En voi rakastella häntä enää koskaan.

Koko tilanne muuttuu, kun olemme koskettaneet toisiamme. Viha, kauna ja jännitys sulavat pois, kun istumme kädet käsissä. Katson häntä ja ajattelen, että tunnen hänet läpikotoisin ja hän tuntee minut paremmin kuin kukaan. Kuitenkin hänessä on jotain uutta ja vierasta, jotain mitä en tavoita. Aloitamme siis tapaamisemme varovasti alusta. Vältämme painavia aiheita ja puhelemme kirjoituksista, keitämme kahvia ja syömme jotain. Tuntuu yhä rennommalta. Hän on niin tuttu ja läheinen. Juttelemme, hän on jossain kohtaa kiertänyt kätensä olkapäitteni yli ja hänen reitensä koskettaa omaani. En pysty kohta keskittymään enää muuhun kuin näihin kahteen polttavaan kohtaan kehossani, joita hän koskettaa. Tajuan, että nauruni kuulostaa oudon hengästyneeltä. Tajuan, että minähän flirttailen entisen poikaystäväni kanssa. Entisen. Entisen. Mitkä ovat uudet säännöt? Enkö saa koskettaa häntä, vaikka tahdon niin paljon, että silmissäni mustenee? Näen hänen silmissään paljaan halun. Ja minun silmäni viestittävät hänelle: "Riisu minut, Jarkko, revi päältäni tämä avokaulainen paita, ota minut, valu hikeä, anna selkäni kohota piinallisesti kaarelle, nai minua. Nai minua, Jarkko. Rakasta minua, Jarkko."

"Niina, anna anteeks, sä vihaat nyt mua koko elämäs, mutta mun on pakko sanoa, että mä haluaisin rakastella sun kanssa," Jarkko sanoo. Minä käännän päätäni voimatta katsoa häntä silmiin, ja yhtäkkiä viiltävä kipu raatelee sydäntäni ja purskahdan itkuun. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ymmärrän pohjaan asti menetykseni. Ensimmäinen kerta, kun minuun tekee niin kipeää, että voisin kuolla. Olen menettänyt Jarkon. Olen lopullisesti menettänyt hänet.  En voi rakastella häntä enää koskaan. Hän ei ole minun enää koskaan. Emme rakasta toisiamme enää koskaan.

"Olishan se aika omituinen tapa lopettaa", minä sanon viimein.