Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Mies lähti hyisenä lokakuun aamuna. Kukaan ei tiedä minne  eikä miksi.  Löydettiin vain raskaat jalanjäljet pihalta, määrätietoinen polku  neitseellisen puhtaan ensilumen poikki. Hän ei lähtenyt yksin: hän vei mennessään rakastettunsa,  pienen naisen,  jonka nimellä ihmiset nyt kutsuvat minua. Joskus kuvittelen heidän lähtönsä hetkeä.  Näen sen mielessäni  kuin oman muistoni:  Hän harppoo lumessa silmissään tyhjä päätös.  Nainen hänen sylissään,  pää hänen olkaansa vasten, väsymys, vaitonaisuus - Kaikki on sanottu. Kaikki on tehty. En tuntenut heistä kumpaakaan.  Hassua, mutta en tunne vielä itseänikään.  Minulle kaikki on uutta ja vierasta kuin ensilumi,  vain yksien jalkojen tallaama.

Heti eron jälkeen ei tuntunut kovin pahalta, pikemminkin olin tunteeton ja turta. Nyt ainakin pahat unet ovat alkaneet. Kotiin tunkeutumis -uni tuli pari yötä sitten. Olen myös alkanut nähdä unia, joissa kuhisee vastenmielisiä hyönteisiä: torakoita, matoja, etanoita ja sokeritoukkia. Unessa säikähdän niitä niin vahvan, atavistisen inhon vallassa, että herään hätkähtäen.  Vaikeimpia - tavallaan - ovat unet, joissa Jarkko esiintyy. Olen nähnyt useita, ja niissä kaikissa on sama teema. Jarkko tulee luokseni Kotikaupunkiin. Hän pyytää anteeksi ja kertoo rakastavansa minua. Halailemme tai rakastelemme - joka tapauksessa tunnelma on lämmin, onnellinen ja hyvin todellinen. Täynnä vivahteikkaita tuntemuksia, tuoksuja.  Unet päättyvät sitten niin, että Jarkko on lähdössä ja minä sanon, etten enää halua olla hänen kanssaan.  Minun on jotenkin pakko sanoa niin, vaikka t unnen pakahduttavaa rakkautta ja viiltävää surua ja yli kaiken haluaisin vain antaa anteeksi. Ne ovat äärettömän surumielisiä un

Matkustan Jarkon luo Itäiseen Kaupunkiin kylmänkirkkaana lokakuisena päivänä.  Minulla on oudon vahva muistikuva hetkestä juuri ennen kuin tapaamme: Jarkko seisoo asemarakennuksen vieressä kädet tummansinisen villakangastakin taskussa. Minä harppaan junanrappuset alas, reppu toisella olalla, jalassani Veljen vanhat, kuluneet farkut, joihin olen näinä päivinä kovin ihastunut, hiukset lentäen äkillisessä, talvenkylmässä tuulenpuuskassa. Kun näemme toisemme, heilautamme kättä yhtä aikaa.  Jarkon luona istumme lattialla kahvikupit kädessä. Näytän hänelle kuvia, joita valokuvausta harrastava S. on ottanut minusta kesällä ja jotka hän on teettänyt kuviksi asti. Jarkko selaa kuvia ja menee hiljaiseksi. En tiedä, mikä on vialla ja tunnen oloni epävarmaksi.  Rakastelemme koko illan, yöllä, aamulla. "Vittu, minä rakastan rakastella sua", hän huutaa.  Aamulla Jarkko lähtee luennolle. Juon kahvia ja luen paikallisia ilmaisjakelulehtiä. Hetken mielijohteesta avaan vaatekaapin oven. Tiedän

Minulla on ikävä: ketä tahansa - kaikkia.  Näin viime yönä unta, jossa Jarkko oli löytänyt uuden naisen ja minä selitin alistuneena ymmärtäväni.  Tänään hirveä, vatsaa kouriva pelko, silmiin pakonomaisesti nousevat kyyneleet - niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. En voi edes puhua kenellekään. Isä ja Veli vain hämmentyisivät, ja äidillä on huolia omasta takaa. Maria on liian onnellinen ja kiireinen. Ja Jarkko - Jarkko ärsyyntyisi.  Tänään tulee kuusi vuotta minun ja Jarkon ensitapaamisesta. Hän ei ole edes soittanut. Itse asiassa moneen päivään. 

Minulla ei ole oikein tekemistä Opiskelukaupungissa. On yksinäistä. Koulua on vain muutama tunti viikossa. Lupasin itselleni, että alkaisin elää aktiivisempaa elämää. Ostin kuukausikortin ryhmäliikuntatunneille. Kävin loppukesästä Kotikaupungissa pari kertaa tunneilla, ja huomasin kaivanneeni sitä. Kuntosalilla on toki mukavaa, ja tykkäsin paljon kamppailulajista. Mutta musiikkiliikunta sopii minulle: tajuan liikkeet luonnostaan, voin rentoutua ja antaa mennä, nauttia liikkeestä.  Näistä suunnitelmista huolimatta ongelma on, ettei minulla ole täällä ystäviä.  Tänä syksynä Maria on muuttanut Pääkaupunkiin ja Iinakin pois. Koulussa on kyllä muutama samaa pääainetta opiskeleva tyttö, joiden kanssa jutella. Mutten tapaa heitä koulun jälkeen. Olen todella missannut nämä kolme opsikeluvuotta pahasti. Olen toisaalta kadonnut henkilökohtaisiin ongelmiini ja toisaalta ollut liian tyytyväinen pariin hyvään ihmissuhteeseeni, enkä ole luonut tarpeeksi kontakteja. Nyt en osaa suhtautua yksinäisyyte