Myöhässä

Olen viikon myöhässä. Minulla ei ole aamupahoinvointia, mutta se taitaa olla ajan kysymys. Kesätyössä pystyn koko päivän nauramaan, jututtamaan hyväntuulisena asiakkaita ja olemaan kaikin tavoin reipas. Yön pimeyden turvin kätkeydyn Jarkon kainaloon ja itken kouristuksenomaisesti. "Se tapahtui varmasti silloin siellä järvessä, se oli niin uskomatonta etten mä en ees tajunnut, kun mä tulin," Jarkko miettii kulmiaan kurtistaen. Hymyilemme toisillemme avuttomasti, koska muisto on melkein kaiken tämän epävarmuuden arvoista. (Saimaa, verenpunainen auringonlasku, kylmät, märät jalkani tiukasti Jarkon vyötärön ympärille kietoutuneina, laineet jotka keinuttavat meitä omassa tahdissaan)

* * *

Minulla oli pari vapaapäivää, ja Jarkko vei minut Toiseen kaupunkiin. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi kuin eilen Jarkon soitellessa iloisesti sukulaisilleen sopien kyläilyjä. Hänellä oli taskussa menolippu. Minä saisin esittää herttaista tyttöystävää kaksi päivää ja mennä gynelle yksin kolmantena. Kun Jarkko touhusi sisarensa kanssa maalle lähtöä tuliaisineen, sanoin hiljaa ja itkuisesti, etten jaksa, että haluan kotiin. Hän otti minut syliin ja olin aivan varma, että hän ei edes ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, kuinka peloissani olin. Jarkko on ollut kiltti ja kärsivällinen. Hänelle tämä mahdollinen raskauteni on melko suoraviivainen, ratkaistavissa oleva ongelma. Omat tunteeni ja ajatukseni ovat paljon, paljon sekavammat ja hyvin vaikeat eritellä. Jos annan itseni ajatella, että oikeasti olisi olemassa lapsi, minua repii suunnaton, hurja rakkauden aavistus, joka tekee sanomattoman kipeää. Yritän siis olla ajattelematta liikaa ja jossittelematta turhaan. Huomenna on aika lääkäriasemalla, ja saan tietää varmasti.