hän tuo minulle taitetun paperin. Teksti "NEGAT" ja sanat: "Ei siinä mitään, se oli negatiivinen", saavuttavat tajuntani yhtä aikaa. Kiitokseni on tyyni, mutta jalkani valahtavat veltoiksi ja vapiseviksi.

Käytävä Jarkon luo on pitkä kuin maraton. En pysty tukahduttamaan hymyäni, tuikkaan lappusen hänen käteensä ja jatkan kävelyä. Hän sieppaa minut takaa päin syliinsä ja kieputtaa minua ympäri, ympäri lääkäriaseman käytävällä.

Pysähdymme seinää vasten, otsat vastakkain, toisiimme nojaten, hymyillen. Olemme päässeet kuin koirat veräjästä. Se on ohi.

Myöhässä

Olen viikon myöhässä. Minulla ei ole aamupahoinvointia, mutta se taitaa olla ajan kysymys. Kesätyössä pystyn koko päivän nauramaan, jututtamaan hyväntuulisena asiakkaita ja olemaan kaikin tavoin reipas. Yön pimeyden turvin kätkeydyn Jarkon kainaloon ja itken kouristuksenomaisesti. "Se tapahtui varmasti silloin siellä järvessä, se oli niin uskomatonta etten mä en ees tajunnut, kun mä tulin," Jarkko miettii kulmiaan kurtistaen. Hymyilemme toisillemme avuttomasti, koska muisto on melkein kaiken tämän epävarmuuden arvoista. (Saimaa, verenpunainen auringonlasku, kylmät, märät jalkani tiukasti Jarkon vyötärön ympärille kietoutuneina, laineet jotka keinuttavat meitä omassa tahdissaan)

* * *

Minulla oli pari vapaapäivää, ja Jarkko vei minut Toiseen kaupunkiin. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi kuin eilen Jarkon soitellessa iloisesti sukulaisilleen sopien kyläilyjä. Hänellä oli taskussa menolippu. Minä saisin esittää herttaista tyttöystävää kaksi päivää ja mennä gynelle yksin kolmantena. Kun Jarkko touhusi sisarensa kanssa maalle lähtöä tuliaisineen, sanoin hiljaa ja itkuisesti, etten jaksa, että haluan kotiin. Hän otti minut syliin ja olin aivan varma, että hän ei edes ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, kuinka peloissani olin. Jarkko on ollut kiltti ja kärsivällinen. Hänelle tämä mahdollinen raskauteni on melko suoraviivainen, ratkaistavissa oleva ongelma. Omat tunteeni ja ajatukseni ovat paljon, paljon sekavammat ja hyvin vaikeat eritellä. Jos annan itseni ajatella, että oikeasti olisi olemassa lapsi, minua repii suunnaton, hurja rakkauden aavistus, joka tekee sanomattoman kipeää. Yritän siis olla ajattelematta liikaa ja jossittelematta turhaan. Huomenna on aika lääkäriasemalla, ja saan tietää varmasti.

Täydellisyydestä ja tomaateista

Aamulla torilla kärräilin varastotavaroita edestakaisin juuri kiinnittämättä huomiota asiakkaisiin. Yhden kahvikojun edessä istuva mies seuraili minua laiskasti katseellaan - vaistosin katseen, niin kuin katseen vaistoaa, mutta en välittänyt siitä tavallista enempää. Sitten katsoin tarkemmin, ja hänessä oli jotain... rennon viileässä tavassa istua, katseessa, vaatteiden tyylissä. Yhtäkkiä mies nousi, oikaisi pikkutakkiaan ja lähti kävelemään suoraan kohti. Ja ohi.

Seisoin siinä tomaattilaatikoineni sydän takoen ja ajattelin: "Nuo kasvot, nuo siistit kiharat? Kulkiko Hänen 

Täydellisyytensä toisen kerran ohitseni?"

Jotain hän minussa taas herätti, kun kaksi kesää sitten herätti naisen. Muistan, kuinka unelmoin tästä aikuisesta miehestä Rhodoksella. Ja kuinka silloin ensimmäistä kertaa jotain todellista oli tapahtumaisillaan, elämä alkamaisillaan.

Jarkko sanoi minulle kerran: "Mä pelkään sitä, kun sinä oot niin nuori. Sulle tulee vielä sellanen, että haluut tietää, miten pystyt iskemään miehiä. Minä toivon melkein, et oltais tavattu kaksvitosina, niin olis molemmilla enemmän kokemusta." Sanoin silloin, että tiedän kaiken, mitä haluankin tietää ja että ainut mies, jonka haluan on hän itse. Ja tarkoitin sitä. Tarkoitan.

Kuitenkin joskus vähän pelkään itseäni, koska rakastan flirttailua ja nautin katseista. Minusta on tullut varovainen ja herkkänahkainen pettämisen suhteen tämänkesäisten pitkien keskustelujen jälkeen. Missä raja menee? Milloin voi antaa mennä vaan? Oliko ookoo tanssia ja nauraa Jamin kanssa? Olisiko ollut hirveä vääryys tervehtiä Hänen Täydellisyyttään ja kysyä, että sinäkö se olet, muistatko minut?

Salaisuuksia suonlaidassa

Mitä minulle kuuluu? Suloisia suvipäiviä, kesätöitä, telttaöitä Jarkon kanssa, kangasmetsän männikön huumaavaa tuoksua - kesä on kauneimmillaan. Jarkko ja minä vietimme autuaita, onnentäyteisiä päiviä mökillä perheen ja sukulaisten kanssa. Rakensimme hiekkalinnaa pienten, vilkkaitten sukulaispoikieni kanssa. Iltaisin saunoimme tuntikaupalla ja uimme läpikuultavan sinisessä Saimaassa. Liuimme pitkiin sukelluksiin kullanvaaleaa hiekkapohjaa hipoen. Juoksimme nauraen takaisin saunaan ja uudestaan uimaan ja taas saunaan - yhtä hauskaa kuin lapsena. Saunan jälkeen myöhään illalla isä ja veli sytyttivät nuotion ja istuimme tulen ympärillä katsellen liekkien leikkiä. Sanattomia rauhan ja tyyneyden hetkiä.

Yhtenä iltapäivänä lähdimme kävelyille saadaksemme olla hetken kahdestaan. Kävelimme metsäpolkuja pitkin ympärillämme kuohuvien mesiangervojen, kypsyvien mustikoiden ja suopursun makea tuoksu. Suonlaidassa katsoimme toisiimme ja päätimme: tässä. Jarkko laski minut hellästi sammaleelle, mustikanvarvuille, ja halusin häntä niin paljon, että itketti. Katsoin rakastellessamme hänen silmiään ja sitten korkeuksiin kohoavia hoikkia, punaisia mäntyjä ja taivasta, jolle kerääntyi tummanpuhuvia pilviä. Ukkonen jyrähti vaimeasti, vielä kaukanta. Myöhemmin palasimme käsi kädessä muitten luo ja hymyilimme koko illan toisillemme kuin meillä olisi kätketty salaisuus.

Yöllisiä keskusteluja

Jarkko ja minä. Meille on tullut tänä kesänä tavaksi jäädä sängylle makaamaan ja puhua, puhua, puhua. Keskikesän lyhyt pimeänhetki ehtii tulla ja mennä. Jarkko kertoo kesistä isoisänsä luona ja pikkupojasta, joka halusi olla aikuinen. Hän tuskin koskaan leikki pienenä, sen sijaan hänen intohimonsa oli ollut traktorilla ajaminen. (Saatan hyvin kuvitella hänet vakavana pikkuaikuisena.) Ja hän kertoo, kuinka isoisän maatila oli ollut pakopaikka vanhempien riidoilta.

Minä itse kerron Anun ja minun mielikuvitusleikeistä, joissa oli polveilevat, monimutkaiset juonet ja joiden henkilöhahmojen persooniin pystyimme katoamaan tuntikausiksi. Kerron Mammasta ja Ukista (saan kyyneleet silmiini) ja kirjoista, joita rakastan.

Aika kuluu siivillä. Jarkolla on enää varttitunti aikaa kaahata kasarmille äidin vanhalla naistenpyörällä. Tuntuu hirvittävältä erota. Takerrumme toisiimme ovenraossa. "Kun minä pääsen armeijasta, niin en enää ikinä jätä sinua." "Uneksin sinusta koko yön." "Minä en voi edes nukkua, kun ajattelen sinua."

Tänään äiti, veli ja isä lähtivät tohisten mökille. Sain äidin lupaamaan, että hän tulee hakemaan Jarkon ja minut sinne loppuviikosta. Minusta on ihanaa näyttää se paikka Jarkolle - se on jotenkin niin syvällä minussa, niin rakas minulle. En ikinä veisi sinne ihmistä, jota en ehdottomasti rakasta. Saimaan kirkas vesi, kivikkoinen saunaranta, korkeat männyt, savun tuoksu...

Kahvinkeitin, räsymatto ja kissanpentu June

Jarkko haki opiskelupaikkaa ja odottaa valintakirjettä heinäkuun alussa. "Jos minä en  pääse sinne, niin etin täältä töitä ja jään sinun luokse". Ja me humahdamme täyteen ujoa suunnitelmaa, ihanaa kuvitteluleikkiä, jossa meillä on oma, pieni asunto, kahvinkeitin, iso sänky, räsymatto ja kissanpentu nimeltä June. "Ja yöllä saa huutaa."

Jarkko on pelastajani. Hän vie minut maailmaan, jossa on naurua, onnea ja valoa. Toivoa. Hän saa minut unohtamaan todellisuuden, joka on välistä niin pelottava ja raadollinen. Hän sanoo haluavansa asua kanssani, haluavansa minut. Hän on niin hyvä, niin ihmeellinen - rakastan häntä niin paljon.

Juhannustansseihin - tango merellä soi

Kesälavalla on paljon tuttuja, Tiinan ja Sannan ystäviä, omia rippileirikavereitani ja uuden kesätyönantajani poika. Kävelemme välillä rantaan ja välillä lavalle, juttelemme ihmisten kanssa, nautimme valoisasta, leppeästä illasta. Yhtäkkiä Jami kaappaa minua käsivarresta ja huomauttaa minun luvanneen hänelle tanssin. Se on totta, joten kohautan nauraen olkapäitäni ja seuraan häntä sisälle tanssilavalle. Jami osoittautuukin erinomaiseksi tanssijaksi; hän on päättäväinen, intuitiivinen - minä vain olen vietävänä, jopa my left footinkin unohtaen. Tanssimme valssia, humppaa, jenkkaa - savunhajuiset hiukseni lentävät pääni ympärillä, kun hän pyörittelee minua. Minä vain nauran ääneen, koska on niin yksinkertaisesti hauskaa. Viatonta hauskanpitoa, rytmin, musiikin, nuoruuden ja yöttömän yön tähden. Kun tanssimme tangoa kadonneina hetkeen, uponneina musiikin kiihkeyteen, hän pyöräyttää minut terävään käännökseen, yhtäkkiä katseemme kohtaavat ja hetken - hetken.

Myöhemmin yöllä palaamme veneellä leirikeskukseen. Järvi on hiljainen ja savunsinertävän hämärä. Taivaanrannassa alkaa hehkua vaaleanpunertava, uusi aamunkoitto. Jäätävä ilmavire moottoriveneen kiidosta, vastapäätä kylmästä värisevä Sanna, kaisla jonka sieppaan vedestä, vieressäni istuva Jami, joka katsoo minua vakavasti. Vaimealla äänellä kuiskattu: "Haluatsä Niina toistekin tanssia mun kanssa?".

Perillä istumme taas nuotion ympärillä. Tunnelma on jotenkin myöhäinen, samalla iloinen ja surullinen. Äänet ovat kuin vaimenneita, naurahdukset matalia. Tuoksuu metsälle ja savulle. Lämmittelen varpaitani nuotiokivellä ja katselen taivaanrannan sinisiä saaria. Kun nousemme viimein Sannan ja Tiinan kanssa lähteäksemme, Jami tarttuu minua olkapäästä ja vie pari askelta sivuun. "Tavataanko me joskus?" hän kysyy. Pudistelen päätäni ja sanon, etten voi, etten ole vapaa ja sitten käännyn äkkiä ympäri. Juoksen serkkujeni perään kengät kädessäni, hiukset silmilläni, kesäyöhön, juhannusyöhön, poispäin. 

Hit me baby one more time

Jarkko ei päässyt lomille, ja minua odotti kaupunkijuhannus. Tiina ja Sanna pelastivat minut mukaansa Tiinan uudella, herttaisella pikku-Fabialla. Ajelimme uimaan leirikeskukseen, jossa Tiina on kesätöissä ja joka on lyhyen matkan päässä kesälavasta. Pukeuduimme päärakennuksella. Istuin sängyn laidalla pesemässä hampaita, kun käytävältä alkoi kuulua viheltelyä. Kohta ovesta kurkisti hymyilevä, pitkätukkainen poika. Huoleton hymy vaihtui ällistykseen, kun hän huomasi minut. Tervehdin muina miehenä hammasharja suussani. Onneksi Tiina kolisteli juuri silloin paikalle katkaisemaan häkeltyneen hiljaisuuden ja esittelemään meidät. Poika oli Jami, yksi leirikeskuksen ohjaajista, joka oli jäänyt paikalle juhlimaan juhannusta.  Loput ohjaajista pelasivat futista rakennuksen takana kentällä.

Mekin siirryimme kentän laidalle katselemaan peliä. Aurinko lämmitti hennosti olkapäitäni, jotka uutukainen off-shoulder-paitani paljasti. Jalassani oli sievät sandaalit ja ohuet hippihousut. Rakkaat serkkuni istuivat vieressäni ja olimme päätyneet kiinnostavien, vieraiden nuorten porukkaan.

Kun peli oli saatu hikisesti päätökseen, lähdimme alas rantaan. Joku sytytti nuotion, ja istuimme sen ympärille puhumaan viisaita. Tiina kuiskasi minulle, ettei Jami saanut minusta silmiään irti. Mutta pidin itse omat silmäni kurissa - en halunnut joutua mihinkään juhannusjuttuihin tänä vuonna. Jossain vaiheessa Jami tuli istumaan viereeni ja puhui minut pyörryksiin, puhui kuin loitsien viiniköynnöksistä, jotka kypsyvät lempeässä auringossa Ranskan jokilaaksoissa. Tajusin kyllä, että minua iskettiin siinä big time - ja kaikki hälytyskelloni soivat vaaraa... Joten kun Tiina ehdotti, että jatkaisimme matkaa kesälavalle, olin valmis kuin mikä.

Pelastunut perhe

Kuinka outoa meidän perhe-elämämme on. Hyvä päivä tulee, kun sitä vähiten odottaa. Mykän, välistä sanoiksi kuohahtavan, myrkyllisen vihan jälkeen vain heräämme uuteen aamuun. Minä Jarkon lohduttamana, veli luonnostaan auringonlapsena, isä sovinnollisena, äiti optimistisena. Puhelimeni soi, ja minulle tarjotaan kesätöitä paikkaan, jossa olen käynyt esittäytymässä helmikuussa. Isä saa viestin, että haluammeko käyttöömme peruutuneen viikon mökillä, jota olemme useana kesänä vuokranneet. Siivoamme. Tarjoudun siistimään veljen kirjahyllyn. Isä ja veli lähtevät hakemaan mökin avaimia, siimaa, matoja. Talo täyttyy juoksemisesta, touhusta, sanattomista ja sanallisista sovinnoista. Jokainen on vähän ylienerginen, innokas olemaan yhdessä, helpottunut.

Perhe on pelastunut jälleen kerran.

Kamalat pullot tyhjenevät sentin kerrallaan

Iskä on ollut kaksi viikkoa kesälomalla. Hän juo aamusta iltaan. Hänen kamalat pullonsa jääkaapissa tyhjenevät sentin kerrallaan, hiljaa, äänettä, salaa. Hänen kamalat pullonsa piileksivät henkarilaatikossa, kirjahyllyn takana, vaatepinon alla - kaikkialla.

Yritin joskus ymmärtää ja kysellä, eikä isä ikinä vastannut kunnolla. Ikinä. Joskus hän alkoi itkeä, joskus syytellä rahatilannetta. Sanoin juuri veljelle, etten enää välitä. En enää jaksa edes vihata, koska olen menettänyt kiinnostukseni ja toivoni. Hän on pettänyt minut niin monta kertaa ja loukannut minua enemmän kuin kukaan. Jäljellä on laimea katkeruus ja laiska halveksunta. Ehkä surun rahtunen.

Silloin jouluna kun hän itki kanssani Jarkon muuttaessa - silloin rakastin häntä kuin vuosien takainen lapsi. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän huusi humalassa: "Yks hullu pillittää siellä jonkun jätkän takia!" Minussa meni jokin pirstaleiksi. Jokin usko siihen, että kannattaa luottaa. En uskalla antaa itseäni, en uskalla näyttää tunteitani.

Tulenko näkemään aina ystävissäni isäni, joka kerta kerran heittää rakkauteni ja luottamukseni silmilleni?

"The tears I might have shed for your dark fate....

Kuva: Andrew Lloyd Webberin musikaali Phantom of the Opera

Sotke mut (sun tekee mieli)

Luen Anaïs Niniä ja mietin, miksen itse kirjoita enempää seksistä.

Jarkko ja minä olemme parhaimmillamme, kun rakastelemme. Meillä on usein väärinymmärryksiä ja riitoja, emmekä aina innostu samoista asioista. Olemme huonoja puhumaan ajatuksistamme ja tunteistamme. Mutta kun hän riisuu minut ja ottaa minut, se on puhuttelua, se on ilmaisua. Ymmärrämme toisiamme heti, kun hän tarttuu tiukasti tukkaani ja vetää pääni taakse, puree huuliani - heti kun iho koskettaa ihoa, heti kun hän on sisälläni.  Silloin ei ole epävarmuutta, ei eilistä, ei huomista - on vain Jarkko ja minä siinä hetkessä.

Pidän siitä, kun hän tulee ensimmäisen kerran sisääni.  Hän pysähtyy hetkeksi ja katsoo minua. Hänen omissa silmissään häilähtää verhoutunut ilme, hän on juuri katoamaisillaan omaan nautintoonsa, mutta pakottaa itsensä takaisin ja etsii silmäni. Tähän viimeiseen tietoiseen katseeseen ennen seksiä tiivistyy koko rakkautemme. Sitten minuus katoaa ja tietoisuus saa mennä. Yhteinen nautinto vie meitä kuin myrskytuuli.

Kaiken epävarmuuden jälkeen, riitojen ja draamojen jälkeen meillä on vielä tämä. Aina tämä. Tämä täydellisyys, jolla ruumiimme yhtyvät, tämä lämpö, tämä jumalainen hurmio. Hän omistaa minut ja minä hänet.

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen

Kun Jarkko puhuu minusta, hän ei oikeastaan puhu minusta.

Olemme käyneet pitkiä keskusteluja suhteestamme, ja Jarkon synteesi on tämä. Minä olen hänelle omistautunut lempeä, hyväsydäminen, kärsivällinen rakkaudenmadonna. Olen marttyyrienkeli, jonka kutsumus on odottaa, ymmärtää ja antaa anteeksi. Itsensä Jarkko näkee eräänlaisena harhateillä seikkailleena kulkurina, jonka julmuuskaan ei ole voinut sammuttaa uskollista sydäntäni. Se on päällisin puolin häpeilevä omakuva, mutta annos omahyväisyyttä siinä piilee.  Hän sanoo saaneensa minulta paljon. Tietenkin on hän jotakin saanut. Mutta aikuistuminen ja itsensä löytäminen tapahtuvat kaikille aikanaan. Se johtuu kasvamisesta ja kypsymisestä, ei toisesta ihmisestä.

Jarkko on puhunut miltei isoilla alkukirjaimilla rakkaudesta, elämästä ja ikuisuudesta. Ei hän todellisuudessa luota niihin. Minuun. Meihin. Hän on aina ollut varma minusta, muttei ole enää. Hän katsoo nyt minua uusin silmin. Hän on nähnyt vilauksen vieraasta naisesta, joka hypähtää kevyesti yhden illan uskottomuuteen ja vaalii sydämessään salaista rakkautta. Hänessä on herännyt epäilys ja epävarmuus, jotka hän haluaa tukahduttaa, kieltää.

Ehkä hän saa uskoa tästä äkillisestä romanttiseksi heittäytymisestä.

Minä taas en tunne olevani niin juonitteleva, musta noita kuin viaton, valkea enkelikään, vaan jotain siltä väliltä. Vain harmaalla alueella haparoiva, erehtyväinen ihminen, joka valitsee joskus oikein ja joskus väärin.

Myrskyn jälkeen

Valtavan myrskyn ja mielenkuohun jälkeen tuntuu kuin seisoisimme tienhaarassa. Olemme sanoneet antavamme anteeksi toisillemme pahat teot ja sanat. Olemme luvanneet ottaa toisemme takaisin. Päätökset on tehty, mutta pitävätkö ne?

Olen miettinyt anteeksiantamista. "Saat anteeksi" - se on nopeasti sanottu. Mutta kuinka se käytännössä toteutuu? Tuleeko se ajan kanssa, päivä kerrallaan? Olen haavoittanut Jarkkoa syvästi. Minulla oli omat, sisäiset syyni tehdä, mitä tein - omat kipeät haavani. Mutta ratkaisuni ja valintani olivat nekin nopeasti ja hetken hurmassa tehtyjä: yksi suudelma tuntui viattomalta hauskanpidolta ja yksi intohimon yö lohdulta ja unennäöltä. Yksi lyhyt yö ajassa. Ja nyt se tuottaa epävarmuutta, vihaa, katkeruutta ja tuskaa rakkaalleni lukemattomia päiviä ja öitä.

Tienhaara. Tässä voi nyt valita luottamuksen ja avoimet kortit. Tai epäilyksen, salaisen kostonhalun ja kasautuvan katkeruuden.

Pettämisestä ja yksityisyydestä

Olin tallentanut koneelle blogitekstien kopioita, ja Jarkko oli löytänyt ne. Ei blogia, mutta tekstejä. Olen luottanut, ettei hän yritä etsiä blogia, koska niin olemme sopineet. Miksi se on tärkeää? Sitä on vaikea selittää, mutta vaikka blogi on julkinen, niin se on silti yksityisasiani. Olen tässä auki ja haavoittuvainen. 

Siksi me otimme yhteen kahdesta asiasta: minä tunsin yksityisyyttäni loukatun pahimmalla tavalla ja Jarkko taas syytti minua pettämisestä. Kummallakin oli tavallaan oikeus puolellaan, eikä kumpikaan täysin pystynyt tajuamaan toisen kantaa omalta suuttumukseltaan. Jarkko käytti minusta niin rumia, raadollisia sanoja ("huoraamassa"), että ne kirvelivät kuin ruoskanisku. Minä huusin hänelle, en ole koskaan ennen huutanut hänelle: "Minun ei tarvii selittää siulle mitään, ei mitään! Mitä sie oikein AJATTELIT, kun aloit lukea? Sinä tiesit tasan tarkkaan, mitä se miulle merkitsee, etkä välittänyt."

Lopulta emme huutaneet. Puhuimme. Viime keväästä, sen tuskasta ja ahdistuksesta, ilmassa roikkuvasta erosta. "Me oltiin yhdessä vielä silloin", Jarkko väitti ja minä nauroin katkerasti ja sanoin, ettei se niin ollut: "Sinä olit jättämässä minua ja minä olin äärirajoilla." "Mä olin jättämässä sua", Jarkko myönsi, "Muistan yhden iltapäivän, kun tavattiin yllättäen jossain kaupungilla keskellä päivää. Sä jäit juttelemaan ja hymyilit, ja mä en voinu ajatella mitään muuta kuin, että miten pääsisin susta eroon. Mutta silti me oltiin yhdessä, me ei oltu vielä erottu ja sä petit mua." "Sie häivyit sinne Toiseen kaupunkiin etkä ottanut minua mukaan, vaikka pyysin. Ja joo, vaikka sitä sanaa "ero" ei oltu sanottu ääneen, niin se oli käytännössä ihan sama."

Sitten selitin, mitä Tuomaksen kanssa oli tapahtunut - tai mitä ei ollut tapahtunut. Mitä minulla on hänen kanssaan ollut? Teinin unia ja menneisyyden aaveita, ei mitään muuta.  

Loppuyöstä - huutamisen ja puhumisen jälkeen. Hänen silmänsä, hänen silmänsä. Kosketin varovasti hänen hiuksiaan ja hän hautasi päänsä syliini ja itki. Minä tuijotin seinää tyhjänä ja uupuneena, tuntematta vielä mitään. Tuntematta tätä kipua, jota nyt tunnen. Mikään ei ole enää entisellään.

"jossain huoraamassa"

Heräsimme Jarkon kanssa kahdestaan yhdessä. Äiti, isä ja veli olivat lähteneet Helsinkiin sukulaisia tapaamaan kesäloman aluksi. Joimme aamukahvia terassilla, istuin hänen sylissään, odotimme että silmät aukeaisivat. Pyöräilimme aamupäivällä kaupunkiin, söimme torilla ja tapasimme pari Jarkon kaveria. 

Illaksi olin luvannut lähteä Tiinan seurassa hänen lapsuudenystävänsä syntymäpäiville. Tiina tuli hakemaan minut Anssin autolla. Juhlissa oli hauska tunnelma, hyvää ruokaa, iloisia nuoria. Istuimme Tiinan entisten koulukaverien pöydässä ja suunnittelimme jo jatkoja kaupungille. Jossain vaiheessa vilkaisin puhelintani, jossa oli monta viestiä Jarkolta: "Tule tänne heti. Jos rakastat minua, tuut heti. Sinä oot tappanu mut." Jarkko ei ensin vastannut puhelimeen. Sitten kun hän vastasi, hän kuulosti todella oudolta ja sekavalta ja toisteli vaatimustaan, että minun pitää tulla kotiin. Polveni tuntuivat yhtäkkiä huterilta, ja minulle tuli äkkiä oikea, fyysinen paha olo. Oli hirveää selittää Tiinalle ja pyytää häntä lähtemään kaverinsa juhlista minua kyyditsemään. Mutta Tiina oli rauhallinen ja ymmärtäväinen ja ajoi minut kotiin.

Kello oli yksitoista, kun hiivin sisälle. Jarkko tuli eteiseen vastaan ja veti minut syliinsä. Kuulin hänen sydämensä voimakkaan, liian nopean hakkauksen. Hänen käsivartensa puristivat minua aavistuksen liian kovaa. "Mistä on kysymys?" sanoin varovasti. "En ois ikinä uskonu", hän sanoi kireällä äänellä, " että sinä pettäisit mua." "Mie en oo siuta pettänyt", vastustin. "Ai et vai?" hän huusi ja työnsi minut sylistään pois kiivaalla liikkeellä: "Oot ollu jossain huoraamassa, ja mikä se toissa viikkonen juttu oli?"