Mansikkapelloilla, ikuisesti

Suruni. Se ei vielä iske täydellä voimalla pariin, kolmeen viikkoon. Vielä nyt reagoin ensisijaisesti kehollani. En syö kuin pakosta, ruoka oksettaa minua. Kun Jarkko viimeksi soitti, hampaani kalisivat ja minua tärisyttivät vavistukset, jotka saivat kaapinoven selkäni takana kolisemaan. Kipu on fyysistä, olemassa itsestään, muistuttelematta. Sydämessäni ja vatsassani tuntuu koko ajan kireä solmu, ja kuumat kyyneleet kohoavat silmiini refleksinomaisesti.  Mutta en aktiivisesti ajattele Jarkkoa tai tilannettani, en pystyisi siihen.  Tämä on prosessi ja menee kyllä ohi ajan mittaan. Ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti. Eilen mietin: minun on sanottava Jarkolle, etten halua mitään taukoa. Vaikka roikun yhä kiinni rakkaudessani murtuvin kynsin, niin ymmärrän silti, mikä on loppu. Tunteeni ovat sekaisin, mutta järjelläni oivallan. Loppua on turha työntää eteen päin. En ole kuukauden kuluttua vahvempi sitä kohtaamaan. Pikemminkin heikompi.  Vaikka olisin kuinka...

Tunnen lopullisuuden surullisen painon tänään, kun juna vie minua kotiin. On melkein kuin olisin lukenut kirjaa, jossa on liian monta uuvuttavaa jälkinäytöstä, mutta nyt olisin sulkenut kannen hiljaa, viimeisen kerran. Se on ohi. Se on takana. Tällä kertaa tiedän sen myös sydämessäni. Se ei edes johdu näistä viimeisimmistä, rumista näytelmistä, jotka toki ovat työntäneet minua yhä kauemmaksi Jarkosta. Minusta tuntuu, että minä olen muuttunut. Minä en enää tarvitse häntä, ja tämä auttoi minua ymmärätämään sen. Tai myöntämään. Monta kertaa olen erojemme jälkeen jatkanut elämistä Jarkkoa varten. Tekojeni takana on ollut halu osoittaa hänelle jotain. Ja koko ajan olen jossain syvällä alitajunnassani uskonut, että me kuulumme ja päädymme yhteen. Nyt minulla on aivan erilainen olo: ikään kuin jokin olisi kadonnut minusta, jokin tuttu ja ikuiseksi kuviteltu - rakkaus Jarkkoon kenties? Tuntuu kiihkottomalta, levolliselta ja huojentuneelta. Tämä on uuden aikakauden alku.

Olemme puhuneet puhelimessa monta yötä läpeensä, elämästä, meistä, kaikesta. Lopulta yhtenä yönä uskalsin kysyä. Eikä hän tiennyt. Tai ei uskaltanut. Tai ei raaskinut. Jarkko sanoo haluavansa opetella elämään itse; siten, ettei yksinäisyys pelota. Pinnistelin pystyäkseni ymmärtämään. Minä en halunnut lopettaa enkä erota taas uudestaan. Rakastan häntä, enkä voi uskoa, etteikö hänkin rakastaisi minua. Eihän mikään ole muuttunut: en minä, ei hän. Me olemme samat ihmiset. Mitä ikinä välilämme on hukassa, me voimme vielä löytää sen takaisin. Se kaikki on yhä olemassa: yhteinen nuoruuttemme, historiamme, kosketuksemme voima. Me. "Jos tehtäis niin, ettei tavattais eikä ees soiteltais johonkin aikaan", ehdotin varovasti. "Kuukauteen?" Ja kuukaudesta me sovimme. En tiedä. Toivon, että ikävä ja perspektiivi avaavat hänen silmänsä. Mutta tajuan, että se voi olla long shot. Todennäköisempää on, että vain ostan aikaa ja siirrän väistämätöntä vähäsen eteen päin. Mutta ai...

Koko tilanne muuttuu, kun olemme koskettaneet toisiamme. Viha, kauna ja jännitys sulavat pois, kun istumme kädet käsissä. Katson häntä ja ajattelen, että tunnen hänet läpikotoisin ja hän tuntee minut paremmin kuin kukaan. Kuitenkin hänessä on jotain uutta ja vierasta, jotain mitä en tavoita. Aloitamme siis tapaamisemme varovasti alusta. Vältämme painavia aiheita ja puhelemme kirjoituksista, keitämme kahvia ja syömme jotain. Tuntuu yhä rennommalta. Hän on niin tuttu ja läheinen. Juttelemme, hän on jossain kohtaa kiertänyt kätensä olkapäitteni yli ja hänen reitensä koskettaa omaani. En pysty kohta keskittymään enää muuhun kuin näihin kahteen polttavaan kohtaan kehossani, joita hän koskettaa. Tajuan, että nauruni kuulostaa oudon hengästyneeltä. Tajuan, että minähän flirttailen entisen poikaystäväni kanssa. Entisen. Entisen. Mitkä ovat uudet säännöt? Enkö saa koskettaa häntä, vaikka tahdon niin paljon, että silmissäni mustenee? Näen hänen silmissään paljaan halun. Ja minun silmäni vie...

Jarkko muuttaa Toiseen Kaupunkiin . Istun omassa huoneessani sohvallani ja yritän tajuta. Käteni vapisevat hieman, mutta olen kyyneleetön ja turta. Muutto tulee tapahtumaan heti joulun jälkeen. Heillä on siellä jo asunto, kolmio kerrostalossa. Omakotitalo täältä on myyty. Omakotitalo - jossa kesällä teimme pizzaa ja saunoimme ja jonka pihalla on kaunein, hehkuvimmanpunaisin tulppaanipenkki ikinä - on myyty. Jarko huone on myyty. Jarkon huoneessa olemme nauraneet ja itkeneet, riidelleet ja sopineet, rakastelleet ja nukkuneet sylikkäin. Noin vuosi sitten, yhtenä lempeän lumisena talviyönä,  menetimme molemmat neitsyytemme  siinä huoneessa - Jarkon huoneessa, joka on myyty. Yritän tajuta, mitä tämä tarkoittaa minulle, meille. Näinkö  ensirakkaus  päättyy? Olosuhteisiin, asioihin joihin en minä eikä Jarkko voi edes vaikuttaa?