Tapaan exän - enkä olekaan unohtanut

Jarkko soitti eilen iltapäivällä keskustasta ja oli varttitunnin kuluttua täällä hakemassa tavaroitaan. Heti kun näin hänet, sisimpäni valahti pehmeäksi ja ulkokuoreni kylmäksi kuin lumi. Tajusin, että olin yrittänyt kaikkeni sysätäkseni hänet syrjään; olin värjännyt tukkani, myynyt sänkyni, pyyhkäissyt hänen jälkensä huoneestani. Yrittänyt turhaan. Jarkkoa ei voi unohtaa niin helposti.

Hän istui kirjoituspöytäni ääreen takki päällä, emmekä kumpikaan tienneet, mitä sanoa. Annoin hänelle muovikassin, jonka sisällä hänen omaisuutensa oli. Hän hymähti viivottimelle, kurtisti kulmiaan armeijan olkakoristeille, kieltäytyi tauluista ja rahasta. Olimme kumpikin jäykkiä ja loukkasimme toisiamme. "Hyvä, että tää on loppu." "Ei kiinnosta." "Myö ei ikinä oo osattu puhua toisillemme." Kumpi mitäkin sanoi? Tarkoitti?

Sitten Jarkko siirtyi istumaan sängylle, uudelle sängylleni, nosti kätensä silmilleen ja huomasin hänen itkevän. Minuun koski kuin tuhat tylsää veistä olisi lyöty sydämeeni. "Hän ei ole enää minun, en voi lohduttaa häntä", ajattelin. Kuitenkin käteni ojentui kuin omasta tahdostaan, epäröi, sipaisi varovasti hänen poskeaan ja vetäytyi äkkiä takaisin, kuin sähköiskun saaneena. Hänen kätensä tarttuivat siihen kiinni. Hetkeksi kaikki pysähtyi, aikakin. Vain istuimme siinä pitäen toisiamme kädestä, tajuten kosketuksen voiman, tajuten miten mieletöntä meidän oli enää riidellä ja loukata toisiamme. Mieleeni ajelehti joku ajatus vuosien takaa: "Miten pieneltä ja yksinäiseltä käteni näyttävät ilman Jarkon käsiä."

Sitten koko tilanne muuttui.