Olen 18 ja tiedän, että rakkaus ei muuta mitään.

"Niina, mä seurustelen," Jarkko sanoi, "mutta äsken katoin sinua ja ajattelin, miltä tuntui koskettaa sinua, mitä kaikkea me tehtiin. Nyt mä inhoon itteeni." "Mutta," vastasin hiljaa, "kyllä minäkin halusin." Sitten hän kertoi siitä tytöstä. Naisesta oikeastaan. Hän on neljä vuotta vanhempi kuin Jarkko ja hänellä on lapsi. Ei siis mikään kokematon ja viaton tämä henkilö, joka vain tuli ja sinkosi elämäni raiteiltaan. Voin vain toivoa, ettei hän satuta Jarkkoa... vaikka minua tietämättään satuttikin.

Jarkko viipyi luonani vielä pitkään sinä iltana. Puhuimme ja puhuimme - menneestä ja tulevasta, yhtäkkiä oli helppoa olla rehellinen. Hänen kuskinsa soitti, ja hän nousi lähteäkseen. Ja sitten, takki jo päällä, hän kumartui ja suuteli minua suulle. Ristiriitaisten tuntemusten aalto pyyhki meidän molempien ylitse, yhdistelmä kiihkeää intohimoa ja sydäntäriipaisevaa menetetyn rakkauden surua, kielletyn hedelmän katkeransuloista makua. Se oli pitkä, nälkäinen, loputon suudelma ja maistui kyynelille, koska itkimme kumpikin. Lopulta hänen oli pakko mennä. 

Seuraavana päivänä tapasimme kaupungilla kahvilassa ja pidimme toisiamme kädestä kuin ensitreffeillä. Edellisen illan melkein juhlallinen vakavuus oli nyt tiessään, ja olimme oudon kepeitä ja hilpeitä. Saatoin hänet asemalle. Hautasin pääni syvälle hänen rintaansa vasten, enkä olisi halunnut päästää irti ikinä, avata silmiäni enää ikinä. Sanoimme rakastavamme toisiamme, vaihdoimme purkkia suudellessamme viimeisen kerran. Seisoimme sylikkäin, kunnes juna tuli.

Sitten ajoin pyörällä kotiin kaupungin läpi ja itkin koko matkan.

Mikä siinä on? Minä rakastan sitä poikaa niin tajuttomasti, eikä siitä tule mitään, kun me ollaan yhdessä.

Minä oon kahdeksantoista ja tiedän, että tässä maailmassa rakkaus ei muuta mitään.