Raakoja tunteita, heräävää toivoa

En surrut, kun erosimme. En antanut itseni surra. Ensinnäkin oli ne kirjoitukset, joihin piti keskittyä. Ehkä myös suojelin itseäni liian vaikeilta tunteilta ja ajatuksilta. Mutta nyt kun tapasimme, tuntuu kuin pato sisälläni olisi murtunut. Olen antanut   surun tulla. Olen antanut kaikkien tunteiden tulla kaikessa raakuudessaan: surun, menetyksen, pelon. Muistot tarinastamme - sekä kauniit että rumat - ovat tulvineet mieleeni, ja olen ottanut nekin vastaan nöyrästi.

Oli niin hullu ajatus, että voisin pyyhkiä Jarkon pois elämästäni kuin painamalla delete-nappia. Nyt ymmärrän, että tulen muistamaan hänet ikuisesti. Hän oli ensirakkauteni - poika, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Pieni palanen sielustani on hänen ja jää hänelle. 

Nyt kun tapaamisestamme on kulunut päiviä, suurin tunnemyrsky on laantunut. Minussa on herännyt arka, aavisteleva tunne, joka on kasvanut rajumpien tunteiden hiillokselta. Siinä on enemmän surumieltä ja nostalgiaa kuin mitään muuta, ja se on tarkoitettu elämään ilman vastarakkautta ja tulevaisuutta. Se lohduttaa minua ja antaa toivoa, sillä viime viikolla olin valmis uskomaan, ettei rakkaus merkitse mitään tässä maailmassa. Ehkä jonain päivänä voin taas olla herkkä ja sydän auki, luottaa ja olla rohkea.